PUUTTUVAN OBJEKTIN ARVOITUS

Hsiao: ”Zen 32”, ”Tutto é vuoto – Kaikki on tyhjää”, 1978. 

Koskaan ei tule olemaan mahdollista luoda kuvaa ilman väriä ja ilman piirustusta, mutta maalaustaide ilman esineitä on ollut olemassa vuosisadallamme jo yli 30 vuotta.

Max Bill (1965)

Näkeminen on tapahtuma, joka edellyttää katsojan äärimmäistä samastumista katsottavaan. Itsestäänselvyys joka ei kaipaa todisteita tai näyttöä: nähdessään tämän tai tuon silmät vahvistavat sekä näkemänsä todellisuuden että omansa. Molemminpuolinen tunnistaminen: tunnistan itseni tunnistamassani.

Octavio Paz (1955)

1900-luvun alussa – abstraktin taiteen potkiessa jo kehdossaan – ryhtyivät monet taiteilijat teoretisoimaan ja filosofoimaan taiteen uusista mahdollisuuksista. Sitä ei aina katsottu taiteilijalle kunniaksi, vaan usein niiden ”kirjoittaja leimataan teoretisoivaksi, aivotyöskentelyyn eksyneeksi 'epäonnistuneeksi' taiteilijaksi”, kuten Kandinsky joutui toteamaan. Usein myös muistetaan Paul Kleen kehottaneen maalareita maalaamaan, eikä puhumaan. Erikoista tässä on se, että Klee itse oli yksi innokkaimmista taiteen teoretisoijista, mutta ehkäpä hän näki eron taideteosten selittelyn ja syvemmän ”sisäisen välttämättömyyden” pakosta tehdyn teorian välillä. Klee piti teoriaansa tieteellisenä tutkimuksena, joka johtaisi luonnon ja taiteen salaisen sisäisen ykseyden löytämiseen. Monien mielestä Kleen teoriat olivat kuitenkin enemmän taidetta kuin tiedettä, sekavuutta vain lisäsi teosofiasta ja Rudolf Steinerin antroposofiasta uutetut ideat. Kukaan muu kuin Klee ei olisi sellaisella teorialla saanut aikaan niin suurenmoista taidetta.

Klee oli vakuuttunut, että taide oli sekä metodi että tie, jonka avulla ohitettaisiin jokapäiväinen optis-fyysinen esineiden katsomisen todellisuus ja tunkeuduttaisiin kohti konkreettisten objektien takaista ”sisintä luontoa”, jonka jo Goethe oli asettanut maalaustaiteen päämääräksi. Sielunsa silmin Goethe näki abstraktin taiteen – ”lopullisen värien taiteen” – mahdollisuuden. Myös Kandinsky oli samalla asialla, hän julisti hengen valtakunnan ilmestymisen hetken olevan lähellä. Uusi näkemisen kyky ikään kuin putkahtaisi ihmisten keskuuteen. Siinä kaikui Augustinuksen kosmisen näkemisen periaate, jonka mukaan näkyvän maailman kätkemät ideat säteilisivät ”illuminaatiossa” ihmismieleen valon kaltaisesti. Kandinskyn mukaan myös taiteilijan lähettämä taideteos värähtelee korkeimmissa sfääreissä ja kohottaa lopulta katsojan samankaltaiseen hengenvalon ilmitulon tilaan. Mutta samalla hän epäilee nykyajan katsojien etsivän taideteoksesta lähinnä puhdasta luonnon jäljittelyä, vain harvoin ”katsoja kykenee sellaisiin värähdyksiin”.

Kaikki tämä ylenpalttinen hengennostatus liittyi teosofian nousuun 1900-luvun alkupuolella. Klee ja Kandinsky kävivät ahkerasti mm. Steinerin luennoilla, mikä näkyy heidän sananvalinnoissaan ja innossaan esittää erilaisia kaavakuvia Steinerin tapaan. Teosofisia julkaisuja ilmestyi tiuhaan. Annie Besantin ja Charles W. Leadbeaterin kirjoissa oli jopa kuvia ja kuvauksia näistä ”uuden näkemisen” tuloksista. Näitä ”protoelementtien perustyyppejä” ilmestyi myös taiteilijoiden teoksiin, ne korvasivat esittävyyden myötä kadonneet objektit. Tämä kadotetun objektin ongelma vaivasi Kandinskya pitkään, mutta tunkeutuminen uuden ”hengentieteen” avulla ohi esineiden pinnan kohti sisimmäistä sisintä korvasi menetyksen monin verroin. Samalla se nosti abstraktin taiteen arvostuksen aivan uuteen ulottuvuuteen, jonne pelkkää näkyvän maailman pintakiiltoa (häpeän puna poskillaan) kopioivat taiteilijat eivät voineet kuvitellakaan yltävänsä.

Zenin harjoittajien piirissä oli jo pitkään tunnettu mielikuvista vapaa kuvaton kuva, jossa tuota kuvatonta kuvattomuutta saatettiin kuvata viivalla, joka kiersi ympyrän tai minkä tahansa tyhjän (muodon) ympäri. Zen-taiteilijoita eivät häirinneet puuttuvat objektit, heidän ongelmansa liittyivät lähinnä tyhjän kuvaamisen, voisiko sellaisen suureen kuvata ilman mitään – ”ilman rihman kiertämää”. Voisiko tyhjää – esim. reikää – kuvata lainkaan ilman ympäröivää objektia. Oliko tyhjyyttä ylipäätään missään muualla kuin objekteissa ja objektien välisessä avaruudessa. Mitään esineiden takaista tyhjyyttä ei ollut olemassakaan – sitä oli yhtä vaikea kuvitella kuin neliönmuotoista ympyrää.

Teosofit eivät näin pitkälle kuitenkaan halunneet mennä, vaikka he ammensivatkin ajatuksiinsa syvyyttä buddhalaisesta perinteestä. He halusivat vain nähdä näkyvän todellisuuden takana olevat alkuperäiset ideat. Päämäärään pyrittiin meditaation ja erilaisten keskittymisharjoitusten keinoin. Kandinskyn mukaan henkiseen johti harjoittelun ja mietiskelyn polku sekä vaivalloisempi taiteellisin ilmaisun kautta tapahtuva kehityksen polku. ”Taiteessa voi huomata hitaan kasvun kohti henkistä, vaikka tuon taiteen tekijät eivät itse sitä huomaisikaan.” Mutta monet taiteilijat olivat jo samalla tiellä, kuten Kazimir Malevitš, Piet Mondrian, Theo van Doesburg ja Vilmos Huszár.

Kovin hitaasti näytti aika kulkevan kohti esineistä (objekteista) vapaata kuvaa. Kandinskya ahdisti yhä ankarasti tuo esineen puute ja tunnistamattomuuden kiusallisuus. ”Minusta maalarilla ei myöskään ollut oikeutta maalata niin epäselvästi.” Mutta läpimurto tuli yllättäen ja yllättävältä taholta. ”Muuan tieteellinen tapahtuma raivasi tieltä yhden tärkeimmistä esteistä. Se oli atomin jakaminen. Atomin hajottaminen vastasi minun sielussani koko maailman hajoamista. Äkkiarvaamatta sortuivat paksuimmat muurit. Kaikki kävi epävarmaksi, horjuvaksi ja peräänantavaksi. En olisi ihmetellyt, vaikka kivi olisi edestäni sulautunut ilmaan ja tullut näkymättömäksi.”

En näe mitään nimenomaista, vaan näen kaiken. Octavio Pazin mukaan ”näkeminen on alkuperäistä paratiisillista tautologiaa”. Myös Rilke, jolle syvyyksien näyt olivat tuttuja, soimasi kanssaihmisiään jääräpäisestä tavasta katsoa näkyvää todellisuutta objekti objektilta, ikään maailma olisi eräänlainen olioiden ja esineiden keskusvarasto: ”...tässä on talo, ja koira tuossa, ja tässä on alku ja loppu tuossa.” Kadonneen objektin puute ei ole mikään ongelma, se vaatii vain olemattoman hypyn katsomisesta näkemiseen. Rilken lanseeraama ”sisäavaruus” kattaa kaiken havaitun ja koetun, se kaikki on yhtä ja samaa tämänpuoleista sisäistä tietoisuutta – mitään muuta ei ole. Ei sen puoleen – ideat tulevat edelleenkin valon kaltaisina.

Abstraktin taiteen aikakautta on kestänyt yli sata vuotta. Olemme nyt siinä tilanteessa, kuten Octavio Paz huomauttaa, että voimme kysyä zen-munkin tavoin, onko mikään muuttunut? ”Kenties ainoa vastaus on se, ettei tee tuota kysymystä itselleen, nousee pystyyn ja lähtee uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

Kuvataide on kieltä joka kykenee ilmaisuun ainoastaan epähuomiossa ja viittauksien kautta: maalaus esittää meille poissaolon merkit.

Octavio Paz (1967)

Paul Klee: Pedagoginen luonnoskirja (1925), suom. Bjarne Lönnroos, Taide 1997.

Wassily Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä (1911), suom. Marjut Kumela, Taide 1988.

Sixten Ringbom: Pinta ja syvyys, suom. Rakel Kallio, Esko Kukkasniemi, Paula Nieminen, Taide 1989.

Paul Klee: Mustan nuolen muodostuminen. ”Tämä nuoli syntyy, kun annettu riittävä tai vallitseva valkoinen saa lisää energiaa toimiakseen tai tullakseen mustaksi. Miksei toisin päin? Vastaus: paino on pienen erityisseikan puolella suurta yleisyyttä vastaan. Jälkimmäinen vaikuttaa vallitsevana ja tavanomaisena. Edellinen taas epätavallisena ja toimivana. Ja nuoli lentää aina toiminnan suuntaan.”

”Tämä kai tuli selväksi.” (Kirjoittajan huomautus)

PIENTEN VALAISTUMISIEN POLKU

”What we think, we become.” Zenbuddhistin tarralaput. 

The Unemployed Philosophers Guild. Kuva SJT, 2013.

Zen vastaan eurooppalainen filosofia

Ei onnea ole suotu minulle

tässä maailmassa. Mikä neuvoksi?

Vaellan vuorille etsimään

rauhaa yksinäiseen sydämeeni.

– Wang Wei

(su[o]mentanut SJT)

Tiede pelkää “subjektiivisuutta”. On kuitenkin muistettava, että niin kauan kuin pysyttelemme ulkopuolella, olemme ulkopuolisia. Juuri tästä syystä emme voi koskaan tuntea asiaa itsessään.

   – D. T. Suzuki

Luin kesän olemattomia helteitä odotellessa kirjan Zen ja psykoanalyysi (2012), jonka kirjoittajat Erich Fromm (1900–1980) ja D. T. Suzuki (1870 –1966) edustavat oman alansa huippua – jopa niin että heidän sanomansa näyttäytyy ikään kuin ”lopullisena totuutena”. Suzukin tekstit olen lukenut jo aikaisemminkin. Kirja perustuu luentoihin, jotka pidettiin kirjan kirjoittajien toimesta Cuernavacassa 1957. Se sanotaan monta kertaa, ikään kuin se olisi vaikeasti uskottavaa. Ei se ole, poikkesihan Suzuki mieluusti länsimaisia filosofeja tapaamassa, kuten nyt vaikka Heideggeria.

Se erottaa hänet kivestä, kasvista, eläimestä, mutta myös jumalista. Vaikka meillä olisi tuhat silmää ja tuhat korvaa, tuhat kättä ja monia muita aisteja ja elimiä, mutta olemuksemme ei pysyisi kielen vallassa, jäisi kaikki oleva – se oleva, joka me itse olemme, aivan yhtä lailla kuin oleva, jota emme itse ole – meiltä suljetuksi.

– Martin Heidegger

Meillä on nämä valmiit ajatukset ja valmis maailma, niin Suzukilla kuin muillakin. Suzuki mielellään lainasi länsimaisia ajattelijoita teroittaakseen ja selventääkseen zenin olemusta länsimaisille kuulijoilleen. Yllä oleva lainaus Suzukin tekstistä tuntuu viittaavan Kantin filosofiaan: meillä on olemassa maailmasta havaintoja, mutta ei suoraa tietoa maailmasta sinänsä. Senkin Suzuki muistaa, että silleen jättämisen idea on jo lännessäkin ikivanhaa perua, se löytyy jo Mestari Eckhartin (1260 –1327) ja Akvinon Tuomaan (1225–1274) ajattelusta. Minua tärisyttää yhä tuo Tuomaan ajatus: ”Mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut jo maailmassa.” Eikö se ole silkkaa zeniä? Seuraavassa tulemme huomaamaan, että mikään siellä ”omassa päässä” ei ole omaa.

Kirja alkaa D. T. Suzukin luento-osuudella, jonka olen jo joskus aikaisemminkin lukenut. Suzuki analysoi kahta runoa, josta ensimmäinen on vaeltajamunkki Bashōn (1644–1694) tunnettu haiku:

Kun tarkkaan katson

näen kakkaran kukkivan

aidan vierellä!

– Bashō

Yoku mireba

Nazuna hana saku

Kakine kana!

– Bashō

Runon lopussa oleva huutomerkki avaa hämmennyksen ja oivalluksen tilan, hypyn aikaan ja tapahtumaan jonka me yhä voimme kokea. Tässä kulminoituu juuri tuo ”silleen jättämisen” idea, itäinen kulkurirunoilija on jo kaukana toisella paikkakunnalla, kun läntinen runoilija Alfred Tennyson (1809–1892) jumittaa loputtomine pähkäilyineen yhä vain kukkansa äärellä:

Muurin kolossa kasvava kukka,

poimin sinut pois kolostasi,

pidän sinua kädessäni,

juurinesi kaikkinesi,

pieni kukkanen – jospa vain

voisin ymmärtää...

– Alfred Tennyson

Näin Suzuki onnistuu paljastamaan konkreettisesti Itäisen ja Läntisen mielenlaadun. Foucault kuvaa tuon ”kliinisen katseen” kirjassaan Klinikan synty (1963/2013) laveasti runollisin sanankääntein. Pääosaan nousee leveäkärkinen terävä vasara, jolla kallot saattoi kätevästi naputella auki ja saattaa sisällys ”katseen alaisuuteen”. Mutta tilanne oli pitkään yhtä huono kuin runoilija Tennysonilla, havainnoija ei nähnyt sitä mitä havaitsi. Kunnes havaintojen ja sanojen välille muodostui yhteys, joka mahdollisti sekä näkemisen että sanomisen, ”joka näytti sijoittuvan rationaalisuuden arkaaisemmalle tasolle, ikään kuin olisi kyse paluusta lopultakin heränneeseen katseeseen”.

Totuuden sijaitseminen asioiden synkässä ytimessä liittyy paradoksaalisesti ylivertaisen voimakkaaseen empiiriseen katseeseen, joka tuo niiden pimeyden päivänvaloon. Kaikki valo on siirtynyt silmän heikkoon soihtuun, joka nyt tarkastelee kappaleita ja kertoo kulkiessaan niiden paikan ja muodon.

– Michel Foucault

Katse ylittää näkemisen, se ”ei enää ole rajoittava vaan rajoittamattomuudessaan yksilön perustava”. Läsnä on myös alituisesti objektin väistämätön syvyys: ”havaintojen lähde, piiri ja rajat määrittyvät objektin pimeydessä, joka kuitenkin edeltää kaikkea tietoa. Katse on passiivisesti sidoksissa tähän alkupassiivisuuteen, joka tuomitsee sen ikuisesti tarkastelemaan ja hallitsemaan havaintoa.” 1800-luvun alussa havaintojen kuvauksiin ilmestyi yhtäkkiä kaikki se, ”mikä vuosisatoihin ei ollut ylittänyt näkyväisyyden ja lausuttavuuden kynnystä”. ”Harhakuvien laihtumiseen tarvittiin vain muutama kymmenen vuotta, ja vapaaksi jäänyt tila toi asiat silmiemme eteen niiden oikeassa muodossa?” Tämä kaikki edellytti myös uudenlaisen havaitsijan – subjektin – ilmestymistä.

Minä, sinä, hän, tai se – kaikki nämä pronominit viittaavat

jonkin verran itsensä taakse. Kuka on tämä ”jonkin verran”?

– D. T. Suzuki

Subjekti-objekti-jakoa ei löydy luonnosta – se on aina oletettava, että ylipäätään voitaisiin ajatella (jotakin kohteena). Tämä teennäinen asetelma tekee ”lopullisesti oikeassa olemisen” mahdottomaksi. Universaalit totuudet ilmenevätkin aina (paikallisina) tapahtumina, jotka murtautuvat esiin muuttaen radikaalisti yhteistä kokemusta. Totuus on aukko tiedostuksessamme, kuten Lacan on (ehkä) sanonut. ”Totuuksien etiikka pyrkii vain antamaan konsistenssin sille jollekulle jota olemme. Sen täytyy kannatella omasta eläimellisestä sinnittelystään käsin totuuden subjektin ajatonta sinnittelyä”, kuten Badiou on (aivan varmasti) sanonut.

Jatka! Jatka olemista tänä ”jonakuna”, toisten kaltaisena ihmiseläimenä, joka kuitenkin huomaa olevansa totuuden tapahtumallisen prosessin kiinnittämä ja siirtämä. Jatka olemista sinä totuuden subjektin mukaansatempaavana osana, joka sinusta on sattunut tulemaan.

– Alain Badiou

Subjekti-objekti-asetelma on (ajattelun) kömpelö väline, joka johtaa tiedostamattomiin kehäpäätelmiin. ”Kun lausutaan se, mikä on jo sanottu, sanotaan uudelleen se, mitä ei ole vielä koskaan sanottu”, kuten Foucault edelleen runoilee. Kun diskurssin seuraavalla kierroksella tulee vastaan tuttu myönteisenä koettu ajatus (mielipide), kannattaa siihen tällä kertaa suhtautua jyrkän negatiivisesti. Ja tulla suoran havainnon valossa siksi, mikä ”sinusta on sattunut tulemaan”. Se on myös zenin ja taon tie, jossa subjekti-objekti-asetelma katoaa todellisen ”minuuden” tieltä kuin yön huurut auringon noustua. ”Jos on olemassa jokin salattu merkitys, se on meissä itsessämme.”

Yksin sinua koetellaan; yksin astut autiomaahan; yksin olet maailman heiteltävänä. Mutta katsoessaan sisäänsä vilpittömästi ihminen ymmärtää, ettei hän ole yksinäinen, kurja, eikä hylätty Hänen sisällään on tietty kuninkaallisen, suurenmoisen yksinäisyyden tuntu.

– D. T. Suzuki

Mitä tässä nyt on yritetty sanoa, että länsimaisetkin filosofit ovat kautta aikojen olleet melkoisia zenistejä ja 1900-luvun mannermaiset filosofit eritoten. Totuus kätkeytyy ja maailma kätkeytyy, mutta ne myös pyrkivät kätkeytymättömyyteen. Niiden paljastuminen on aina radikaalia, vaikka se onkin luonnollinen tilanne – täälläolemisen olotila. Mutta maailma maailmoi ja vie meitä harhaan. Vähän väliä me kadotamme tuon tietoisena olemisen tilan. Meitä ympäröi oletusten ja mielipiteiden vallihauta, jonka yli on lähes mahdotonta loikata suoran kokemisen tukevalle maaperälle. Suzuki puhuu ”uskostaan heikoista”, jotka pyrkivät muodottoman (Dharman) ymmärtämiseen sanojen ja nimien avulla:

Puoli vuosisataa heidän elämästään kuluu täysin hukkaan heidän raahatessaan elotonta raatoa ovelta ovelle. He juoksevat villisti pitkin maita ja mantuja selässään säkki täynnä tyhjiä sanoja ja puolihulluja mestareita. Tuonelan herra pyytääkin varmasti heidän puhkikuluneita sandaaleita itselleen.

– D. T. Suzuki

Tao, jonka voi sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton Tao.

Nimi, jonka voi nimetä, ei ole muuttumaton nimi.

Nimettömästä taivas ja maa syntyvät,

nimetty on kymmenentuhannen olion äiti.

– Tao te ching

Minua pelottavat ihmisten sanat,

he kaiken niin selvästi nimeävät:

tässä talo, ja koira tuossa,

ja tässä on alku, ja loppu tuossa.

– Rainer Maria Rilke

Kun jokainen on tunnistanut olevan olevaksi, on se jo silkkaa harhaa. Länsimaisen tieteen ja teknologian näkökulmasta tarkasteltuna pienten valaistumisien polku saattaa näyttää kahdeksan kaistaiselta valtatieltä – mutta emme anna sen hämätä. Tärkeät oivallukset ovat yhä oivaltamatta ja kätevät keksinnöt ovat yhä keksimättä. Oikein naurattaa, kun nämä mukamas kätevät vehkeet hajoavat käsiin. Kesäkuussa hajosi pesukone, heinäkuussa tuli autosta öljyt pihalle, elokuussa tippui rännit katolta ja nyt räjähti vesijohto. Oikein naurattaa – miten tässä ylipäätään ehtii tulla siksi mikä on.

Juuri näihin inhimillisen kokemuksen ylittäviin ongelmiin – ylipääsemättömään loogiseen ajatteluun ja kajahtaneeseen tekniseen järkeen – me läntisen maailman ihmiset tarvitsemme apua. Meillä on aivan omat meditaation lajimme – psykoterapia ja psykoanalyysi. Erich Fromm on tuttu jokaisen kodin kirjahyllystä. Hänen johdattamina me löysimme piilotajuntamme, seksuaaliset viettimme, ahdistuksemme ja meissä asustavan saatanallisen torjunnan ja torjunnan purkamisen. Mutta Fromm myös varoittaa meitä kokemuksiemme älyllistämisestä – tuosta loputtomasta asioiden ”järkiperäisestä” selittämisestä. ”Kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja.” Tuota varoitusta eivät monet ”psykomaakarit” ole meille antaneet – siitä pisteet Frommille.

”Voimme tarttua perimmäiseen todellisuuteen vain omilla käsillämme”, sanoo Fromm. Omilla käsillämme me voimme myös muuttaa maailmaa ja sen omistussuhteita. Voimaa kaikkeen tähän vaivannäköön me saamme zenistä. Meidän ei toki tarvitse valaistua kertalaakista, kuten zen-tarinoiden sankarimunkit. Me voimme valita myös pienten valaistumisien tien. Fromm kirjoittaa: ”Jos täysin pimeään huoneeseen tuodaan yksi kynttilä, pimeys katoaa valon tieltä. Mutta jos samaan huoneeseen tuodaan kymmenen tai sata tai tuhat kynttilää, huone muuttuu valoisammaksi. Ratkaiseva muutos tehtiin kuitenkin sillä hetkellä kun huoneeseen tuotiin ensimmäinen kynttilä, joka rikkoi pimeyden.”

Täysin produktiivinen ihminen ei enää tarvitse harsoja, joilla pitäisi ulkoisen maailman erossa itsestään. Valaistuminen tarkoittaa ”koko persoonan täydellistä heräämistä todellisuudelle”.

– Erich Fromm

Zen voi olla tie vapauteen myös meitä piinaavista (mielen)pimeyden voimista. Buddhaluonto on kaikissa meissä, muistuttaa Fromm. ”Tällaista ymmärrystä ei voitaisi saavuttaa (…) elleivät herääminen, valaistuminen ja todellisuuden käsittäminen välittömällä tavalla olisi universaaleja kokemuksia.” Fromm varoitta myös siitä, että me emme voi palata enää minkäänlaisella ”valostuksella” takaisin myyttisen Eedenin puutarhaan, jossa eriytymätön mieli kuvittelisi olevansa yksi ja sama ja ympäripyöreä. Meillä on myös nämä läntisen tietoisuuden jutut – filosofia, tiede, teknologia, taide – jotka myös on nielaistava parantavan lääkkeen mukana. Sitä paitsi, tämä koko ”paskahan” on jo läpeensä universaalia.

Palaamme vielä Suzukiin. ”Ei ole muuta kuin Tien Ihminen (tao-jén) itse, joka ei ole riippuvainen mistään.” Valaistunut ihminen on se aivan tavallinen olio, joka tuntee maankamaran jalkojensa alla ja taivaan yläpuolellaan, joka kuulee tuulen suhinan korvissaan, kokee tilallisuuden ympärillään ja näkee varjonsa lankeavan auringosta poispäin. Tämä on se mystisin ja perimmäisin kokemus, jonka saavuttaminen on lähes mahdotonta.

Ei ole mitään Buddhaa, johon tarttua.

Ei ole mitään Taoa, jonka saavuttaa.

Ei ole mitään Dharmaa, jonka oivaltaa.

– Tao te ching

Erich Fromm & D. T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi, Basam Books, 2012.

Zenbuddhistin tarralaput. The Unemployed Philosophers Guild. 

Kuva SJT, 2013. www.philosophersguild.com

ZEN JA TIEN TIETÄMINEN II

Puhdas rakkaus merkitsee välimatkaan tyytymistä, itsensä ja rakastetun välisen etäisyyden palvomista.

- Simone Weil

On palattava vielä portittomalle edesvastuuttomuuden tielle. Jo pari kuukautta jatkunut retrospektiivinen siivous nostaa esiin milloin mitäkin, nyt löytyi kovin pystystä käsialasta päätellen jo vuosia sitten Wumenkuanin lukemisen ohessa tekemiäni muistiinpanoja. Toistan ne alempana siinä järjestyksessä kuin ne on ylös pantu, ilman minkäänlaista kriittistä asennetta.

Merkinnät ovat eräänlaisia mietelauseita, mutta mitään tietoa ko. tekstien alkuperästä ei ole, paitsi tuo mottona oleva Simone Weil -sitaatti. Mitä tekemistä sillä ylipäätään on tässä yhteydessä? Tosin Weilin suuri ominaispaino tuntuu haastavan niin itäisen kuin läntisenkin perinteen mestarit. Niin tai näin, vallankumous on jo tapahtunut ja länsimaisetkin filosofit ovat jo löytäneet zeninsä – heihin kannattaa tutustua. Ehkäpä zeniä ei kuitenkaan kannata ensitöikseen etsiä marxilaisuuden tai pragmatismin parista. Vaan kukapa sen tietäisi.

Tämän pidemmälle en määritelmissäni pääse, kun joudun jo pulaan. Vai mitä pitäisi mielipiteensä mukavaan korrespondenssiin maailman kanssa saattaneen järki-ihmisen ajatella tästäkin Richard Rortyn tokaisusta: ”Realistisen tosiuskovaisen käsitys maailmasta on paremminkin pakkomielle kuin intuitio.” Pragmatisti Rorty lyö lukijaparkaa tuon tuosta kalikalla päähän kuin pahansisuinen zen-mestari ikään.

Se vierii kaikkialle: ylös ja alas, etelään ja pohjoiseen, itään ja länteen. Se on niin suuri ja itsestään selvä, että sen näkeminen on lähes mahdotonta.

Tietä kulkeva ei tunne totuutta, hän tuntee vain tien.

Mestari oli tulossa vanhuuden höperöksi, hän työnsi lehmän pään peltoon, että se söisi apilaa. Sellainen oli hänen opetustapansa. Mutta oppilas ei osoittanut ymmärrystä, se vain puhisi ja löi hännällä kylkiään.

Jos lehmän pää, sarvet ja neljää jalkaa menevät ikkunan ohi, niin jo on kumma ellei mene häntäkin.

Tänään Valaistunut on kuin kolme ruostunutta naulaa!

Kun talo on vauras ja pöytä täynnä ruokaa, on turha puhua ruostuneista nauloista.

Jos tietä ei voi opiskella, miten voi tietää, mikä on tie?

Tieto on itsepetosta ja tietämättömyys on tyhmyyttä.

Kun olet löytänyt tien, näet sen äärettömänä tyhjyydessään – kuinka siitä voisi erehtyä!

Yhdessä silmänräpäyksessä on näkemisen kykysi kadonnut – ja olet kuin lantakikkara kepinnokassa.

Mustinkin pimeys on vain valon puutetta!

Puhuminen ei ole muuta kuin kielen liikuttamista.

Jos joku oivaltaa välittömästi kaiken, sanoi mestari, hänen on syytä pikaisesti tulla luokseni, jotta voin testata häneen keppiäni.

Vaelsin vuosikaudet oivaltamatta todellista luontoani. Nyt mestari on saattanut minut lähteelle. Kun juon, tiedän omakohtaisesti, onko vesi kylmää vai lämmintä.

Mestari toimi kuin ystävällinen mummo, hän poisti luumusta kiven ja avasi oppilaan suun mutustelemista varten.

Viiltävä puraisu luuhun saakka, mitä muuta yksinäinen luumu osaisi kaivata.

Kirkkaana päivänä sinisen taivaan alla ei ole tarpeen haikailla menneitä!

Jos talossa on teepannu, puhdasta vettä ja teetä, on valaistuminen vain kädenojennuksen päässä.

Olen juonut jo kolme kupillista hyvää viiniä, eivätkä edes huuleni ole kostuneet.

Kun ymmärtää ensimmäisen sanan, ymmärtää viimeisenkin.

Verho on väistynyt – parasta unohtaa koko tyhjyys!

ZEN JA SIIVOAMISEN TAITO

     Matonpesupaikan unikot. Pahajoki 2013. Kuva SJT.

“Me olemme pohjanperäläisiä, – tiedämme

kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.

Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä

pohjanperäläisten luo: sen tiesi jo Pindaros.

Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä ja kuolemaa

– meidän elämämme, meidän onnemme.”

Friedrich Nietzsche

Aamulla auringonnousun aikaan vein matot ulos ja pudistelin ne porraspielessä. Tosin täällä Pohjanperällä matot ”puristellaan”. Matot ja naisten rinnat, ne ”puristellaan” – näin on ollut jo aikojen alusta ja näin on... Kissan paskat, tokihan nykyään on jo olemassa itsensä ”puristelevia” mattoja, ja taatusti sellaiset rinnatkin on jo keksitty – minulle ei vain enää mitään näytetä, eikä kerrota.

Näin surullisen jutun jälkeen on kerrottava jotakin hauskempaa. Lakeuden kaupungissa oli taannoin yksi Länsi-Suomen suurimpia mattokauppoja ”Matto-Lammi”. Matto on italiaksi hullu. Matto-Lammi herätti Italiassa messuilla vuosi vuoden jälkeen ansaittua arvostusta ja matot menivät kuin kuumille kiville. Kunnes joku kertoi kauppias Lammille mitä ”se matto meinaa italiaksi”. Lammi vaihtoi tuota pikaa liikkeensä nimen vähemmän arrogantiksi, mutta kaupankäynti hiipui ja Matto-Lammi jäi markkinoiden jalkoihin. ”Markkinat reagoivat herkästi”, vakuutetaan yhtenään meille, jotka emme ole saaneet kokea suunnitelmatalouden ”iloja”.

Pakkasin matot sitikkaan ja lähdin ajamaan. Auto kehräsi kuin iso kissa ja suuret mustat pilvet seilasivat poikki taivaan. Ajoin läpi synkkien metsätaipaleiden Pahajoelle asti, en sentään joen rantaan saakka, vaan kuivalle töyräälle. Joella olisi sillanpielessä ollut vanha luonnonkivien muodostama pyykkipaikka, mutta siellä ei enää nykyään käynyt kukaan. Matto- ja pyykinpesumeditaatio hoidetaan nykyään koneilla.

Kokemuksesta tiedämme miten tärkeätä zenin harjoittamisessa ovat pienet vaatimattomat askareet, kuten esimerkiksi pyykinpesu, siivoaminen ja tiskaaminen. Erityisesti tiskaaminen on suoranaista meditaation juhlaa, jossa vesi, astiat, tiskiharja ja tiskaaja muodostuvat yhdeksi ainoaksi rikkumattomaksi kokonaisuudeksi. Kädet tietävät mitä tekevät – kädet käsittävät tekemisensä – ilman subjektin vallitsevaa tahtoa. Siinä mieluusti pesaisee naamansakin yhtenä kulhomaisuutena muiden patojen ja pannujen ohessa, huljauttaa oikein kunnolla korvista kiinni pidellen.Samalla siinä konkretisoituu hermeneuttinen tosiasia, että asiat eivät ole maailmassa vain esillä, vaan myös käsillä.

Nykyään monet ovat siirtyneet tiskaamisessakin konevoimaan – koneella meditoimiseen. Tiskikoneesta on tullut eräänlainen rukousmylly. En sano, että se huono vaihtoehto olisi. Saattaahan tuo koneen hyrinä, sihinät ja pihinät sekä astioiden kolinat olla hyvinkin meditatiivista koettavaa. Olen naapurissa kerran sellaisen aparaatin nähnyt toiminnassa. Pesen itsekin pyykit koneella, italialaisella Candy-merkkisellä jo yli 20-vuotiaalla hurjasti meluavalla automaattisella pyykinpesukoneella. Mutta tiskaamisessa tyydyn ikivanhaan menetelmään.

Roomassa joskus 1980-luvulla ei tiskiharjaa tuntunut löytyvän mistään. Kunnes lopulta jostakin torilta löysin tiskiharjannäköisen harjan. Myyjä sanoi, ettei se ole tarkoitettu tiskaamiseen, mutta en ryhtynyt hänen kanssaan väittelemään. Eräänä iltana tuli paikallista väkeä kylään, he yllättivät minut tiskaamasta. Annoin harjan suorastaan lentää. ”Harjaatko sinä astioita”, ihmetteli toinen. ”En uskalla edes kuvitella mitä sinä teet rapuille”, tokaisi toinen. Naiset tempasivat pyyhkeet ja alkoivat kuivata tiskaamiani astioita. Kun kerroin, että meillä Suomessa on joka asunnossa tiskipöydän yläpuolella kuivauskaappi, johon voi panna märät astiat kuivumaan, he olivat tikahtua nauruun. ”Se on tehty varmaankin jäästä”, lohkaisi toinen kaunottarista.

Pahajoella sisareni oli ”pykännyt” matonpesupaikan, jossa me suhautimme matot puhtaiksi painepesurilla. Pesuaineena käytin eukalyptus-suopaa, jonka aromaattinen tuoksu suorastaan huumasi ja tappoi kai hyttysetkin sukupuuttoon koko kylältä. Nostimme matot telineelle kuivumaan. Homma oli ohi parissa tunnissa. Olin lounasaikaan mennessä jo takaisin kaupungissa.

Pari vuotta sitten ostin alennusmyynnistä ”höyrypesuri-imurin” tai jotakin sellaista. Se oli ollut siitä saakka laatikossaan työhuoneen nurkassa omaatuntoani soimaamassa. Nyt kaivoin sen esille ja kasasin kokoon. Se näytti pätevältä – pelottavan pätevältä. Höyrytin ja imuroin ensin ikkunat ja sitten keittiön ja vessan. Lopuksi kiisin lattioiden yllä kuin tulikuumaa höyryä syöksevä lohikäärme. Puhdasta tuli, mutta erityisen meditatiivista se touhu ei ollut. Kädet tutisivat jännityksestä vielä myöhään illallakin. Seuraavaksi siirryn höyryhirviön kanssa kellariin ja saunaan.

Kaappeja, hyllyjä ja työpöytiä siivotessa meni seuraava viikko. Se oli vaivalloista ja selkää särkevää puuhaa. Mutta lopulta työ alkoi kiittää itseään, kuten karjalaiset sanovat. Tilan uusi avaruus – tilallisuus – avasi myös mieleen uusia ulottuvuuksia. Valo tulvi ikkunoista sisään ja cayenne-chilit, basilikat ja steviat kasvoivat ikkunapenkillä ihan silmissä. Jossain välähti salama ja vesi ryöppysi putouksena katolta alas. ”Ja silmiini sataa sisään”, kuten Rilke kirjoitti.

Poisheitettävää roskaa ja tarpeetonta rojua tuli viisi suurta lajiteltua muovisäkillistä.

”Olisin tarvinnut yhden ainoan huoneen (sen valoisan päätyhuoneen). Olisin elänyt siellä vanhojen tavaroitteni kanssa, perhekuvien ja kirjojen. Ja nojatuoli minulla olisi ollut ja kukkia ja koiria ja tukeva keppi kivisiä teitä varten. Eikä mitään muuta. (...) Olisin kirjoittanut paljon, sillä minulla olisi ollut ajatuksia ja muistoja monista.”

Rainer Maria Rilke

        Höyryhirviö irvistelee työhuoneen lattialla. Kuva SJT.

KOPSAHTIKO OTSANI KYNNYKSEEN

´














       Zen-maalauksia rakenteilla olevan Hallilan Osuuskaupan (Villenraitti 8) ikkunoissa 1958.



Zen-buddhalaisuus on ollut jo pitkään suosittua kotimaisellakin valaistumisen tiellä. Aikanaan tervehdittiin ilolla, kun Alan Wattsin kirja Zen saatiin suomeksi. Sen jälkeen on kaikensortin julkaisua pukannut tiuhaan tahtiin. Nyt käteeni osui John Daido Loorin Zen ja luovuus, jonka alaotsikko lupaa kehittymistä taiteen polulla.

Kirjassa kerrotaan perusteellisen pitkästyttävästi kirjoittajan osallistumisista eri mestareiden taidekursseihin ja myös kirjoittajan itse pitämistä kursseista. Juonena on koko kirjan opastaman kurssituksen ajan arvaamattoman kohtaaminen, jossa mestarin persoonan tai irrationaalisen zen-tekstin kautta ajaudutaan epämääräiseen päättämättömyyden tilaan, joka sitten taianomaisesti selkiytyy luovaan prosessiin ja valmiiseen taideteokseen.

Ei tässä mitään, näinhän sitä taidetta yleensäkin tehdään. Jotenkin vain nämä ns. zeniläiset kirjoitukset (niin viehättäviä kuin ne ovatkin) ovat vuosikymmenten saatossa pesty niin puhtoisiksi, että jo kilometrin päästä arvaa mitä tuleman pitää. Kuinka se enää voi valaista taiteen tekemisen prosessia? Ei se valaisekaan. Tämänkin kirjan kuvat syntyneistä teoksista ovat vaivauduttavaa katsottavaa. Lähtökohdat ovat auvoiset tai ainakin höpinät kuulostavat siltä, mutta lopputulokset ovat tympeän lepsuja versioita zen-mestareiden teemoista.

Kirjassa on runsaasti tokaisuja ja muita mietteitä niin vanhoilta kuin uusiltakin mestareilta. Väkisinkin hiipii kalloon tunne, että tekstejäkin on vesitetty ymmärrettävyyden nimissä. Toivottavasti suomentajilla ei ole tässä sormensa pelissä.

Yksi kirjaa kantava lentävä lause on Bellowin kynästä: ”Mikään ei valaise niin kuin käsittämätön.” Kun taas Laotsen suuhun on pantu kummallinen tokaisu: ”Ikkunasta ulos katsomatta voit nähdä taivaan tien.” Sehän on kuin suoraan helluntailaisten kesäseurojen banderollista. Mutta millaisen ikkunan ääreen pitäisi kuvitella Laotse (Laozi, n. 500 ekr), joka ei edes vilkaise ulos nähdäkseen Taon.

Silti kirjassa on hyvääkin; se vie taiteen polulla arkitodellisuuden loskaan juuttuneen harrastajan vaihtoehtoisten ajatusmallien kautta uudenlaisen oivalluksen äärelle ja esittelee sinnikkään opettajapersoonan, joka on sukua näille vuosikymmeniä kansalaisopistoissa puurtaville taiteilija-ohjaajille, joiden luotsaamaan työhön 'taide' ei eksy edes syksyn kammottavimmasta räntäsateesta.

Sympatiapisteet viime vuonna ajattomuuteen siirtyneelle ahkeralle taiteen harrastajalle. Sellainen kirja ei ole kokonaan huono, josta löytyy Rilken sitaatti (kuin suoraan Merleau-Pontyn suusta): ”Ei ole paikkaa, joka ei katsoisi sinua.” Rilke jaksaa yllättää, tuntuu kuin hän olisi tökkinyt suoraan tulevaisuuden ajattelun hermoon näillä kuin kevätsateena tippuvilla aivoituksillaan, joilla hän tilkitsi vuolaana pulppuavaa runomattoaan. Siinä on aitoa zeniä. Jos missä!

Onko meidän nyt etsittävä todellista zeniä länsimaisesta filosofiasta, fenomenologiasta alkunsa saaneista ajatusmalleista? On!

On taiteilijoita, jotka tekevät auringosta
keltaisen pisteen, mutta on myös taiteilijoita,
jotka tekevät keltaisesta pisteestä auringon.
- Picasso

John Daido Loori (2008): Zen ja luovuus. Basam Books.
Alan W. Watss (2005): Zen, Otava.

Villenraitti 8, kuva SJT 2010.