Zen-maalauksia rakenteilla olevan Hallilan Osuuskaupan (Villenraitti 8) ikkunoissa 1958.
Zen-buddhalaisuus on ollut jo pitkään suosittua kotimaisellakin valaistumisen tiellä. Aikanaan tervehdittiin ilolla, kun Alan Wattsin kirja Zen saatiin suomeksi. Sen jälkeen on kaikensortin julkaisua pukannut tiuhaan tahtiin. Nyt käteeni osui John Daido Loorin Zen ja luovuus, jonka alaotsikko lupaa kehittymistä taiteen polulla.
Kirjassa kerrotaan perusteellisen pitkästyttävästi kirjoittajan osallistumisista eri mestareiden taidekursseihin ja myös kirjoittajan itse pitämistä kursseista. Juonena on koko kirjan opastaman kurssituksen ajan arvaamattoman kohtaaminen, jossa mestarin persoonan tai irrationaalisen zen-tekstin kautta ajaudutaan epämääräiseen päättämättömyyden tilaan, joka sitten taianomaisesti selkiytyy luovaan prosessiin ja valmiiseen taideteokseen.
Ei tässä mitään, näinhän sitä taidetta yleensäkin tehdään. Jotenkin vain nämä ns. zeniläiset kirjoitukset (niin viehättäviä kuin ne ovatkin) ovat vuosikymmenten saatossa pesty niin puhtoisiksi, että jo kilometrin päästä arvaa mitä tuleman pitää. Kuinka se enää voi valaista taiteen tekemisen prosessia? Ei se valaisekaan. Tämänkin kirjan kuvat syntyneistä teoksista ovat vaivauduttavaa katsottavaa. Lähtökohdat ovat auvoiset tai ainakin höpinät kuulostavat siltä, mutta lopputulokset ovat tympeän lepsuja versioita zen-mestareiden teemoista.
Kirjassa on runsaasti tokaisuja ja muita mietteitä niin vanhoilta kuin uusiltakin mestareilta. Väkisinkin hiipii kalloon tunne, että tekstejäkin on vesitetty ymmärrettävyyden nimissä. Toivottavasti suomentajilla ei ole tässä sormensa pelissä.
Yksi kirjaa kantava lentävä lause on Bellowin kynästä: ”Mikään ei valaise niin kuin käsittämätön.” Kun taas Laotsen suuhun on pantu kummallinen tokaisu: ”Ikkunasta ulos katsomatta voit nähdä taivaan tien.” Sehän on kuin suoraan helluntailaisten kesäseurojen banderollista. Mutta millaisen ikkunan ääreen pitäisi kuvitella Laotse (Laozi, n. 500 ekr), joka ei edes vilkaise ulos nähdäkseen Taon.
Silti kirjassa on hyvääkin; se vie taiteen polulla arkitodellisuuden loskaan juuttuneen harrastajan vaihtoehtoisten ajatusmallien kautta uudenlaisen oivalluksen äärelle ja esittelee sinnikkään opettajapersoonan, joka on sukua näille vuosikymmeniä kansalaisopistoissa puurtaville taiteilija-ohjaajille, joiden luotsaamaan työhön 'taide' ei eksy edes syksyn kammottavimmasta räntäsateesta.
Sympatiapisteet viime vuonna ajattomuuteen siirtyneelle ahkeralle taiteen harrastajalle. Sellainen kirja ei ole kokonaan huono, josta löytyy Rilken sitaatti (kuin suoraan Merleau-Pontyn suusta): ”Ei ole paikkaa, joka ei katsoisi sinua.” Rilke jaksaa yllättää, tuntuu kuin hän olisi tökkinyt suoraan tulevaisuuden ajattelun hermoon näillä kuin kevätsateena tippuvilla aivoituksillaan, joilla hän tilkitsi vuolaana pulppuavaa runomattoaan. Siinä on aitoa zeniä. Jos missä!
Onko meidän nyt etsittävä todellista zeniä länsimaisesta filosofiasta, fenomenologiasta alkunsa saaneista ajatusmalleista? On!
On taiteilijoita, jotka tekevät auringosta
keltaisen pisteen, mutta on myös taiteilijoita,
jotka tekevät keltaisesta pisteestä auringon.
- Picasso
John Daido Loori (2008): Zen ja luovuus. Basam Books.
Alan W. Watss (2005): Zen, Otava.
Villenraitti 8, kuva SJT 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti