OIKEA MAISEMA

Länsipohjan korkeaa taivasta. Kuva SJT.

Yksi lapsuuteni suuria arvoituksia oli "oikea maisema". Sellainen roikkui Pahajoellakin kotini seinällä. Isäni oli maalannut sen jo Karjalassa ennen sotia. Siinä oli taivasta, järvenselkää ja muutama koivupuu. Etualalla ajelehti pari joutsenta ja taustalla avautuivat kultaiset kunnaat. Isoäitini herkistyi sen äärellä vähintäänkin kerran kuukaudessa. ”Tiiät sie Sieppo-paha et jo tyttölöin mie poimin tattiloit tuost järven rannast.” Mutta monelle muullekin maisema oli tuttu, olivatpa he kotoisin mistä päin Suomea hyvänsä. Moni oli järvellä soudellut, pitänyt mertaa poukamassa tai käyskennellyt rantapolulla heili kainalossa. Äitini teki taulusta kuvakudoksen, ja aina se vain parani – siitä suunniteltiin jopa suurta ryijyä. Mutta ryijyn suhteen päädyttiin lopulta karmeaan Tuhkimoon, joka edelleenkin istuu Pahajoella nokisessa takassaan pölliin lyödyn kirveen vierellä.

Olin viettämässä kesälomaa Keski-Suomessa, kun Laukaan tätini esitteli Pohjoisen matkalta ostamansa 'lapin maiseman'. Siinä oli taivaalla yhtä aikaa sinistä, punaista ja violettia. Etualan maksanvärisestä suosta sinnitteli esiin pari myrkynvihreää vaivaiskoivun varpua, taustalla oli jokipahanen ja joku tunturinnysä. Äitelää maisemaa ihailtiin suureen ääneen. ”Se on just niinku se on”, sanoi tätini ja koppasi minua olkapäähän. ”Tuost joest mie sain viis tammukkaa.”

Nyt tähän oikean maiseman mysteeriin on saatu valaistusta. Torgny Lindgrenin oikea maisema löytyy Ruotsin Länsipohjasta. Lindgren vie meidät seuraamaan tunnetun maisemamaalari Kirjo Lehden työskentelyä norsjöläisessa täysihoitolassa. Oikealta nimeltään hän on Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä tauluja myydä, ei ainakaan Länsipohjassa.

Lehti maalaa suurella mutlarilla ensin maalauspohjien kaikki taivaat, lisää väritölkkiin kimröökiä ja maalaa saman tien myös vedet. Tässä ei ole mitään uutta; näinhän ns. 'toritaiteilijat' työskentelevät. Mutta erikoinen episodi tapahtuu yöllä, kun unettomuudesta kärsivä täysihoitolan omistaja Lydia-täti käy maalaamassa yhteen Lehden keskeneräiseen maalaukseen kalaparven. Aamulla taiteilija ihmettelee, että ovatko ne sillejä vai ylipäätään vain kaloja.

Juuri tämän oivalluksen varassa lepää ratkaisu "oikean maiseman" arvoitukseen. ”Minun tauluni esittävät vain asioita ja seikkoja, Kirjo Lehti sanoi. Esineet joita minä maalaan ovat niin sanotusti edustajia. Siinä on valtava ero, onko jotain vai edustaako jotain.” Lehti ei maalaa määrättyä maisemaa vaan universaalin maiseman edustajan. Hän näyttää eräälle vieraalleen kädestä pitäen kuinka määrätystä puusta tehdään muutamalla pensselin sipaisulla mikä tahansa puu.

”Enempää ei tarvita”, vakuuttaa Kirjo Lehti. ”Ja taulujen on myös voitava päteä sekä Pohjois-Norlannissa että Itä-Götanmaalla.” ”Ja onhan otettava huomioon kaikki se mitä en ole maalannut.” Kaiken sen mitä taiteilija on jättänyt maalaamatta, joutuu katsoja itse kuvittelemaan. 'Oikea maisema' onkin katsojan silmässä, jälleen kerran.

Kokemamme maailma ei ole järjestynyt tarkkarajaisiin olioihin ja ominaisuuksiin, kuten se tiedostusprosessin kautta meille näyttäytyy, vaan se koostuu epämääräisestä objektien ja aukkojen kaaoksesta. Kun jo tiedon saaminen siitä on arvoitus, niin sen tarkka kuvaaminen täytyy olla lähes mahdotonta.

Renessanssin ajoista saakka piirustusta (disegnoa) on pidetty kaiken kuvaamisen perustana, maalauksenkin katsottiin lepäävän piirustuksen ja sen viivojen voiman varassa. Värit koettiin ylimääräiseksi kuvan kuorrutukseksi, joilla ei sinänsä ollut mitään tekemistä havaitun maailman kanssa. Silti me ymmärrämme värien viestin ilman, että meidän tarvitsee Merleau-Pontyn tavoin pohtia , ”miten värien päättämätön mutina voi tuoda nähtäväksemme asioita, metsiä, myrskyjä, toisin sanoen maailman”.

Maalari on ainoa (ammatin harjoittaja), jolla on oikeus katsoa kaikkea ilman arvioinnin tai selittämisen velvoitetta. Maalarin katsannossa kaikki näkyvä on yhtä arvokasta, niin ruohonkorret kuin niiden väliin jäävä epämääräinen ei-kenenkään-maakin. Tällainen arvovapaa näkeminen on mahdollista vain ani harvoille – he ovat kaikki maalareita ilman epäilystä, vaikka eivät olisi kuuna päivänä siveltimeen tarttuneet.

Maalarit maalaavat ylistääkseen tätä näkemisen ja ilmitulemisen ihmettä. Näkeminen, joka maalaustaiteen kautta avautuu, ei ole ajattelun tai läsnäolon muoto, vaan Merleau-Pontyn sanoin, ”se on minulle annettu keino olla poissa itsestäni”. Silmä on ymmärrettävä sielun ikkunana. ”Silmä, jonka kautta maailman kauneus paljastuu tarkkailtavaksemme, on niin erinomainen, että (...) se saa tyytyväisen sielun asumaan ruumiimme vankilassa, kiitos silmien, jotka tuovat sen nähtäväksi luomisen rajattoman rikkauden.”

Lisälukemista:
Torgny Lindgren (2001), Oikea maisema, Tammi.
Maurice Merleau-Ponty (2006), Silmä ja mieli, Taide.

TAIDEMATKALLA

´


Alvar Aallon aukio kello 6.30 lauantaiaamuna. Aamuauringon sädettämä kaupunki on ilmeisesti evakuoitu yöllä, vain pieni joukko ihmisiä nousee bussiin kaupungintalon edessä. Ensimmäinen pysähdys on Parkanon Shellillä – siinä pysähdytään aina, suolet sanoo niin. Juodaan sumpit ja käydään vessat.

Seuraavaksi pysähdytään Huittisten Shellillä. Syödään sämpylät, juodaan sumpit ja käydään vessat. Bonuksena nähdään 'hullumies', se päräyttää ohi vanhalla mopolla sotilaskypärä päässä, muuta asua sillä ei olekaan.

Sitten lähestytään jo määränpäätä Fiskarsin Ruukkia. On täällä vehmaat maisemat, sanovat monet, ja puutkin ovat isompia kuin siellä mikä se nyt oli. No, missä nyt puut eivät olisi isompia kuin siellä, Islannissa ehkä.

Fiskars on idylli historiaa, taidetta ja käsityöläisyyttä samassa somassa paketissa. Se on suorastaan karehdittavan nerokasta. Siellä ei tämä 'luonnollinen järki' (joka on pilannut lähes kaikki muut Suomen kyläyhteisöt) ole ollut kehitystä johtamassa, vaan luovat yksilöt ovat olleet asialla.

Tämän kesän näyttelyt eivät Fiskarsissakaan päätä huimaa. Täytyykö nyt sanoa, että parasta taidetta tänä päivänä tehdään muotoilun puolella. Kuvataiteelta on vuosikymmenten 'hegemonia' hävinnyt hyppysistä. Viime vuosisadalla tehtiin kaikki ja näytettiin kaikki. Nyt uudella vuosituhannella ei ole mitään näytettävää. Näillä eväillä menee sata vuotta pelkkään paluuseen.

Siis kuka vielä muistaa mitä olivat maalaus, kuvanveisto ja grafiikka. Ehkä joku vanhus, nuorisosta ei muista kukaan, vaikka vielä seisoo muutama modernistikääkkä stafliansa ääressä ja maalaa kuin viimeistä päivää.

Paluumatkalla on samat pysähdykset ja toimet käänteisessä järjestyksessä. Radiosta kuuluu, että pääministeri Vanhanen on arvostellut (vaikka ammattikriitikotkin ovat jo vaienneet) Madonnan konsertin ja sanonut, että se oli musikaali. Tästä suivaantuneena Madonna on puolestaan sanonut Göteborgissa tykkäävänsäkin ruotsalaisista. Näin meni tämäkin mediahehkutus ruotsalaisten piikkiin.

Jo siintää taivaanrannassa lakeuden valohämy. Aivan pimeää siellä ei ole koskaan – vaan jokin outo alkuvalo siellä kajastuu tienoon yllä roikkuvalta taivaalta sydänyölläkin.

ILOISET EKSISTENTIALISTIT

Kirjoittaja Pariisissa etsimässä viimeistä eksistentialistia. Kuva SJT.


Olemisessa ei ole kysymys kauhusta, vaan se on "kutsu" oikeaan ilon valaisemaan kotiimme.
Richard Appignanesi

Nykyään suomeksi ilmestyy niin paljon filosofista kirjallisuutta, että ehtiäkseen lukea edes osan niistä, on ollut pakko jättää kepeämpi kaunokirjallisuus syrjään. Sanomalehtiä en ole lukenut sitten syksyn 2003 – ja olen harkinnut lopettaa jopa Aku Ankan tilaamisen.

Oikein hieno kirja on Richard Appignanesin Mihin uskovat eksistentialistit. Reippaat sata sivua ymmärrystä avaavaa asiaa tyylikkäästi ja helppolukuisesti kirjoitettuna. Ja jo kirjana, siis eksistentialistisena esineenä, se on mainio, sidottu taskukirja pehmein kansin. Se on mukava ottaa mukaan matkalle tai vaikkapa retkelle.

Kirja koostuu 12 ajatuskokeesta ja loppunäytöksestä. Aivan lopussa on vielä kronologia, joka panee länsimaisen filosofian aina Descartesista alkaen tolkun tilaan. Se ei ole aivan vähän se.
Kirja alkaa sitaatilla, jossa Sartre sanoo, ettei hän puhu mielellään eksistentialismista. ”Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.”

Olin studiossani piirustelemassa, kun kuulin radiosta Sartren kuolleen. Ajattelin, että maailman omatunto on kuollut ja että pitäisikö siitä kirjoittaa jotakin lehteen. Sitten ajattelin, että oliko se Sartren sitoutuminen politiikkaan pysynyt minkäänlaisen kohtuuden rajoissa. Rankkaa oli seurata miten suuri filosofi pokkasi nöyränä poikana Castroa, Maoa ja milloin mitäkin diktaattoria, ja de Beauvoir seurasi perässä kuin kesy susi. Niinpä en ole kuuna päivänä kirjoittanut riviäkään Sartresta.
Sitten törmäsin Sartren varhaiseen teokseen Minän ulkoisuus, jonka Antti Kauppinen on loistavasti kääntänyt ja valaissut perusteellisella esseellään. Siitä saakka Sartren arvostukseni on taas ollut lähes tangon nupissa. Tässä kirjasessa Sartre ajaa tajunnan vinttikamarissa lymyävän minän pellolle, raikkaaseen ulkoilmaan. ”...minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti tietoisuudessa; se on ulkona maailmassa. Se on maailmallinen oleva, aivan niin kuin toisenkin minä.”

Kannattaa lukea molemmat kirjat. Pakko tähän on mainita myös Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, joka on myös kelpoa luettavaa, varsinkin nuorille risapunttieksistentialisteille. Jos heitä vielä on, baskeri on kuitenkin ikuinen. Jostakin syystä olen kirjoittanut Appignanesin kirjan liepeeseen Augustinus-sitaatin: ”Aineelle luontaista on järkkymätön kyvyttömyys ajatteluun.” Mitä miehiä! Näin niitä eksistentialisteja tehdään.

Richard Appignanesi (2008): Mihin uskovat eksistentialistit, Otava.
Jean-Paul Sartre (2004): Minän ulkoisuus, toim. Antti Kauppinen, Tutkijaliitto
Torsti Lehtinen (2002): Eksistentialismi, Kirjapaja.

VALTION APURAHAT JA TAITEILIJAELÄKKEET

´
Valtakunnalliset apurahat ja taiteilijaeläkkeet on taas kerran jaettu. Ja rahat menivät helsinkiläisille taiteilijoille. Tämä on jo tuttu tilanne maakuntien Suomessa. Ensin on Helsinki ja sitten muu Suomi. Helsingissä on henki, äly ja luovuus – muualla pelkät kädentaidot ynnä muut konstit. Asuin itsekin (1960–70 -luvuilla) Helsingissä kymmenkunta vuotta, joten tiedän mistä puhun. Helsinki oli koko maailma, joskus hämärästi muistin Pahajoella asuvan isoäidin, äidin ja jonkin muunkin sukulaisen. Mutta kylmä tosiasia oli, että koko muu maa Kehä III:n takana oli pelkkää mummolaa.

Virallinen jargon menee näin: Koska valtakunnallisia apurahoja on eniten hakemassa helsinkiläisiä taiteilijoita, niin kohtuus on että rahat jaetaan heille. Alueellisen tasapainon nimissä heitetään joku apuraha maaseutujen hämäräänkin. Sen verran, että pysyvät perkeleet hiljaa. Näitä sattumiakaan ei ole Pohjanmaalle osunut enää Vaasan läänin romuttamisen jälkeen. Heikki Mäki-Tuuri taitaa olla viimeinen valtion työskentelyapurahaa (1994–1998) nauttinut pohjalaistaiteilija. Kokonainen sukupolvi lahjakkaita taiteilijoita on jo vanhenemassa valtakunnallisen apurahajärjestelmän saavuttamattomiin.

Pohjalaiset maakuntaliitot (kaikki kolme) eivät ole saaneet omaa edustajaa Valtion kuvataidetoimikuntaan. Koko Länsi-Suomen lääni on yhtä mustaa aukkoa – eikö lääneillä ole enää mitään sanomista maakuntien Suomessa. Voi vain ihmetellä, että miksi taiteilijoilla/taiteilijajärjestöillä ei ole omissa asioissaan minkäänlaista päätäntävaltaa. Toki tätä jäsenasiaa muodollisesti tiedustellaan Pohjalaiselta Taiteilijaliitoltakin. Paikallisien taiteilijaseurojen mielipidettä ei edes kysytä.

Juhlapuheissa vakuutetaan, että kulttuurisektori on ainoa alue jossa kasvulle ei ole rajoja, taide luo henkistä ja fyysistä hyvinvointia, jokainen taiteeseen sijoitettu euro tuo kaksi takaisin. Mutta uskooko yksikään virkamies tai kulttuurivaikuttaja näihin argumentteihin. Entä maakuntaliitot, ajaako siellä kiivaasti pyörivät EU-projektit ja 'paitahihaiset' konsultit taiteilijoiden yli mennen tullen.

Alueelliset taidetoimikunnat perustettiin 1968 tasaamaan valtion apurahajärjestelmää, mutta kuten Uusi Suomi (16.10.08) uutisoi: ”Yleiskehityksen voidaan sanoa olevan positiivinen, mutta alueellisten taidetoimikuntien resurssoinnista ei ole pidetty huolta.” Joten uudistamisen tarvetta on. Lähinnä kosmeettiset 'läänintaiteilijan' virat pitäisi lopettaa pikimmiten. Nekin rahat voisi jakaa apurahoina taiteilijoiden luovaan työhön. Mitään estettä sille ei olisi. Jokainen apurahan saanut taiteilija on myös 'läänintaiteilija'.

Entä sitten taiteilijaeläkkeet. Olin itse paikalla Smolnassa parikymmentä vuotta sitten, kun kulttuuriministeri omalla suullaan vakuutti, että kaikki valtion 5-vuotisen taiteilija-apurahan saaneet taiteilijat tulevat saamaan myös taiteilijaeläkkeen. 1990-luvun alun lamassa taiteilijaeläkkeiden määrää leikattiin rajusti – taiteilijoiden eläkkeillä piti pelastaa valtio! Eläkkeet luvattiin palauttaa heti kun valtiolla menee paremmin, mutta ne ovat vieläkin palauttamatta. Nyt sitten ansioituneita taiteilijoita on liikaa ja eläkkeitä jaettavana liian vähän, kaikille 5-vuotisen saajillekaan ei niitä riitä. Miten helvetissä se on mahdollista! Ja juuri meille pitkään valtion vuosiapurahoilla työskennelleille 'ansioituneille' taiteilijoille ei mitään muuta eläkettä ole kertynytkään (yli 40 vuoden työrupeamasta huolimatta), niin kuinka se voi olla 'ylimääräinen' taiteilijaeläke.

Me taiteilijat olimme jälleen kerran jo uskomassa nämä leukoja tärisyttäneet puheet. Mutta taiteilijoiden asiat ovat huonommin tänään kuin 20 vuotta sitten. 1.1.2006 tuli voimaan laki 143/95, jonka myötä 5-vuotisistakin kertyy eläkettä. Mutta lakia sovelletaan vain apurahoihin, joiden kausi on alkanut aikaisintaan 1996 alusta, kun esim. S. J. Tannisen 5-vuotinen oli sopivasti alkanut muutama vuosi aikaisemmin (1993). Miten tämä näin kätevää voi olla? Juhlapuheissa taiteilijat ovat yhä kansakunnan rikkaus, tekopyhästi sanotaan: ”Yhteiskuntaa voidaan arvioida sen mukaan, miten se kohtelee taiteilijoitaan.”

Tänä vuonna 2009 sorvataan taas uusia valtion taidetoimikuntia 1.1.2010 alkavalle kaudelle. Entisen Vaasan läänin alueeltakin on hankittava pätevä ehdokas ja sen taakse yksissä tuumin taiteilijajärjestöt ja maakuntien liitot – vai eikö nämä liitot kykene lainkaan yhteistyöhön. Kaikki joutava 'politikointi' pois. Nyt pitäisi olla jo asialla, tai muuten meillä kaikilla on jälleen kerran syyspakkasten koittaessa kehnot housussa. Vai jätetäänkö suosiolla koko valtio helsinkiläisten hoitoon?

Osa ko. tekstistä on ilmestynyt kolumnina Ilkassa (29.4.09), mutta eräänä kuumana päivänä kirjoitin suivaantuneena hieman lisää. En tiedä pysyinkö kohtuuden rajoissa, pahoittelen sitä. Ja aivan turhaan.

PERFORMANSSI

.

Aapo Isotalon, Olli Kiviluodon ja Tuuli Tuikan performanssi Lakeuden Ristin vaiheilla 11.7.2009.

Se oli Seinäjoella, Tangomarkkinoiden aikaan, kun tapahtuma otti paikkansa. Siis se oli seuraavana päivänä, kun olin saanut juuri harjattua sähkömoottorisahaballerinan lennättämät purut ja lastut kuosistani. Tangoa ei kuulunut missään eikä näkynytkään, paitsi että Lakeuden Ristiltä lähti pitkä teltta jonnekin Jouppilan vuoren suuntaan. Teltan päädyssä luki suurilla kirjaimilla: TANGOBASAARI.

Kaupungintalon kupeesta kuului yksitoikkoista karusellimusiikkia. Katuun oli teipattu suurikokoinen kangas ja kolme punanenäistä klovnia puuhasteli sen vaiheilla. Tämä performanssi ei käynyt hermon päälle, päin vastoin. Tämä oli suorastaan liikuttavan lämminhenkistä ja vapauttavaa katutaidetta. Yleisöäkin alkoi kerääntyä esityksen ympärille ja kaupungintalon portaille.

Tälläkin osui viisastelija korvan juureen: Jos Seppo tämä on taidetta, niin koko taide on humpuukia. Mitä turhaa rajaamaan, vastasin, koko elämä on humpuukia. Mistähän kaukaa nämä ovat, ihmetteli joku kolmas. Varmaankin Unkarista, sanoi neljäs, siellä päin on näitä yhdellä pyörällä ajajia ja katuun maalaajia.

Performanssin suorittajat työskentelivät hartaasti omiin tehtäviinsä keskittyneinä, monotonisena toistuva musiikki vaivutti katsojat lähes transsiin. Noin tunnin kestäneen tapahtuman lopputulemana oli yksipyöräisellä ajettu värikylläinen akryylimaalaus, öljymaalaus Lakeuden Rististä ja muutamia pienempiä väriliitutöitä. Mutta kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.

Wikipediasta saamme tietää, että performanssi (performance art) on yleisön edessä esitettävä esitys, joka on 1960-luvun happeningin perillinen. ”Performanssi on niin vakiintunut osa tämän päivän kulttuuria, että jos sitä ei olisi, se keksittäisiin.” Mutta jo keskiajalta alkaen periytyy monitaiteellisten Tableaux vivant -esitysten traditio. Ehkäpä me koimme Lakeuden ristin varjossa juuri tällaisen 'elävä taulu' -esityksen.

MOOTTORISAHABALLERINAN KYYDISSÄ

.

Sanna Karlsson-Sutisnan puunveistoperformanssi Seinäjoen taidehallin pihassa 10.7.2009.

Perjantai-iltana taidehallin aurinkoiselle pihalle on kerääntynyt sankka joukko taiteen ystäviä ja kaupungin kermaa. Vain muutama taiteilija on vaivautunut paikalle (kuten yleensäkin), mutta Suur-Seinäjoen viralliset intellektuellit ovat näkyvästi edustettuina. Muualla päin maailma jo tällainen yleisö riittäisi aktiksi sinänsä.

Tilanne on henkeäsalpaavan jännittynyt ja odottava hiljaisuus repii hermoja. Musta pilvenvarjo leikkaa yli tienoon ja kiukkuinen tuulenpuuska pelmuttaa pihlajia. Kuin varkain lähtee musiikki soimaan, muutama hapuileva akordi säestää jousien tummaa kaihoa mystisen linnun muistolle. Yhtäkkiä mäntyjen katveessa ailahtaa kuvajainen, kuin virvatuli. Se on noussut Pajuluoman kuohuista, kuiskaa joku korvaani. Jos olisi yö ja yksin liikkeellä, niin ei tarvitsisi kuskin kysyä, minne viedään.

Hengetär ballerinan asussa putkahtaa valoon, piirtää suuren kaaren ilmaan ja tekee pas de bourréen tai jotakin (meidän paikalla olijoiden, intellektuellit mukaan lukien, silmille se on silkkaa hepreaa). Nyt avataari kiitää jo taidehallin sisäänkäynnin katolla, pyörähtää sieltä piha-asfaltille ja tempaa pihassa lepäävän järeän tukin alta sähkömoottorisahan. Saha alkaa soida, miesten tupeet tutisevat ja naiset painuvat kyyryyn.

Jousimusiikki on vaihtunut 'heviin', mutta se ei juuri sahan ujelluksen läpi kuulu. Ballerina loikkaa muutaman kerran pihamaalla ja painaa mouruavan sahan tukin niskaan, puru lentää kaaressa. Tukin kunniaksi on sanottava, että se on näillä laihoilla saloilla onnistunut kasvamaan täyteen mittaansa.

Ballerina raivoaa nyt tukin kimpussa, yleisö ei uskalla vieläkään hengittää. Välillä näyttää siltä, että tätä menoa tanssija teloo vielä itsensä. Mutta ei, jännitys laukeaa kun saha sammuu ja musiikki loppuu. Performoija poistaa korva- ja silmäsuojukset ja kiittää hymyillen yleisöä. Voihan perskules ku kävi sydämen päälle, huokaa joku.

PIRTEÄHKÖ KESÄNÄYTTELY

.

Teosten tekijät: Äärynen, Mäki-Tuuri, Ojanen, Tanninen, Tuikka.

Seinäjoen Taiteilijaseuran kesänäyttely Ilmajoen Herralassa (28.7. asti) on pirkeä kattaus eteläpohjalaista taidetta parhaasta päästä. Mikään varsinainen ilopilleri se ei kuitenkaan ole, vaan koostuu lähinnä talven aikana ateljeissa vakaalla kädellä tehdyistä teoksista.

Kesänäyttelyille tyypillinen irrottelu puuttuu tyystin, ellei sellaiseksi sitten lasketa Heikki Mäki-Tuurin kolean sarkastisia öljymaalauksia, joista toisessa huuruiset haamut nousevat routaisesta kalmistosta ja toisessa sahataan jäähän munkinmentävää aukkoa. Elikkä koleaa kyytiä, varsinkin kun värityskään ei muuta lupaa.

Öljymaalauksia näyttelyssä on runsaasti. Ville Hautaluoman Horisontteja -sarja esittelee pelkkiä horisontteja, vieläpä perinteiseen maisematyyliin maalattuina. Mutta täytyy muistaa että horisontti, tuo taivaanrannan ja maanpiirin väliin sijoittuva outo viiva, joka maalauksessa halkaisee kuva-alan kahteen osaan, on järisyttävintä mitä pohjalaisessa sielunmaisemassa on koskaan tapahtunut. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti, ja tehdä tiukkoja vertailuja taideluoman ja reaalikokemuksen välillä.

Anne Rossin suurehko maalaus Pisto on kuin sama maisema lintuperspektiivistä nähtynä. Hennot keväisen vehreät värit lupaavat jatkossa kesän vihreää kumousta. Melkein sama tilanne on Keijo Nevarannan öljyissä, paitsi että hän on liitänyt maiseman yli tuona järjettömänä aikana kun pellot ovat nurin päin. Juhani Ojasen öljyt edustavat modernia perinnettä, jotakin 'post' mutta en tiedä mitä. Niissä on kypsymässä sellaista maalantaa, että sille pitää kohta keksiä uusi 'ismi'.

Tarja Polari on suurentanut akryylimaalauksissaan väripintoja, ja sitä mukaa maalauksiin on tullut uutta ilmettä ja raikkautta. Samaa voisi sanoa Tannisen öisiä valoja heijastelevista maalauksista, mutta kuka sen sanoisi. Ei kai kukaan.

Seppo Kari on myös käyttänyt maalauksissaan akryylia, ja osassa öljyväriäkin. Niissä myös on yön laskoksiin kätkeytyvää mystiikkaa, mutta silti kirkkaina soivia värejä. Piia Koski on näyttelyn maalareista runollisin, herkän ilkamoivaa mutta silti oivaltavaa esineiden ja asioiden lähilukua.

Petra Koiviston suurikokoiset monotypiat väreilevät lakeuden utuista ja harsomaista päivänreunan valoa. Ja kyllä, siellä se horisontti on. Elina Hannula-Ketolan graafiset kollaasit ovat lähes yhtä utuisia, vaikka niiden tykötarpeet ovat varsin konkreettisia. Riitta Ylinen avaa allegorisia näkymiä maailman äärilaidoille, kun taas Tuuli Tuikan kuivaneulalla vereslihalle asti raapaistu kasvojen sarja tulee piinallisen lähelle katsojaa.

Näyttelyn ainoan veistäjän Liisa Äärysen pronssiveistokset pitävät maan pystyssä ja katsovat kesäpäivän jälkeen vielä huomiseenkin.

Ulkona on helteinen kesäpäivä, taivaalla ei pilvenhäivääkään. Herralan jykeviltä kiviportailta aukeaa komea näköala suoraan Kyrönjoelle ja sen vehmaille rantatöyräille. Jos taide alkaa tympiä, niin ei muuta kuin Kierkegaardin hyppy suoraan jokeen ja jo hetkessä vilvoittuu ylikuumentuneet hermosäipeet. Suurin osa ilmajokisista näyttääkin rassaavan laituripaikoilla katkuisia perämoottoreitaan. Jokilaivakin puksuttaa ohi, jos sitä nyt voi laivaksi sanoa, enemmänkin se näyttää uivalta pyykkilaiturilta. Ja rastaalla on valtaisa mato nokassaan. Minne sitä enää menisi? Suur-Seinäjoelle syömään tofu-nakkeja. Kiitos.