PIRTEÄHKÖ KESÄNÄYTTELY

.

Teosten tekijät: Äärynen, Mäki-Tuuri, Ojanen, Tanninen, Tuikka.

Seinäjoen Taiteilijaseuran kesänäyttely Ilmajoen Herralassa (28.7. asti) on pirkeä kattaus eteläpohjalaista taidetta parhaasta päästä. Mikään varsinainen ilopilleri se ei kuitenkaan ole, vaan koostuu lähinnä talven aikana ateljeissa vakaalla kädellä tehdyistä teoksista.

Kesänäyttelyille tyypillinen irrottelu puuttuu tyystin, ellei sellaiseksi sitten lasketa Heikki Mäki-Tuurin kolean sarkastisia öljymaalauksia, joista toisessa huuruiset haamut nousevat routaisesta kalmistosta ja toisessa sahataan jäähän munkinmentävää aukkoa. Elikkä koleaa kyytiä, varsinkin kun värityskään ei muuta lupaa.

Öljymaalauksia näyttelyssä on runsaasti. Ville Hautaluoman Horisontteja -sarja esittelee pelkkiä horisontteja, vieläpä perinteiseen maisematyyliin maalattuina. Mutta täytyy muistaa että horisontti, tuo taivaanrannan ja maanpiirin väliin sijoittuva outo viiva, joka maalauksessa halkaisee kuva-alan kahteen osaan, on järisyttävintä mitä pohjalaisessa sielunmaisemassa on koskaan tapahtunut. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti, ja tehdä tiukkoja vertailuja taideluoman ja reaalikokemuksen välillä.

Anne Rossin suurehko maalaus Pisto on kuin sama maisema lintuperspektiivistä nähtynä. Hennot keväisen vehreät värit lupaavat jatkossa kesän vihreää kumousta. Melkein sama tilanne on Keijo Nevarannan öljyissä, paitsi että hän on liitänyt maiseman yli tuona järjettömänä aikana kun pellot ovat nurin päin. Juhani Ojasen öljyt edustavat modernia perinnettä, jotakin 'post' mutta en tiedä mitä. Niissä on kypsymässä sellaista maalantaa, että sille pitää kohta keksiä uusi 'ismi'.

Tarja Polari on suurentanut akryylimaalauksissaan väripintoja, ja sitä mukaa maalauksiin on tullut uutta ilmettä ja raikkautta. Samaa voisi sanoa Tannisen öisiä valoja heijastelevista maalauksista, mutta kuka sen sanoisi. Ei kai kukaan.

Seppo Kari on myös käyttänyt maalauksissaan akryylia, ja osassa öljyväriäkin. Niissä myös on yön laskoksiin kätkeytyvää mystiikkaa, mutta silti kirkkaina soivia värejä. Piia Koski on näyttelyn maalareista runollisin, herkän ilkamoivaa mutta silti oivaltavaa esineiden ja asioiden lähilukua.

Petra Koiviston suurikokoiset monotypiat väreilevät lakeuden utuista ja harsomaista päivänreunan valoa. Ja kyllä, siellä se horisontti on. Elina Hannula-Ketolan graafiset kollaasit ovat lähes yhtä utuisia, vaikka niiden tykötarpeet ovat varsin konkreettisia. Riitta Ylinen avaa allegorisia näkymiä maailman äärilaidoille, kun taas Tuuli Tuikan kuivaneulalla vereslihalle asti raapaistu kasvojen sarja tulee piinallisen lähelle katsojaa.

Näyttelyn ainoan veistäjän Liisa Äärysen pronssiveistokset pitävät maan pystyssä ja katsovat kesäpäivän jälkeen vielä huomiseenkin.

Ulkona on helteinen kesäpäivä, taivaalla ei pilvenhäivääkään. Herralan jykeviltä kiviportailta aukeaa komea näköala suoraan Kyrönjoelle ja sen vehmaille rantatöyräille. Jos taide alkaa tympiä, niin ei muuta kuin Kierkegaardin hyppy suoraan jokeen ja jo hetkessä vilvoittuu ylikuumentuneet hermosäipeet. Suurin osa ilmajokisista näyttääkin rassaavan laituripaikoilla katkuisia perämoottoreitaan. Jokilaivakin puksuttaa ohi, jos sitä nyt voi laivaksi sanoa, enemmänkin se näyttää uivalta pyykkilaiturilta. Ja rastaalla on valtaisa mato nokassaan. Minne sitä enää menisi? Suur-Seinäjoelle syömään tofu-nakkeja. Kiitos.