Olemisessa ei ole kysymys kauhusta, vaan se on "kutsu" oikeaan ilon valaisemaan kotiimme.
Richard Appignanesi
Nykyään suomeksi ilmestyy niin paljon filosofista kirjallisuutta, että ehtiäkseen lukea edes osan niistä, on ollut pakko jättää kepeämpi kaunokirjallisuus syrjään. Sanomalehtiä en ole lukenut sitten syksyn 2003 – ja olen harkinnut lopettaa jopa Aku Ankan tilaamisen.
Oikein hieno kirja on Richard Appignanesin Mihin uskovat eksistentialistit. Reippaat sata sivua ymmärrystä avaavaa asiaa tyylikkäästi ja helppolukuisesti kirjoitettuna. Ja jo kirjana, siis eksistentialistisena esineenä, se on mainio, sidottu taskukirja pehmein kansin. Se on mukava ottaa mukaan matkalle tai vaikkapa retkelle.
Kirja koostuu 12 ajatuskokeesta ja loppunäytöksestä. Aivan lopussa on vielä kronologia, joka panee länsimaisen filosofian aina Descartesista alkaen tolkun tilaan. Se ei ole aivan vähän se.
Kirja alkaa sitaatilla, jossa Sartre sanoo, ettei hän puhu mielellään eksistentialismista. ”Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.”
Olin studiossani piirustelemassa, kun kuulin radiosta Sartren kuolleen. Ajattelin, että maailman omatunto on kuollut ja että pitäisikö siitä kirjoittaa jotakin lehteen. Sitten ajattelin, että oliko se Sartren sitoutuminen politiikkaan pysynyt minkäänlaisen kohtuuden rajoissa. Rankkaa oli seurata miten suuri filosofi pokkasi nöyränä poikana Castroa, Maoa ja milloin mitäkin diktaattoria, ja de Beauvoir seurasi perässä kuin kesy susi. Niinpä en ole kuuna päivänä kirjoittanut riviäkään Sartresta.
Sitten törmäsin Sartren varhaiseen teokseen Minän ulkoisuus, jonka Antti Kauppinen on loistavasti kääntänyt ja valaissut perusteellisella esseellään. Siitä saakka Sartren arvostukseni on taas ollut lähes tangon nupissa. Tässä kirjasessa Sartre ajaa tajunnan vinttikamarissa lymyävän minän pellolle, raikkaaseen ulkoilmaan. ”...minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti tietoisuudessa; se on ulkona maailmassa. Se on maailmallinen oleva, aivan niin kuin toisenkin minä.”
Kannattaa lukea molemmat kirjat. Pakko tähän on mainita myös Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, joka on myös kelpoa luettavaa, varsinkin nuorille risapunttieksistentialisteille. Jos heitä vielä on, baskeri on kuitenkin ikuinen. Jostakin syystä olen kirjoittanut Appignanesin kirjan liepeeseen Augustinus-sitaatin: ”Aineelle luontaista on järkkymätön kyvyttömyys ajatteluun.” Mitä miehiä! Näin niitä eksistentialisteja tehdään.
Richard Appignanesi (2008): Mihin uskovat eksistentialistit, Otava.
Jean-Paul Sartre (2004): Minän ulkoisuus, toim. Antti Kauppinen, Tutkijaliitto
Torsti Lehtinen (2002): Eksistentialismi, Kirjapaja.
Oikein hieno kirja on Richard Appignanesin Mihin uskovat eksistentialistit. Reippaat sata sivua ymmärrystä avaavaa asiaa tyylikkäästi ja helppolukuisesti kirjoitettuna. Ja jo kirjana, siis eksistentialistisena esineenä, se on mainio, sidottu taskukirja pehmein kansin. Se on mukava ottaa mukaan matkalle tai vaikkapa retkelle.
Kirja koostuu 12 ajatuskokeesta ja loppunäytöksestä. Aivan lopussa on vielä kronologia, joka panee länsimaisen filosofian aina Descartesista alkaen tolkun tilaan. Se ei ole aivan vähän se.
Kirja alkaa sitaatilla, jossa Sartre sanoo, ettei hän puhu mielellään eksistentialismista. ”Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.”
Olin studiossani piirustelemassa, kun kuulin radiosta Sartren kuolleen. Ajattelin, että maailman omatunto on kuollut ja että pitäisikö siitä kirjoittaa jotakin lehteen. Sitten ajattelin, että oliko se Sartren sitoutuminen politiikkaan pysynyt minkäänlaisen kohtuuden rajoissa. Rankkaa oli seurata miten suuri filosofi pokkasi nöyränä poikana Castroa, Maoa ja milloin mitäkin diktaattoria, ja de Beauvoir seurasi perässä kuin kesy susi. Niinpä en ole kuuna päivänä kirjoittanut riviäkään Sartresta.
Sitten törmäsin Sartren varhaiseen teokseen Minän ulkoisuus, jonka Antti Kauppinen on loistavasti kääntänyt ja valaissut perusteellisella esseellään. Siitä saakka Sartren arvostukseni on taas ollut lähes tangon nupissa. Tässä kirjasessa Sartre ajaa tajunnan vinttikamarissa lymyävän minän pellolle, raikkaaseen ulkoilmaan. ”...minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti tietoisuudessa; se on ulkona maailmassa. Se on maailmallinen oleva, aivan niin kuin toisenkin minä.”
Kannattaa lukea molemmat kirjat. Pakko tähän on mainita myös Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, joka on myös kelpoa luettavaa, varsinkin nuorille risapunttieksistentialisteille. Jos heitä vielä on, baskeri on kuitenkin ikuinen. Jostakin syystä olen kirjoittanut Appignanesin kirjan liepeeseen Augustinus-sitaatin: ”Aineelle luontaista on järkkymätön kyvyttömyys ajatteluun.” Mitä miehiä! Näin niitä eksistentialisteja tehdään.
Richard Appignanesi (2008): Mihin uskovat eksistentialistit, Otava.
Jean-Paul Sartre (2004): Minän ulkoisuus, toim. Antti Kauppinen, Tutkijaliitto
Torsti Lehtinen (2002): Eksistentialismi, Kirjapaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti