Yksi lapsuuteni suuria arvoituksia oli "oikea maisema". Sellainen roikkui Pahajoellakin kotini seinällä. Isäni oli maalannut sen jo Karjalassa ennen sotia. Siinä oli taivasta, järvenselkää ja muutama koivupuu. Etualalla ajelehti pari joutsenta ja taustalla avautuivat kultaiset kunnaat. Isoäitini herkistyi sen äärellä vähintäänkin kerran kuukaudessa. ”Tiiät sie Sieppo-paha et jo tyttölöin mie poimin tattiloit tuost järven rannast.” Mutta monelle muullekin maisema oli tuttu, olivatpa he kotoisin mistä päin Suomea hyvänsä. Moni oli järvellä soudellut, pitänyt mertaa poukamassa tai käyskennellyt rantapolulla heili kainalossa. Äitini teki taulusta kuvakudoksen, ja aina se vain parani – siitä suunniteltiin jopa suurta ryijyä. Mutta ryijyn suhteen päädyttiin lopulta karmeaan Tuhkimoon, joka edelleenkin istuu Pahajoella nokisessa takassaan pölliin lyödyn kirveen vierellä.
Olin viettämässä kesälomaa Keski-Suomessa, kun Laukaan tätini esitteli Pohjoisen matkalta ostamansa 'lapin maiseman'. Siinä oli taivaalla yhtä aikaa sinistä, punaista ja violettia. Etualan maksanvärisestä suosta sinnitteli esiin pari myrkynvihreää vaivaiskoivun varpua, taustalla oli jokipahanen ja joku tunturinnysä. Äitelää maisemaa ihailtiin suureen ääneen. ”Se on just niinku se on”, sanoi tätini ja koppasi minua olkapäähän. ”Tuost joest mie sain viis tammukkaa.”
Nyt tähän oikean maiseman mysteeriin on saatu valaistusta. Torgny Lindgrenin oikea maisema löytyy Ruotsin Länsipohjasta. Lindgren vie meidät seuraamaan tunnetun maisemamaalari Kirjo Lehden työskentelyä norsjöläisessa täysihoitolassa. Oikealta nimeltään hän on Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä tauluja myydä, ei ainakaan Länsipohjassa.
Lehti maalaa suurella mutlarilla ensin maalauspohjien kaikki taivaat, lisää väritölkkiin kimröökiä ja maalaa saman tien myös vedet. Tässä ei ole mitään uutta; näinhän ns. 'toritaiteilijat' työskentelevät. Mutta erikoinen episodi tapahtuu yöllä, kun unettomuudesta kärsivä täysihoitolan omistaja Lydia-täti käy maalaamassa yhteen Lehden keskeneräiseen maalaukseen kalaparven. Aamulla taiteilija ihmettelee, että ovatko ne sillejä vai ylipäätään vain kaloja.
Juuri tämän oivalluksen varassa lepää ratkaisu "oikean maiseman" arvoitukseen. ”Minun tauluni esittävät vain asioita ja seikkoja, Kirjo Lehti sanoi. Esineet joita minä maalaan ovat niin sanotusti edustajia. Siinä on valtava ero, onko jotain vai edustaako jotain.” Lehti ei maalaa määrättyä maisemaa vaan universaalin maiseman edustajan. Hän näyttää eräälle vieraalleen kädestä pitäen kuinka määrätystä puusta tehdään muutamalla pensselin sipaisulla mikä tahansa puu.
”Enempää ei tarvita”, vakuuttaa Kirjo Lehti. ”Ja taulujen on myös voitava päteä sekä Pohjois-Norlannissa että Itä-Götanmaalla.” ”Ja onhan otettava huomioon kaikki se mitä en ole maalannut.” Kaiken sen mitä taiteilija on jättänyt maalaamatta, joutuu katsoja itse kuvittelemaan. 'Oikea maisema' onkin katsojan silmässä, jälleen kerran.
Kokemamme maailma ei ole järjestynyt tarkkarajaisiin olioihin ja ominaisuuksiin, kuten se tiedostusprosessin kautta meille näyttäytyy, vaan se koostuu epämääräisestä objektien ja aukkojen kaaoksesta. Kun jo tiedon saaminen siitä on arvoitus, niin sen tarkka kuvaaminen täytyy olla lähes mahdotonta.
Renessanssin ajoista saakka piirustusta (disegnoa) on pidetty kaiken kuvaamisen perustana, maalauksenkin katsottiin lepäävän piirustuksen ja sen viivojen voiman varassa. Värit koettiin ylimääräiseksi kuvan kuorrutukseksi, joilla ei sinänsä ollut mitään tekemistä havaitun maailman kanssa. Silti me ymmärrämme värien viestin ilman, että meidän tarvitsee Merleau-Pontyn tavoin pohtia , ”miten värien päättämätön mutina voi tuoda nähtäväksemme asioita, metsiä, myrskyjä, toisin sanoen maailman”.
Maalari on ainoa (ammatin harjoittaja), jolla on oikeus katsoa kaikkea ilman arvioinnin tai selittämisen velvoitetta. Maalarin katsannossa kaikki näkyvä on yhtä arvokasta, niin ruohonkorret kuin niiden väliin jäävä epämääräinen ei-kenenkään-maakin. Tällainen arvovapaa näkeminen on mahdollista vain ani harvoille – he ovat kaikki maalareita ilman epäilystä, vaikka eivät olisi kuuna päivänä siveltimeen tarttuneet.
Maalarit maalaavat ylistääkseen tätä näkemisen ja ilmitulemisen ihmettä. Näkeminen, joka maalaustaiteen kautta avautuu, ei ole ajattelun tai läsnäolon muoto, vaan Merleau-Pontyn sanoin, ”se on minulle annettu keino olla poissa itsestäni”. Silmä on ymmärrettävä sielun ikkunana. ”Silmä, jonka kautta maailman kauneus paljastuu tarkkailtavaksemme, on niin erinomainen, että (...) se saa tyytyväisen sielun asumaan ruumiimme vankilassa, kiitos silmien, jotka tuovat sen nähtäväksi luomisen rajattoman rikkauden.”
Lisälukemista:
Torgny Lindgren (2001), Oikea maisema, Tammi.
Maurice Merleau-Ponty (2006), Silmä ja mieli, Taide.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti