ZEN JA SIIVOAMISEN TAITO

     Matonpesupaikan unikot. Pahajoki 2013. Kuva SJT.

“Me olemme pohjanperäläisiä, – tiedämme

kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.

Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä

pohjanperäläisten luo: sen tiesi jo Pindaros.

Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä ja kuolemaa

– meidän elämämme, meidän onnemme.”

Friedrich Nietzsche

Aamulla auringonnousun aikaan vein matot ulos ja pudistelin ne porraspielessä. Tosin täällä Pohjanperällä matot ”puristellaan”. Matot ja naisten rinnat, ne ”puristellaan” – näin on ollut jo aikojen alusta ja näin on... Kissan paskat, tokihan nykyään on jo olemassa itsensä ”puristelevia” mattoja, ja taatusti sellaiset rinnatkin on jo keksitty – minulle ei vain enää mitään näytetä, eikä kerrota.

Näin surullisen jutun jälkeen on kerrottava jotakin hauskempaa. Lakeuden kaupungissa oli taannoin yksi Länsi-Suomen suurimpia mattokauppoja ”Matto-Lammi”. Matto on italiaksi hullu. Matto-Lammi herätti Italiassa messuilla vuosi vuoden jälkeen ansaittua arvostusta ja matot menivät kuin kuumille kiville. Kunnes joku kertoi kauppias Lammille mitä ”se matto meinaa italiaksi”. Lammi vaihtoi tuota pikaa liikkeensä nimen vähemmän arrogantiksi, mutta kaupankäynti hiipui ja Matto-Lammi jäi markkinoiden jalkoihin. ”Markkinat reagoivat herkästi”, vakuutetaan yhtenään meille, jotka emme ole saaneet kokea suunnitelmatalouden ”iloja”.

Pakkasin matot sitikkaan ja lähdin ajamaan. Auto kehräsi kuin iso kissa ja suuret mustat pilvet seilasivat poikki taivaan. Ajoin läpi synkkien metsätaipaleiden Pahajoelle asti, en sentään joen rantaan saakka, vaan kuivalle töyräälle. Joella olisi sillanpielessä ollut vanha luonnonkivien muodostama pyykkipaikka, mutta siellä ei enää nykyään käynyt kukaan. Matto- ja pyykinpesumeditaatio hoidetaan nykyään koneilla.

Kokemuksesta tiedämme miten tärkeätä zenin harjoittamisessa ovat pienet vaatimattomat askareet, kuten esimerkiksi pyykinpesu, siivoaminen ja tiskaaminen. Erityisesti tiskaaminen on suoranaista meditaation juhlaa, jossa vesi, astiat, tiskiharja ja tiskaaja muodostuvat yhdeksi ainoaksi rikkumattomaksi kokonaisuudeksi. Kädet tietävät mitä tekevät – kädet käsittävät tekemisensä – ilman subjektin vallitsevaa tahtoa. Siinä mieluusti pesaisee naamansakin yhtenä kulhomaisuutena muiden patojen ja pannujen ohessa, huljauttaa oikein kunnolla korvista kiinni pidellen.Samalla siinä konkretisoituu hermeneuttinen tosiasia, että asiat eivät ole maailmassa vain esillä, vaan myös käsillä.

Nykyään monet ovat siirtyneet tiskaamisessakin konevoimaan – koneella meditoimiseen. Tiskikoneesta on tullut eräänlainen rukousmylly. En sano, että se huono vaihtoehto olisi. Saattaahan tuo koneen hyrinä, sihinät ja pihinät sekä astioiden kolinat olla hyvinkin meditatiivista koettavaa. Olen naapurissa kerran sellaisen aparaatin nähnyt toiminnassa. Pesen itsekin pyykit koneella, italialaisella Candy-merkkisellä jo yli 20-vuotiaalla hurjasti meluavalla automaattisella pyykinpesukoneella. Mutta tiskaamisessa tyydyn ikivanhaan menetelmään.

Roomassa joskus 1980-luvulla ei tiskiharjaa tuntunut löytyvän mistään. Kunnes lopulta jostakin torilta löysin tiskiharjannäköisen harjan. Myyjä sanoi, ettei se ole tarkoitettu tiskaamiseen, mutta en ryhtynyt hänen kanssaan väittelemään. Eräänä iltana tuli paikallista väkeä kylään, he yllättivät minut tiskaamasta. Annoin harjan suorastaan lentää. ”Harjaatko sinä astioita”, ihmetteli toinen. ”En uskalla edes kuvitella mitä sinä teet rapuille”, tokaisi toinen. Naiset tempasivat pyyhkeet ja alkoivat kuivata tiskaamiani astioita. Kun kerroin, että meillä Suomessa on joka asunnossa tiskipöydän yläpuolella kuivauskaappi, johon voi panna märät astiat kuivumaan, he olivat tikahtua nauruun. ”Se on tehty varmaankin jäästä”, lohkaisi toinen kaunottarista.

Pahajoella sisareni oli ”pykännyt” matonpesupaikan, jossa me suhautimme matot puhtaiksi painepesurilla. Pesuaineena käytin eukalyptus-suopaa, jonka aromaattinen tuoksu suorastaan huumasi ja tappoi kai hyttysetkin sukupuuttoon koko kylältä. Nostimme matot telineelle kuivumaan. Homma oli ohi parissa tunnissa. Olin lounasaikaan mennessä jo takaisin kaupungissa.

Pari vuotta sitten ostin alennusmyynnistä ”höyrypesuri-imurin” tai jotakin sellaista. Se oli ollut siitä saakka laatikossaan työhuoneen nurkassa omaatuntoani soimaamassa. Nyt kaivoin sen esille ja kasasin kokoon. Se näytti pätevältä – pelottavan pätevältä. Höyrytin ja imuroin ensin ikkunat ja sitten keittiön ja vessan. Lopuksi kiisin lattioiden yllä kuin tulikuumaa höyryä syöksevä lohikäärme. Puhdasta tuli, mutta erityisen meditatiivista se touhu ei ollut. Kädet tutisivat jännityksestä vielä myöhään illallakin. Seuraavaksi siirryn höyryhirviön kanssa kellariin ja saunaan.

Kaappeja, hyllyjä ja työpöytiä siivotessa meni seuraava viikko. Se oli vaivalloista ja selkää särkevää puuhaa. Mutta lopulta työ alkoi kiittää itseään, kuten karjalaiset sanovat. Tilan uusi avaruus – tilallisuus – avasi myös mieleen uusia ulottuvuuksia. Valo tulvi ikkunoista sisään ja cayenne-chilit, basilikat ja steviat kasvoivat ikkunapenkillä ihan silmissä. Jossain välähti salama ja vesi ryöppysi putouksena katolta alas. ”Ja silmiini sataa sisään”, kuten Rilke kirjoitti.

Poisheitettävää roskaa ja tarpeetonta rojua tuli viisi suurta lajiteltua muovisäkillistä.

”Olisin tarvinnut yhden ainoan huoneen (sen valoisan päätyhuoneen). Olisin elänyt siellä vanhojen tavaroitteni kanssa, perhekuvien ja kirjojen. Ja nojatuoli minulla olisi ollut ja kukkia ja koiria ja tukeva keppi kivisiä teitä varten. Eikä mitään muuta. (...) Olisin kirjoittanut paljon, sillä minulla olisi ollut ajatuksia ja muistoja monista.”

Rainer Maria Rilke

        Höyryhirviö irvistelee työhuoneen lattialla. Kuva SJT.