LOOGISEN KOOMISET EMPIRISTIT

En ole koskaan ollut mikään sarjakuvien ystävä. Muistaakseni meillä ei lapsuudessani ollut sarjakuvalehtiä eikä niitä tainnut olla naapureillakaan. Vasta koulussa törmäsin sarjakuvalehtisiin, joita pojat vaihtoivat keskenään. Ne vaikuttivat kovin sekavilta laitoksilta suttuisine kuvineen ja puhekuplineen, joten pysyttelin niistä kaukana. Eräänä kesänä noihin aikoihin serkkuni Leo toi meille pahvilaatikollisen vanhoja Aku Ankka -lehtiä. Luimme niitä sisareni kanssa piha-aitassa, jonne äitini oli sijoittanut meidät piiloon ukkoselta ja maailmalta.

Myöhemminkin olen lukenut sarjakuvia, mutta mitään sellaista järisyttävää vaikutusta ne eivät ole tehneet kuin esimerkiksi 12-vuotiaana lukemani Sartren Inho. Sen jälkeen en moneen vuoteen uskaltanut ottaa irtokiveä käteeni, koska ”inhosin” sydämeni pohjasta sitä niljaista ja kosteaa maailman toiseutta, jonka kiven alapinnalla saattaisin kohdata. Monina tuulisina syysöinä pelkäsin, että pihan vanhat männyt nousisivat juurilleen keikkumaan ja kaataisivat millä hetkellä hyvänsä koko talon. Sen sijaan Inhon päähenkilön Roguentin maaninen yritys lukea kaikki kirjaston kirjat aakkosjärjestyksessä ei aiheuttanut minkäänlaista traumaa – olin jo siinä vaiheessa lukenut Pahajoen kyläkirjaston aasta ööhön. Enempää kirjoja ei kannata lukeakaan, sanoi isoäiti, jos aikoo pysyä tolkun miehenä. Ja minä jos kuka aioin sellaisena pysyä.

Viime jouluna törmäsin sarjakuvateokseen Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla (2010), jonka ovat puurtaneet kasaan Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvittajinaan Alekos Papadotos ja Annie Di Donna. Liepeessä todetaan, ”että Logicomix on taiteilijoiden, filosofin ja kirjailijan vuosien työn tuloksena syntynyt ennennäkemätön mestariteos”. Tähän ei ole mitään lisättävää, niin häikäisevän upea tämä yli 300-sivuinen sarjakuvaeepos on. Ja mikä ihmeellisintä, se käsittelee filosofiaa.

Logicomix käsittelee Bertrand Russellin elämänvaiheiden kautta modernin filosofian syntyvaiheita ja ns. varmuuden etsintää matematiikan perusteille. Pääosaan nousee Russellin ja Whiteheadin Principia Mathematica, jota kirjan sankarit kyhäävät kasaan hulluuden partaalla keikkuen. Russell selittää sarjakuvahahmossaan tutkimusmetodia: ”Whitehead ja minä rakensimme siis logiikkaa, joka voisi tukea matematiikkaa ilman paradokseja – tukimme reikää, jonka olin puhkaissut Fregen teoriaan!” Tässä viitataan ilmeisesti ns. Russellin paradoksiin ”itsensä sisältävästä joukosta”, joka aiheutti 1900-luvun alussa suurta hämmennystä loogikkojen keskuudessa. Viittaako Logicomix myös sarjakuvan rakenteella tähän paradoksiin – seikkailevathan sarjakuvantekijät itsekin omassa kirjassaan?

Voin rajata omat potentiaaliset mahdollisuuteni reaalisiin mittoihin, mikä on jo sekin hämmästyttävää. Minulla on häviävän pieni mahdollisuus lukea Finnegans Wake mutta Principia Mathematica on kokonaan kykyjeni saavuttamattomissa. Matematiikassa minulle riittää se varmuus, jonka todistaminen vaati Russelliltakin ko. kirjassa 365 sivua, että 1+1=2. Jos tuokin varmuus jonakin päivänä katoaa, niin so what! – kai senkin välttämättömyyden kanssa toimeen tulee, olipa 1+1 sitten mitä tahansa. Ehkäpä jossakin jo potkii kapaloissaan uusi sankari, joka panee matematiikan uusiksi ja pyyhkii vanhalla... hmm!

Toisaalta, Principian käsikirjoitukselle ei löytynyt edes maksusta lukijaa, joten kustantaja kieltäytyi kirjan painatukesta. Russellin ja Whiteheadin täytyi kustantaa kirjansa itse. Whitehead toteaa sarjakuvaruudussa apeasti: ”Jollei kukaan suostu lukemaan Principiaa edes maksusta – silloin selvästikään kukaan ei suostu maksamaan saadakseen lukea sen.”

Myöhemmin Russellin työhuoneeseen ilmestyy kiihkeä nuorimies, joka on lukenut Principian ja ylistää sitä ylenpalttisesti. Tämän uuden sankarin, Ludwig Wittgensteinin, myötä Logicomix nousee uuteen lentoon. Russell uskoi vakaasti, että Wittgenstein jatkaa hänen työtään ja ratkaisee lopullisesti logiikan ongelmat. Vanhaksi itsensä kokenut Russell porskutti tunnetusti aina vuoteen 1970, kun Wittgenstein kuoli ennen aikojaan jo 1951. Myös toinen nuorimies oli lukenut ko. kirjan, hän oli Kurt Gödel, jonka ”epätäydellisyyslause” lopulta luhisti koko loogisen varmuuden etsinnän. Niin paljon vaivaa ja hulluutta, ja minkä vuoksi. Kannattiko se? Ehkäpä Logicomix onnistuu vastaamaan siihen. Russellin sanoin: ”Totuuteen ei ole oikotietä.”

Tämän enempää juonta ei kannata kertoa. Jätetään tuo hulluuskin toiseen kertaan – mainitaan vain, että nämä suuret loogikot ja nerot osoittivat suuruutensa myös sillä saralla. Mainittakoon, että yksi kirjan sankareista Georg Cantor luopui myöhemmin matemaattisista tutkimuksistaan ja käytti loput aikansa todistaakseen, että Shakespearen draamat oli kirjoittanut sir Francis Bacon. Siis sieltä on tuo huhu peräisin. Cantor päätyi lopulta sinne, minne niin monet muutkin loogikot eli hullujenhuoneelle.

Sisareni piti kesäaitassa pientä myymälää, jossa oli tiski ja pari hyllyä. Myyntiartikkeleina saattoi olla teepöydän ”ylijäämää”: mehua ja keksejä. Hyllyillä komeili tyhjiä tuotepakkauksia. Sisareni valmisti niihin ”sisältöjä", jotka saattoivat sisältää mitä tahansa. Ainoastaan mehu ja keksit olivat syötäviä hyödykkeitä. Kaikki tiesivät sen, joten mitään ongelmaa ei ollut vetää loogista ja järkevää rajaa kuvitteellisen ja todellisen välille. Kohtuutonta olisi verrata sitä loogikkojen puuhiin satakunta vuotta sitten modernin maailman aamunkoitossa. Mutta maailma ei ole vain järjen asia, vaikka ”järkeä” ei mistään muualta (toistaiseksi) ole löytynytkään. Vai onko tuo ”järki” vain loogisen todistusketjun hypoteesi.

Tästä saa sellaisen vaikutelman kuin systemaattinen ajattelu olisi ollut vain antiikin Kreikasta alkanut länsimainen perinne. Mutta muuallakin on haluttu päästä varmuuteen siitä, että maailmassa vallitsevat asiaintilat vastaavat niistä laatimiamme kuvauksia. Ainakin Kiinassa ja Intiassa harjoitettiin jo samoihin aikoihin kuin Kreikassakin 400-300 eaa. tieteellistä todistelua maailman kuvaamiseksi. Mutta yhä edelleen kysytään myös, onko ”maailma” ja ”todellisuus” vain meidän ihmisten kokoon kyhäämä ideologioiden, uskomusten ja tarkoitusperien muodostama rakennelma. Matemaatikko Leopold Kronecker tiivisti sen näin: ”Vain luonnolliset kokonaisluvut ovat Jumalan tekoa. Kaikki muu on ihmisten kätten työtä ja siksi epäilyttävää.”

Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvitus Alekos Papadotos ja Annie Di Donna (2010): Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla. Avain.