52. SIELU JA SALAPERÄINEN 53.

                              Prinssi Eugen: Pilvi, öljymaalaus, 1896.

”Huomiseen mennessä, Kirjo Lehti sanoi, ovat sekä taivaat että vedet kuivuneet.”

Torgny Lindgren

Historian kirjoittajat vakuuttavat, että menneisyyden historiaksi kuvitteleminen vaatii kaikkein väkevintä mielikuvitusta. Kun taas fiktion – romaanin – kirjoittajat tarraavat useasti varsin kovakouraisesti totuutta haruksista kiinni. Häilyväisyydestään huolimatta totuus on selkeästi fyysinen olio, eräänlainen veijari, joka uskottelee meille todelliseksi milloin mitäkin ilmentymää. Amerikkalaiset pragmatistit väittävät, että kaikki mikä toimii, on totta. Mutta sehän ei pidä paikkaansa; se mikä ei toimi, se vasta todellista onkin. Todellisuuden todellisen eksistentiaalisen olemuksen huomaamme vasta sitten, kun se on joutunut kaaokseen, mennyt rikki, tai kun me itse olemme menneet epäkuntoon, kuten Heidegger on meitä rikkimenneitä viisaasti valaissut.

Viikonlopulla kävin vilkaisemassa pääkaupungin tiiviiksi pakattua todellisuutta ja Ateneumin 52 sielua – symbolismin maisema -näyttelyä. Näyttely oli aivan kohtuullinen ja paikoin teosvalinnoissaan sielua ravitseva kokonaisuus. Yleisvalaistuksen puute – suoranainen sielunpimeys – teki näyttelyssä vaeltamisesta eräänlaisen kammottavan esikartanollisen kokemuksen. Kuten myös se, että miten sellainenkin mestari kuin Puvis de Chavannes oli onnistunut pökeltämään hädin tuskin kansalaisopiston kevätnäyttelytasoa olevan maalauksen. Samaa voisi sanoa muutamasta muustakin valinnasta. Mutta pieniä valaistumisen hetkiä tarjosivat mm. Giuseppe Pelizza da Volpedo (futuristi ennen futuristeja), tanskalaisen sielunmaiseman kuvaaja, Skagenin maalareihin lukeutunut L. A. Ring sekä aina syvällisensielukas August Strindberg. Skagenin maalareista ja Tanskan valtion taidemuseon näyttelystä Strindberg – Malaren og fotografen (2001) olen kirjoittanut toisaalla.

Suurten nykykaupunkien todellisuus on kompaktia wau-todellisuutta, jota pidetään yllä yhteistuumin periaatteella ”joukossa todellisuus tiivistyy”. Sen läpi voi hurauttaa mihin suuntaan tahansa ja aina se on yhtä itseriittoista. Se antaa näkökulman, josta katsottuna syntyy aivan omalaatuista ”yhden pään” kritiikkiä niin taiteesta kuin muistakin maailman ilmiöistä. Mikä tekee esim. Hesarin uudesta tabloidista yhtä puisevaa luettavaa kuin edellisestä ”broadshit”-versiostakin. Aivan kuin nämä ”yhden yhteisen yhteisöllisyyden” kirjoittajat olisivat unohtaneet millainen maailma oli ennen kuin se tervattiin yhteiseksi typistetyllä todellisuudella – ja silkoiseksi muovatulla mielipiteellä. Monia tahoja onkin ilahduttanut villit housuihinsa paskovat toimittajat, jotka ainakin hetkeksi löysivät edes jonkinlaisen pakotien umpikujasta.

Tässä lehdistön kliseillä kiillotetussa muka-todellisuudessa ja muka-tärkeiden asioiden tärkeysjärjestyksessä taidekritiikki on outo kummajainen, joka täytyy aika ajoin lopettaa. Ollakseen olemassa edes varjoissa on tämän päivän taidekritiikin täytynyt löytää pinnallisuutensa taantumalla myyntimenestysten kirjaamiseen ja vallitsevien luulojen ylläpitoon. Sanomalehdistö on niin suuri mahti, että sitä ei voida käsittää eikä arvottaa kuin lehtien formaatin osalta. Mutta nyt takaisin sinne, missä ei koskaan ole oltukaan.

Symbolismin maisema -näyttelyn 52. sielu on tietenkin prinssi Eugen, jonka maalauksessa Metsä (1892) auringonlaskun hehku siivilöityy sankan mäntymetsän läpi. Maalauksen etuala – katsojan puoli – on jo painumassa pimeyteen, ja vähäistä valaistusta muodostuukin enää vain kuparinkarvaisina hehkuvista puiden rungoista. Tällaista männynrunkojen läpi katsomista olin tottunut harjoittamaan lapsuudessani Pahajoella vinttihuoneeni ikkunasta, toisinaan sieltä kajasti auringonlasku ja toisinaan pilvien mustaama taivas. Haperana avautuvan maiseman äärellä kirjoitin monta runoakin:

minä kirjoitan

puut ulkoa sisälle

minä kirjoitan

tien mutkaan talon

talon taakse puutarhan

(Pahajoki 1962)

Torgny Lindgren kuvaa kirjoissaan Pohjanlahden toisen puolen länsipohjalaista maagista todellisuutta. Kirjan Oikea maisema (2001) viimeisessä kertomuksessa eräänä ikimuistoisena päivänä prinssi Eugen saapuu inkognito norsjöläiseen täysihoitolaan Kaarlenkotiin. Hoitolassa on jo täyttä, siellä asustavat mm. Ruostumaton Karlsson, Sussiunatkoon Blomkvist, postikorttiagentti Persson ja tietenkin maisemamaalari Kirjo Lehti. Mutta, kuten sianpotkista parhaillaan lihoja irrotteleva hoitolan pitäjä Lydia-täti toteaa, sopu sijaa antaa. Prinssi kertoo kyllä nimensäkin hiljaisella äänellä, mutta kukaan ei kuule sitä kunnolla, joten hän jää salaperäiseksi herra Örséniksi.

Kirjo Lehti (ent. Herman Andersson) on kehittänyt universaalin maisemamaalauksen, joka toimii täydellisesti niin Västerbottenissa, Norrlannissa kuin Göötanmaallakin. Katsojan ei tarvitse kuin nähdä tällainen maalaus ja hän tunnistaa heti siitä sielunmaisemansa, kuten Lehti vakuuttaa prinssi Eugenille. Lehti opettaa kädestä pitäen prinssi Eugenia maalaamaan puita, ei niin kuin prinssi on tähän saakka maalannut erottelemalla puulajit toisistaan, vaan maalaamalla puun yleisen edustajan. Riittää kun on kahdenlaisia puita, havu- ja lehtipuita. Katsoja kyllä löytää taulusta ikioman puunsa, olipa se mikä puu hyvänsä. Lehti antaa vielä maalarille tuiki tärkeän neuvon, ei kannata vatvoa ajatuksia, ”ne saavat tulla ja mennä mielensä mukaan”.

Yhtenä auringonpaisteisena aamuna Kirjo Lehti ja prinssi Eugen pumppaavat polkupyörien kumit täyteen, lastaavat taulut taiteilijan polkupyörän pidennetylle tarakalle ja lähtevät taulukaupoille. Ensin he tulevat suutari Hedströmin pakeille, joka luulee miesten tulleen neuvottelemaan kalastusoikeuksista Mellanåssa. Lehti sanoo kyseessä olevan paljon tärkeämmän asian. Prinssi Eugen asettaa maalauksen ikkunasta lankeavaan valoon ja suutari tunnistaa oitis universaalin maiseman: ”Noita puita en unohda ikinä. Hauki nappasi aina tuossa lahdessa. Ja Hjalmar Schamp teki nuotion ihan tuohon rantaan ja paistettiin läskiä ja keitettiin kahvia.”

Näin ensimmäinen taulu on myyty. Sama meno jatkuu muissakin paikoissa. ”Mikään ei anna yhtä hyvää vaikutelmaa kuin taide”, toteaa Kirjo Lehti myyntipuheenaan. He onnistuvat myymään maisemataulun jopa sokealle Klas Harneskille, joka miesten astuessa sisään taloon polkee parhaillaan urkuharmonilla Bachin G-duuri -fuugaa. Vähitellen maiseman salat alkavat selvitä myös sokealle urkurille. ”Minä en näe mitään”, sanoo Harnesk, ”mutta jonkinlainen katse minulle on. Olen ajatellut sitä usein.”

Jos taideteoksessa ei ole mitään universaalia, se ei ole taideteos lainkaan – se vaikenee pelkäksi esineeksi esineiden suunnattomaan joukkoon.

”Jos saisin esittää värien ja sävyjen vaatimattoman mutta suurenmoisen kohtaamisen, se tuottaisi minulle syvää ja pysyvää tyydytystä.”

Torgny Lindgren

Torgny Lindgren (2001): Oikea maisema. Tammi. Suom. Liisa Ryömä.

RUNEBERGIN TORTTUPÄIVÄÄ

Alavuden obeliski, jonka kyläläiset kävivät saalaa yöllä 17.8.1881 pystyttämässä Alavuden taistelun muistomerkiksi. Pitkään kyläläiset antoivat viranomaisten olla siinä luulossa, että se oli pystytetty keisarin kunniaksi. Oikealla Salmen silta, joka ylittää Kirkkojärven ja Vähäjärven välisen salmen.

”Enempi kuin elämä on lempi,

enempi kuin lempi moinen kuolo.”

Leivoin kaakao-punajuuri-tortun, keitin teetä ja otin hyllystä vanhan ja kuluneen Vänrikki Stoolin tarinat. Torttu onnistui lähes täydellisesti, se synnyttää mainion synergian kitalaen kimpussa puuhastelevan kitkerän teen kanssa. Yllätyksekseni huomaan, että kirja ei olekaan minun, vaan naapurin tytön. Kirjat ovat joskus kouluaikana vaihtuneet. Tästä voi vetää ainakin yhden johtopäätöksen – en ole kaivannut Vänrikki Stoolin tarinoita yli 50 vuoteen. Tuolloin 1960-luvua alussa koulusta tehtiin retkiä runokirjat käsissä Alavuden taistelun tapahtumapaikoille. Se oli kätevää, sijaitsihan koulu Suomen sodan yhdellä verisimmällä taistelutantereella.

Erityisesti Sotavanhus-runo luettiin suoraan samalta kiveltä, josta harmaapää ruotiukko oli taistelua seurannut. Nyt tuo kivi oli Sotavanhuksen museon porraskivenä. En tiedä mistä ukko siihen aikoinaan oli ilmestynyt, kirjassa mainitaan Röikön torppa, mutta Räikön kuulostaisi tutummalta. ”Sodista muinaisista / jäi arvet vaan; / koditta käytyänsä / mont' aikaa eellehen / hän Röikön torppaan viimein / pääs' Alavutehen.”

Taistelut alkoivat 17.8. heti aamusta, yksi päivä oli jo hukattu rankkasateen vuoksi. Adlercreutzin johtamia suomalaisia oli noin 4000 miestä ja ryssiä noin 2500; heitä johti joku kumma ruotsalainen Erikson. Suomalaiset tulivat Lapuan suunnasta, itse Adlercreutz oli jäänyt Lapualle, muka nähdäkseen kaukaa paremmin. Venäläiset olivat levittäytyneet Kirkkojärven rantaan ja pitivät hallussaan tärkeää Salmen siltaa, jota myöten heillä oli huoltoyhteys Tuurin suuntaan. Nykyään venäläisten huoltoyhteys Keskisen kyläkauppaan Tuuriin kulkee uutta ohitustietä myöten, joten Salmen silta Lapuanjoen suulla saa kaikessa rauhassa muistella menneisyyden melskeitä.

Suomalaiset valtasivat sillan ensimmäisessä kahakassa ja ajoivat venäläiset pakosalle järven länsipuolelle aina Härkösen pelloille saakka. Venäläisten pakoväyläksi muodostui valtatie 66 (nykyään kantatie 66). 

Päiv' ompi elokuuta

seitsemästoista tää,

ja pyhäks sitä katsoo

soturi harmaapää.

Miss' Suomen lippu liehuu,

hän sinne astelee,

nähdäkseen, kuin nyt Herraa

Adlercreutz palvelee.

Kirjan marginaaliin on nuoren tytön pyöreällä käsialalla kirjoitettu: Ulkoa. Siis, runoista piti ainakin muutamia säkeistöjä opetella ulkoa. Minä en muista mitään, mutta en tainnut ottaa koko asiaa kovin vakavalta kannalta. En oikein tiennyt millä puolella olisi pitänyt seisoa, isoisääni Aleksanderia sanottiin usein ryssäksi. Vieläkään kukaan ei ole viitsinyt selvittää, mikä hän oli. Isoisäni oli runojen lukuaikoihin saman ikäinen kuin kannonkänkkyrää muistuttava Runebergin sotavanhus. Kumpikin huomattavasti nuorempia kuin minä nyt – se panee miettimään.

Luodit viuhuivat ilmassa, vaan yksikään luoti ei tohtinut kajota vanhukseen. Venäläisiä ajettiin vimmatusti takaa, he pakenivat Pahajoen suuntaan. Hurme virtasi vaahtopäin kohti Kirkkojärveä. En tiedä kuinka kiirettä venäläisillä piti, ehkä illan ja yön koittaessa taistelut taukosivat. Joitakin upseerien hautoja he ehtivät kuitenkin rustata kivineen Jokivarren vanhan postitien töyräisiin. Lapsina kävimme katsomassa Alasen vanhan aitan seinässä olevia taistelujen aikaisia luodinreikiä. Pahajoen urheilukentän laidassa olevan siirtolohkareen vieressä kerrottiin myös olevan ryssien hautoja. Ei ihme, että siellä myös kummitteli – muutkin kuin Valentin Samberg.

Niin nyt savuun, tuhkaan kylä peittyi

kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;

niin nyt kirkko kummullansa siinti

kuni pilvest' yksinäinen tähti;

niin ol' äänetön nyt synkkä seutu

kuni kolkko syksy kuutamassa.

J. L. Runeberg (1951): Vänrikki Stoolin tarinat, Otava.

Alavuden kirkonkylä kuvattuna järven yli itäiseltä eli Tusan puolelta. Kuva SJT.

ENNENAIKAISET JÄÄHYVÄISET TAIDEKRITIIKILLE

     Asiantuntijat koolla. The Mustard Seed Garden Manual of Painting.

”Yksin kauneus tekee koko maailman onnelliseksi, sillä jokainen olento unohtaa rajoituksensa tässä taikapiirissä.”

Friedrich Schiller

”Minä uskon Jumalaan, Mozartiin ja Beethoveniin, Pyhään Henkeen ja yhden, jakamattoman taiteen totuuteen. Uskon, että kaikki tulevat tämän taiteen kautta autuaiksi, ja että siksi on jokaiselle sallittu kuolla sen puolesta nälkäkuolema, Amen”

Richard Wagner, rukous (osa) novellista Kuolema Pariisissa 

Taiteen maailma koostuu lukemattomasta määrästä ennakkokäsityksiä ja kriteerejä, vaikka tarkalleen on mahdotonta nimetä edes yhtä ainoaa varmaa sääntöä, joka pätisi jokaisen taideteoksen kohdalla. Taiteen kokeminen on yhteisöllinen tapahtuma ja ilman yhteisiä kriteereitä ja aikaisempaa kokemusta ”taidetta” ei voisi olla olemassakaan. ”On mahdotonta ajatella, että nämä käytännöt olisivat tietyn yksilön keksintöjä”, kirjoittaa Richard Eldridge kirjassaan Johdatus taiteenfilosofiaan (2009).

Eldridge lanseeraa kirjassaan taiteen määrittelemiseen kätevän p-pisteen, jota ei pidä sekoittaa g-pisteeseen. Piste p:n ilmeneminen teoksessa on se tekijä, jolla voidaan tunnistaa ”hyvät ja laadukkaat” taideteokset kaikkien muiden mahdollisten artefaktien joukosta. Kriitikoille piste p on kullanarvoinen väline, sillä se takaa mahdollisuuden objektiiviseen ja kaiken puolin kohtuulliseen taideteosten arviointiin. Myös taiteilijat turvautuvat p-pisteeseen puhuessaan taideteosten merkittävyydestä, sommittelun dynaamisuudesta, ilmaisun voimasta ja ties mistä. Surullinen uutinen on, että tuollaista p-pistettä ei ole olemassakaan, joten ei mitään väliä vaikka sen sekoittaisikin g-pisteeseen.

Onko nyt todettava niin, että se kaikki uljas taidekritiikki, joka on arvottanut ”suuret taideteokset” erilleen kehnoista (tai ehkä vain hieman huonommista) kuin kullan sepelistä, onkin ollut silkkaa silmänlumetta ellei suorastaan huijausta. Renessanssin aikaan luotiin myytti luovasta taiteilijanerosta, joka oli ikään kuin se perusta jolla taideteosten arvo lepäsi. Myöhemmin syntyi myytti kaikkitietävästä kriitikkonerosta, jonka ”asiantuntemus” takasi taideteosten arvottamisen vakauden ja sen, että museoiden seinillä roikkuu parhaat mahdolliset taideteokset. Duchamp ei tähän uskonut, hänen mukaansa juuri tuo raudanluja ”asiantuntemus” takasi sen, että museoihin valikoitui keskinkertaista taidetta. Modernismin vahvat kriitikkonerot eivät enää arvottaneet pelkästään valmiita taideteoksia, vaan he puuttuivat myös taiteen tekemiseen, he loivat niin uusia ismejä kuin uusia taiteilijanerojakin.

Eldridge muistuttaa, että jo Platonin suhtautumista taiteeseen leimasi kade- ja vihamielisyys. Palton näki taiteen sattumanvaraisuuden uhkaavan ihannevaltionsa vakautta. Monissa muissakin taideteoreetikoissa tuo taiteilijoiden ”järjellä selittämätön” oikukas luovuus on aiheuttanut vastusta ja jopa suoranaista vainoa. Eldridge lainaa Schilleriä, jonka mukaan tuollainen kateuden, ymmärtämättömyyden ja kilpailun kautta syntyvä ”vastakohtaisuus” on kohti sivistystä rimpuilevan keskeneräisen yhteiskunnan merkki. ”Tämä voimien vastakohtaisuus on suurenmoinen väline kulttuurille mutta vain väline, sillä niin kauan kuin se vallitsee, ollaan vasta matkalla kohti kulttuuria.”

Modernin taiteen vuosikymmeninä uskottiin, että taideteoksia vallitsee tiedostuksen havainnossa ilmentymätön p-signaali – eräänlainen taiteen kieli – jonka kieliopin voivat oppia ainakin ”valitut” taiteen kokijat ja tekijät. Taiteen teoreetikot kävivät ahkerasti debattia taideteoksissa piilevistä näkymättömistä voimakentistä ja hyväuskoinen yleisö oli valmis vääntämään tajuntansa sellaiseen asentoon, että taiteen tuskalliset ”pakoviivat” antaisivat periksi ja paljastaisivat teoksen teoksellisuuden ja taiteen ikiaikaisena ”himertävän lumeen” salaisuuden. Sivistyneen henkilön mitat täyttääkseen oli kyettävä edes jollain tavoin osallistumaan taiteen kokemiseen ja ”seuraamaan näitä toimia älykkäällä tavalla”.

Vielä nykyäänkin saattaa törmätä noihin ”menneen ajan” kriitikoihin, jotka kuvittelevat omistavansa tuon mahtavan p-voiman tai ehkä he vain tavoittelevat vaikutusvaltaa käyttövoimanaan ”pelko, kateus tai toive hallita kulttuuria”. Sen enempää kriitikot kuin ketkään muutkaan eivät tiedä millaista taiteen pitäisi olla. ”Maailma on kaikki se mikä on niin kuin se on.” Taiteen laita on samoin. Siitä huolimatta säännöllisin väliajoin nousee joku marginaalin uinahtanut penäämään yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta, vaikka taidehan osallistuu aina. Se vain osallistuu eri tavalla, toisin keinoin kuin poliittiset pilakuvat tai manifestit. Siinä on juuri taiteen voima, että se on järkisyiden ja arkitodellisuuden tuolla puolen. Taide voi universaalisti olla mukana kaikessa inhimillisessä ja silti karttaa kaikkia tulkintayrityksiä.

Mistä me kokijat tämän taiteen sitten löydämme. Onko meidän luotettava Humen ehdottamaan ”maun standardiin”, että on olemassa joukko luetettavia asiantuntijoita – taidekriitikoita – jotka pystyvät määrittelemään hyvän ja kestävän taideteoksen. Tämä tosin johtaa paradoksiin; jos on olemassa tällainen tietäjien joukko, niin sieltä ei kuitenkaan ole poimittavissa yhtä ainokaista ”tietäjää”, johon me voisimme luottaa. Samalla tavalla me uskomme siihenkin hankalasti todennettavaan asiaan, että ihmiskunta on tietoisuuden tilassa – mutta jos tenttaamme yhtä ainoaa ihmispoloa, jää koko tietoisuus kapeaksi kokoelmaksi oletuksia ja mielipiteitä. Mutta ehkäpä jossakin Himalajan luolassa istuu joku ”tietoinen”.

Humen vaatimukset objektiivisen luetettavalle kriitikolle ovat ”hyvä ymmärrys ja herkkä tunto, joita harjoitus on parantanut ja vertailu täydellistänyt ja joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. Eldridge on myönteinen Humen aksioomalle, joskin hieman epäileväinen: ”Voi olla vaikea löytää asiantuntijoita, joilla on kaikki nämä ominaisuudet, mutta heidän yhteinen tuomionsa asettaa maun standardin ei jokin ominaisuus, joka voitaisiin havaita mausta riippumatta ja joka olisi yhteinen kaikille aidosti onnistuneille teoksille.” Eldridgen mielestä me emme tule toimeen ilman standardeja, joten meidän on vain luetettava eräänlaiseen ”yhteiseen tuomioon”. ”Mikäli kukaan ei voi olla varma, että on oikeassa, kuinka voimme vakuuttaa toisemme olemalla samaa mieltä.”

Pierre Bourdieun mukaan sosiaalinen ehdollistuminen hallitsee makutottumuksia. Kaikki ehdollistuminen hallitsee kaikkea muutakin kuin makutottumuksia. Mutta me emme lähde tälle hetteikköiselle suolle, vaan kehotamme Bourdieuta vilkaisemaan tuota Humen lausuman kohtaa ”joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. ”Tärkeää on myös se, että näemme ja tunnemme itse tapaus tapaukselta, miksi teokset ovat arvokkaita. Todelliset tuomarit saattavat auttaa tässä ja näin ansaita jatkossakin kunnioituksemme, jos he eivät ainoastaan jaa tuomioita vaan esittävät valaisevaa ja ymmärtävää kritiikkiä.”

”Kritiikin tehtävä on luoda ykseyttä aistien tasolla, toisin sanoen suostutella näkemään samalla tavalla ja kokemaan sama sisältö. Mikäli tässä onnistutaan, tuloksena voi olla tai olla olematta yksimielisyys tai se, mitä kutsutaan ”yhteydeksi”: tunneyhteisö, joka ilmaisee itsensä samanlaisissa arvoarvostelmissa.”

Arnold Isenberg

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, Gaudeamus.

FILOSOFIAN LOHDUTUS

Lou Salomé, Paul Rée ja Nietzsche. Ehkä ainoa kuva koko valokuvauksen historiassa, jota ei voi kompromettoida kuvatekstillä. Merkillepantavaa on, että Nietzsche seisoo nöyränä kärrynaisojen välissä ja sensuelli venäläiskaunotar Lou Salomé vispaa ruoskaa. Rée on ikään kuin ylimääräinen hahmo asetelmassa, vaikka kolmas pyörä rattaissa on nimenomaan Nietzsche. Paljon lainattu Nietzsche-sitaatti ”Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi”, saa tässä täyden merkityksensä. Järkyttävää – jos olisi kesä, menisin puutarhan itkemään. (Photo: The studio of Jules Bonnet, Lucerne 1882)

”Kunpa me ihmiset olisimme hedelmällisiä peltoja, emmekä antaisi minkään mennä haaskuuseen, vaan näkisimme jokaisessa tapahtumassa, asiassa ja ihmisessä tervetullutta lannoitusta.”

F. Nietzsche

Wittgenstein sanoi jotakin siihen suuntaan, että jos ihmiset tulisivat järkiinsä, filosofiaa ei enää tarvittaisi lainkaan. Mutta sitä pelkoa ei ole, joten filosofian tarve sen kuin vain kasvaa. Filosofiasta haetaan lohtua kaiken sortin ongelmiin ja erilaisia “viisauskirjoja” ilmestyy tiuhaan tahtiin. Parhaiten myy itsestäänselvyydet ja täydellinen hölynpöly markkinoituna iskevillä fraaseilla. Viime vuonna jopa Suomen valtio tilasi 700,000 eurolla (veronmaksajien rahoilla) tulevaisuudentutkimusta eli silkkaa huuhaata filosofi P. Himaselta, tuolta töyhtöhyypän näköiseltä veijarilta. Hänessä on samankaltaista olemuksellista ylenpalttisuutta kuin Nietzschessä, kunhan viikset vielä komistuvat. Hallituksen ”viisauden rakastajat” olisivat saaneet Nietzschen kirjat ilmaiseksi kirjastosta. Ja mikä ihmeellisintä, myös ”Himeroksen” kirjat ovat kirjastossa ilmaisia. Säästyneillä rahoilla olisi voinut ostaa lisää hyviä kirjoja kirjastoihin.

Muistamme kuinka Kekkosen ”hyvinä aikoina” poliitikot kävivät tilaamassa prognoosinsa ennustajalta, Aino Kassiselta, joka oli kaikkien poliitikkojen henkilökohtainen neuvonantaja. Joku voisi sanoa, että ajat ovat muuttuneet, mutta eivät ne ole. Paitsi, että nykyään jokaisella poliitikolla on vähintäänkin yksi henkilökohtainen avustaja-ennustaja. Mutta sekään ei riitä. Himasen kunniaksi on mainittava, että hänen tulevaisuuden profetiansa sisältää ainakin yhden kultajyvän: ”Kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi, ja humanismi erityisen halpaa.” Mutta kukapa poliitikko tähän uskaltaisi tarttua – ei vaikka se olisi viimeinen oljenkorsi maailmassa.

Toki viisastelukirjojen joukosta saattaa löytyä todellistakin lohdutusta. Kohtalaisen hyvää luettavaa on Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset (2003), joka valottaa maailmaan suhtautumista Sokrateen, Epikuroksen, Senecan, Montaignen, Schopenhauerin ja Nietzschen elämää ja ajattelua luovien. De Bottonin esittelemät filosofit ovat värikkäitä persoonia, joiden elämästä ja ajattelusta saa aikaiseksi mielenkiintoista ja särmikästä luettavaa.

Kirjassa etsitään lohdutusta epäsuosioon, turhautumiseen, riittämättömyyden tunteeseen, murtuneen sydämen ahdistukseen ja vaikeuksien kohtaamiseen. Hieman oikaisten voisi sanoa, että lohdutusta etsitään ihmissuhdeongelmiin – mihinkäpä muuhun! Ei kai kukaan ole koskaan kuullutkaan lohdutuksen tarpeessa olevasta erakosta. Mutta parisuhteessa kriisiin ajautuneita keikkuu terapiaklinikat pullollaan. Kaiken sortin ”ihmistieteiden” harjoittajat terapoivat ja psykologisoivat jotakin sellaista osaa ihmisen tietoisuudessa, jota ei minkään filosofian mukaan ole olemassakaan.

Juuri tähän ihmissuhdeongelmaan de Bottonin kirja ehdottaa Schopenhauerin lukemista. Koko ongelmahan syntyy yleensä oman ”minäisyyden” maksimoinnista toisen (tai jopa toisten) ihmisen kustannuksella, kun partneri ei osaa lukea kyseisen ”halukoneen” (kuten Deleuze sanoisi) tarpeita eikä antaa tarpeellista tilaa ”halutarpeiden” toteuttamiseen. Filosofian historian yrmein tyyppi ja suurin misantrooppi Schopenhauer sanoikin asiasta kaiken, vaikka minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia hänellä ei ollut. Schopenhauer ei asuntoonsa naisia laskenut, paitsi viimeistä edellisenä elinvuonnaan, kun hullunrohkea Elizabeth Ney tuli veistämään filosofin rintakuvaa. ”Tuntui kuin olisin ollut naimisissa”, totesi synkkä filosofi jälkeenpäin.

Parisuhteessa tahto menee järjen edellä ja panee yksilöt ryhtymään järjettömiin tekoihin, joiden päämääränä on (luonnon) tahdon mukaan tuottaa mahdollisimman terveitä ja tolkullisia jälkeläisiä. Hankaluuksia tuottava ”minä” ja omat ”halutarpeet” kannattaa heittää oitis perimmäiseen vinttikomeroon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään itsensä toteuttamisen foorumi tai viihtyisä kyyhkyslakka, vaan kriisitilanne joka vaatii terveyden, omaisuuden, aseman ja kaiken muunkin uhraamista. Schopenhauerin mukaan kukaan meistä ei ole koskaan kaukana olotilasta, jossa haluaisi tarttua myrkkyyn ja lopettaa päivänsä saman tien. ”On vain yksi myötäsyntyinen erehdys, ja se on käsitys, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.”

Myyriin verrattuna ihmisillä on kuitenkin yksi suuri lohdutus olemassa, ja se on tietenkin taiteet. Ihmiset voivat sentään, kuten Schopenhauer toteaa, lohduttautua lukemalla kirjoja ja käymällä konserteissa, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Noihin aikoihin ei vielä nykyajan ihmisten suurinta lohduttajaa ”shoppailua” ollut vielä olemassakaan. Ei ollut supermarkettejakaan – mitä nyt jokin härskiltä ihralta, tupakansavulta ja kissahtaneelta oluelta haiseva kyläkauppa. Mutta nykyisinä ”parempina aikoina” meidät kansalaiset on ajettu työn orjuudesta kuluttamisen orjuuteen. Kansalaisten ostovoima on erityisessä valtiovallan suojeluksessa. Kansalaisia siunaa ja kiittää tuloverotuksen ja ostovoiman epäpyhä allianssi.

Viimeinen de Bottenin kirjan suuri lohduttaja ja suuri yksinäinen on Nietzche, joka ei vellukseensa valinnut laakson yli vievää puistotietä vaan jyrkän taivaita hipovan vuoripolun. ”Vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa.” Nietzsche oli Schopenhauerinsa lukenut, ja oli taiteistakin suurin piirtein samaa mieltä vanhemman kollegansa kanssa. Teatterissa käydessään Nietzsche ei ollut parhaimmillaan; hänen mukaansa siellä eivät olleet parhaimmillaan edes lavalla olijat. Teatterissa ihmisestä tulee ”kansaa, yleisöä, laumaa, äänestyseläin, demokraatti ja mikä pahinta, lähimmäinen – itsensä naapuri”. Kuten Schopenhauerin niin Nietzschenkin sieluun musiikki avasi syviä väyliä. Hän ryhtyi jopa sävellystyöhön, mutta totesi pettyneenä saattaneensa teoksellaan musiikin jumalattaren Euterpen henkihieveriin.

Wagner sanoi vielä tuolloiselle ystävälleen Nietzschelle, että ”nähdäkseni sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa, joko säveltää ooppera tai mennä naimisiin”. Wagner ei tiennyt, että Nietzsche oli itsekin harkinnut jälkimmäistä vaihtoehtoa ja katsellut sillä silmällä Wagnerin puolisoa Cosimaa. Juuri Cosimalle Nietzsche tunnusti ei siis rakkauttaan vaan yllättävän käännöksen: hän oli ajautunut ulos Schopenhauerin filosofiasta. ”Olen eri mieltä lähes kaikista hänen yleisistä väittämistään.”

Nietzsche ei enää uskonut elämää karttavaan askeettiseen filosofointiin ”pienestä tulenkestävästä kamarista”, jonne hän näki Schopenhauerin vetäytyneen kuin metsään piiloutunut vauhko hirvi. Nietzsche päätti ottaa maailmaa sarvista kiinni ja kohdata niin yläilmoissa raivoavat myrskyt kuin laakson asukkaiden umpimielisyydenkin, ja ryhtyä vaikka suhteeseen naisen kanssa – jos niikseen tulee. Hän oli päättänyt vastata maailman esittämään kysymykseen kyllä. Olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä, vastaus olisi aina sama, humaltuneen dionyysinen KYLLÄ! KYLLÄ! KYLLÄ!

”Te tahdotte, jos mahdollista – eikä ole mitään mielettömämpää – poistaa kärsimyksen; entä me – näyttää kerrassaan siltä, että me tahdomme mieluummin saada sen suuremmaksi ja pahemmaksi kuin se on milloinkaan ollut!”

F. Nietzsche

Alain de Botton (2003): Filosofian lohdutukset, WSOY.

UUTTA JOULURUNOA ETSIMÄSSÄ

”Voimme yhtäkkiä nähdä työnjaon parodisen lopun karnevalistisen riemukkaan purkauksen, sitä myrskyisämmän mitä paremmin se samastuu kaiken aidon kompetenssin katoamiseen. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä jne. Jokainen voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti jossain sellaisessa taidossa, jossa emme ole häntä nähneet.”

Guy Debord

”Erikoistumisesta seuraa paradoksaalisesti, että ero tuottajan ja tuotetun välillä katoaa ja persoonallisuus muuttuu esineeksi. Tekijästä tulee taideteos, taideteoksesta tekijä ja koneen käyttäjästä koneen osa.” (…) ”Mikä tahansa voi siis olla työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Työnjaon lopputuloksena on paradoksaalinen työnjaon järjestelmän romahdus: jokainen voi olla asiantuntija missä tahansa.”

Jussi Vähämäki

Hyvin vielä muistan sen ajan, kun maailma oli kokonaan ulkopuolinen – ja ulkopuolisuudessaan vieras ja outo. Kunnes tuo ulkopuolisuus pienenemistään pieneni ja hävisi lopulta tykkänään. Nykyään maailmassa ei ole mitään vierasta; kaikki mahdolliset paikattu on tutkittu ja havaittu se karvas tosiasia, että mitään uutta ei löydy mistään. Mutta sitä enemmän on matkustettava, mitä vähemmän uutta koettavaa ulkomaailmassa on. Nykyään kaikki matkustavat kuin hulluuden lyöminä. Se on ainoa outo asia tänäisessä maailmassa.

Se on ajanut myös kulttuuri- ja taidepalkintojen jakajat etsimään yhä epätoivoisemmin uusia aluevaltauksia palkintojen saajiksi. Kaikkihan on taidetta, joten kuka tahansa voi saada taidepalkinnon. Ja Herra nähköön, on saanutkin. Pakko myöntää, että meidän nykyinen Suomi-palkinnon jakaja (jakajat?) on tässä suhteessa “nerollinen”. Samalla saatiin Lönnrotin ajoista saakka suomen kielessä erityisesti vaalittu “taide” sotkettua lopullisesti taitolajeihin. Tulevaisuudessa ns. ”taidepalkinto” saattaa hyvinkin mennä esimerkiksi uistimen eli vieheen tekijälle tai vaikkapa pläkkisepälle. Ja tavallinen “jokakuka” on tyytyväinen.

Taiteen kannalta tästä asiaintilasta seuraa tekijän ja kokijan (ja vieläpä tekijän ja teoksenkin) välisen siteen katkeaminen. Yhtäkkiä mikään ei ole taidetta – tai kaikki on. Mikä tahansa on taidetta ja kuka tahansa on sen tehnyt. Kaukana ovat ne ajat, kun Sokrates ihaillen katsoi miten taiteilijat työskentelivät kuin järkensä menettäneet – ikään kuin arkiymmärryksen tuolla puolen.

Joulurunon kirjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi, jo pelkkä tyylilaji on sietämätön ja täynnä karikkoja. Joten lainaamme tänäkin jouluna Oski Kalteen Joulurunoa, johon jo viime jouluna tutustuimme eräänlaisessa uppiniskaisessa kehitysvaiheessa in progress. Runo on selkeytynyt ja saanut uutta ryhtiä vuoden 2012 mittaan. Mihin se vielä päätyykään. Yllä kerrotuista syistä tänä armon vuonna 2012 jouluruno soi – suorastaan parkuu – syvällä mollissa.

Jouluruno

Taas on koittanut joulu uusi,

       pöydät notkuvat torttua ja puuroa,

       ja taivaalta puskee lumikuuroa.

Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,

       kun kynttilät lepattivat kuusipuussa

       ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,

       valosarjat valaisevat pensasaitaa

       ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.

Salamoita iskevät porraspielet,

       ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit,

       aivan kuin olisin vetänyt umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,

       ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten

       eikä raikaa riemulaulut tonttusten.

Missä viipyy kunnon väki,

       yksin turvaudun punaviinipulloon

       ja upotan käteni juustonaksukulhoon.

Ei palaa mieleen joulut menneet,

       vaikka alituiseen täytyy niitä muistella

       ja kummastuneena päätään puistella.

Unholaan painuu joulu tämäkin,

       uudenvuoden melskeiseen humuun

       ja tulipalopakkasten kumuun.

Oski Kalte (2012)

KALENTERIAIKAA

Tekoaurinko paistaa tekojärven joulukuisella uimarannalla. Kuva SJT.

“Mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa.”

Oski Kalte

Tähän aikaan vuodesta putkahtaa postilaatikkoon seuraavan vuoden kalenteri, yleensä se on jonkin tahon pakollinen lahja vastaanottajalle. Ennen aikaan auto- ja rengasliikkeet lähettivät ”tyttökalentereita” ja pankit ja vakuutusyhtiöt ”taidekalentereita”, mutta nykyään tulee vain tylsiä ”maisemavalokuvakalentereita”. Tänä vuonna – niin kuin viime vuonnakin – kalenterin on lähettänyt yhteistoimin Seinäjoen Energia ja Seinäjoen Vesi, ikään kuin muistutukseksi, että ilman näitä yrityksiä kansalainen ei pitkälle pötki. Jo pari viikkoa sitten kumpikin yritys lähestyi kirjeellä ja ilmoitti hintojen nousevan heti ensi vuoden alusta.

Uusi vuosikalenteri 2013 on nuivin näköinen, kannessa firmojen logot ja teksti: ”Hyvinvointia – vastuullisuutta – yhdessä menestymistä.” Onko muita vaihtoehtoja – ei ole. ”Menestytään yhdessä”, kuinkas muuten. Pannaan jo kalenteriin muutamia täkyjä. 14. tammikuuta: Taulukaupat, vakuutusyhtiö (?) toimisto. 15. helmikuuta: Lontoo, Tate Gallery, neuvottelu retrospektiivisesta näyttelystä. 8. huhtikuuta: New York, MoMa aikoo hankkia kokonaisen sarjan maalauksiani kokoelmiinsa. 9. kesäkuuta: Art Review, syntymäpäivähaastattelu, varattu myös Hesarin toimittaja. No, perutaan Hesari, ei ehdi kaikkea. Näin maailma pyörii, ja ilmaisella kalenterilla, kiitos vaan vesipetterit ja energiasiepot.

Kalenterin kannen vaitonaisessa kuvassa on tekojärven täyttöuoman loppupää ja järveen antautuva tekokoski. Horisontissa pilkistää vanha maineikas Kitinojan terässilta, joka siirrettiin tarpeettomana uuden sillan tieltä ylittämään täyttöuomaa marjastajien ja metsänkulkijoiden iloksi. Oikealla kuvassa on kallionkuve, johon joku on asetellut somasti kiviä rannan suuntaisesti. Mutta kannesta uupuu runo.

Oudointa

elävissä olennoissa

on niiden tuttuus.

Kaksi suolla rämpivää

inhimillistä pistettä

osoittautuvat lopulta

pelkiksi pisteiksi.

Tammikuun kuva on Törnävän saareen johtavalta sillalta, lunta on vähän ja pakkasta paljon. Sillankaiteet on tiivistetty rautaverkolla kuin lastentarhassa, etteivät jokakesäiset festivaalivieraat tippuisi koskeen. Osa tippuu siitä huolimatta. Tämänkin kuvan värit ovat voimattomat ja kontrastit vajaat. Taivas on tiskivedenharmaa. Kuvaaja ei mainita, kuten ei muissakaan tämän kalenterin kuvissa. Nykyään se on outoa.

Helmikuun kuva on kuvattu Kyrkösjärven rannalla vastavaloon puolen päivän aikaan. Suoraan etelästä helottava talviaurinko lävistää terhakoiden mäntyjen ryhmää. Olen itsekin kuvannut samasta paikasta kesäaikaan. Maisema tuo mieleen Georges Seuratin maalauksen Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jattessa. Ehkä puiden runkojen asennoissa ja kohti uimarantaa viettävässä rinteessä on jotakin samaa kuin Seuratin maalauksen kultaiseen leikkaukseen juonitussa kompositiossa.

Talven pitkät varjot

ja voimalaitoksen

pystysuora savupatsas.

Lumisella rannalla

auringonpalvojat kääntävät

varjoisat puolensa

kohti aurinkoa.

Maaliskuun kuva on sama kuin kannessa, paitsi että tässä rajauksessa etualalla näkyy runoilija Nevarannan sammaloitunut ja täydessä vesilastissa makaava mystinen ”venhe”. Uoman peilityynestä vedenkalvosta heijastuu rannan sulkamaiset puut. Ruoho jo viheriöi ja vedenpinta on alhaalla – missään tapauksessa tätä kuvaa ei ole otettu maaliskuussa. Huhtikuun kuva on samasta täyttöuomasta, jota reunustaa jo rehevät pajukot ja käkkyräiset lehdettömät koivunkarahkat. Kuva on kuvattu ns. ”sammakkoperspektiivistä”, joten uoman pengerrysten takaista maisemaa ei näy – ainoastaan auringon puhkipalanut kajastus häikäisee yläreunasta. Kuva on koko joukon paras, veden kuvajaiset ovat hienot ja tyyni vedenpinta (jota ei riko yksikään lintu tai edes roska) kiiltää kuin alankomaalaisessa kanavamaalauksessa ikään.

Kesäkuun kuva on epätarkkuudessaan ja kollossa sommittelussaan käsittämättömän huono. Siitä ei löydy edes sitä yhtä tarkkaa kohtaa, joka tunnetusti tekee tavallisesta suttuisesta valokuvasta ”taidevalokuvan”. Näitä kuvia vaivaa sama tekopyhyys kuvankäsittelyn suhteen kuin kaikkea tämän päivän valokuvaa. Kuinka paljon valokuvaa käsitellä, että se pysyy mukamas luotettavana todellisuuden kuvajaisena. Valokuvaa saa ja pitää käsitellä vaikka kuinka paljon. Sehän on kuva – siis pelkkää käsittelyä alusta loppuun saakka. Todellisuuttakin käsitellään, eikä se hermostuta ketään. Sitä paitsi, ei ole mitään todellista todellisuutta, joka voitaisiin kopioida valokuvaan ja naulata seinälle todellisuuden substituutiksi.

Vesi läikähtää uomassa

astuessani harhaan sillanpielessä

jo ennen kuin auringonkilo

sokaisee lähteen silmän.

Tuuli yltyy – se käy

kahahduksena haavikossa.

Heinäkuun kuva on tutusta paikasta läheltä voimalaitosta. Nousen sieniretkilläni usein juuri tuosta kohtaa rannasta vuorelle. Syyskuun kuva on otettu vuoren laelta. Jälleen kerran huomaan itsekin kuvanneeni aivan samasta paikasta. Kaikki nämä kalenterin kuvat (paitsi joulukuun oluttuopin kuva ja kesäkuun sössö) voisivat olla minun kuvaamiani, joku on vain pilannut ne taitamattomalla kuvankäsittelyllä. Kuka (ketkä) nämä valokuvat on kalenteriin valinnut? Se on arvoitus. Vai ovatko ne firman sisäisen valokuvakilpailun satoa?

Ruovikosta

rämähtää lintu lentoon.

En havahdu siihen mitä olen,

vaan siihen, mitä en ole:

ohdake metsälaidassa,

kivi tienposkessa tai pilvi

itäisellä taivaalla.

Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi: Vuosikalenteri 2013.

INHIMILLISYYDEN BARRIKADILLA

Villenraitin valaistu(nut) sika. Sain tämän hienon lahjan viime jouluna, lahjaidean keksijällä Nellalla (3v) oli hyvä syykin: ”Seppo-setä ei syö sikaa.”

”Ihmisten on varmasti mahdollista uskoa, että on olemassa tosiasioita, joiden kuvaamiseen tai ymmärtämiseen heillä ei koskaan tule olemaan vaadittavia käsitteitä.”

Thomas Nagel

Tapani Kilpeläinen arvostelee asiantuntevasti niin&näin -lehdessä (4/2011) Elina Ruonakosken kirjan Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen (2011). Minä en ole kirjaa lukenut, enkä aiokaan lukea, vaikka kysymyshän kiinnostaa meitä kaikkia – siis meitä tiedostavia subjekteja, jotka emme ole eläimiä.

Sen verran sivuamme Ruonakoskea, että lainaamme lainauksen lainausta: ”Kehollisuus ei siis ole kuin tuulitunneli, jonka läpi aistimukset puhaltavat jälkiä jättämättä.” Tässä viitataan nykyfilosofian täsmäaseeseen, kehollisuuteen – ruumiin ja lihan kautta koettuun maailmaan. Tämä ylenpalttinen fyysisyys alkaa jo risomaan, jo ajat sitten on tullut descartesilaista ”sielua” ikävä. Merleau-Pontyn ja muiden ”lihanfilosofien” myötä olemme päätyneet aina vain fyysisempään todellisuuteen. Nykyään me elämme läpikotaisessa fyysisten tosiasioiden maailmassa, lihat lihojen päälle laskostettuina – jopa tiedostuksemme (sielusta nyt puhumattakaan) on silkkaa fysiikkaa. Kaikenlainen henkisyys on tuomittu riettaaksi metafysiikaksi.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta. Kun puhun jonkun kanssa puhelimessa, niin ei minulla ole minkäänlaista fyysistä kosketusta puhujaan, olipa se tuttu tai tuntematon – jos pitäisi vaikkapa piirtämällä kuvata langan toisessa päässä olevaa (puhuvaa henkiolentoa), niin aivan hyvin voisin piirtää kolmion tai harakanvarpaat. Sitä paitsi, siinä välissä ei ole enää fyysistä lankaakaan!

Palataan päivän kysymykseen, ihmisen ja eläimen väliseen kuiluun – eroon. Miltä tuntuu olla jokin eläin? Avautuuko ihmisen ja eläimen välille ylittämätön kuilu? Entä mitä tarkoittaa tuo vieraslajinen, eikö kaikki eläimet ole ihmisen näkökulmasta ”vieraslajisia”. On pelkästään ihmisen omaa naiiviutta kuvitella, että jokin koti- tai lemmikkieläin olisi ”intersubjektiivisempi” eli vähemmän kuilun ”tuolla puolen” kuin jokin tuntematon metsänpeto tai meren syvyyksissä uiskenteleva lamppupäinen otus. Luulenpa, että kysymys on vain omien tuttujen tuntemuksiemme projisoinnista vieraaseen karvaan!

Eläimien, esineiden ja jopa ympäristönkin inhimillistäminen on ihmiselle ikiaikaisen luontaista. On aivan luontevaa, että TV-mainoksissa esineet ja vihannekset puhuvat. Jos naapurin rouva keskustelisi pihassaan perunan kanssa, niin ei se ketään hämmästyttäisi. Itsekin ajauduin syksyn mittaan konfliktiin mustaseljapensaan (marjoista suurin osa on vieläkin kypsymättä) kanssa, vaikka emme puheväleissä olekaan.

Tässä avautuu tietenkin tajuisuuteemme ammottavia aukkoja, jotka yleensä tukitaan tutuilla hyväksi koetuilla asenteilla ja mielipiteillä. Mutta nyt ne eivät auta – vaan ylitämme suin päin mielipiteiden rajat ja kohtaamme rohkeasti maailman, jota emme kykene kuvailemaan minkäänlaisilla käsiteillä. Tuo nykyfilosofian ajatus, että me (ehkä) ymmärrämme eläimiä niiden ruumiillisuuden ja kehollisten liikkeiden kautta, ei tuo lohtua asiaan. Vaikka kuinka keikutan persustani ja ulisen kuin susi, ei ymmärrykseni lisäänny siitä vähääkään. Olen yhä vain havainnon reduktion ja ”annetun” varassa – eli täysin pihalla.

Kokonaan ei kannata mielipiteitäkään hylätä; ne ovat käteviä tiedostavien kanssaeläjien välisessä kommunikoinnissa. Ei tarvitse joka ainoalla tapaamiskerralla raahautua tiedostuksen äärimmäiselle laidalle, vaan voi heittää sujuvasti erilaisia mielipiteitä säästä, politiikasta, taiteesta ja mistä hyvänsä. Erityisen suositeltavaa on olla aina eri mieltä – siis itsensä kanssakin – kun siihen kerran mahdollisuus avautuu.

Näitä kysymyksiä pohtiva klassikko on Thomas Nagelin essee Millaista on olla lepakko (1974) (niin&näin 1/2010). Nagel kirjoittaa, että ”pohdinta siitä, millaista on olla lepakko, johtaa meidät siis päätelmään, että on olemassa tosiasioita, jotka eivät tyhjene ihmiskielellä ilmaistavien propositioiden totuudellisuuteen”. Järkisyyt puolustavat meitä hyväksymään kognitiivisen ”kuilun” läsnäolon. Jotta lepakko voisi tietää, millaista on olla lepakko, täytyisi lepakon tiedostaa oma lepakkoisuutensa. Miten on lepakon laita, se jää arvoitukseksi. Nagelia mukaillen voisi sanoa, että on mahdotonta edes kuvitella kokevansa kokemuksia, jotka eivät ole omia.

Siis, minä en koskaan saa tietää, millaista on olla lepakko – mutta enhän minä tiedä sitäkään, millaista on olla toinen ihminen. Tarkalleen ottaen (kaikki erityisehdot huomioiden) minä en tiedä sitäkään, millaista on olla minä. Kun yritän lähestyä tuota ailahtelevaa ”minuutta” (jolla siis oletetaan olevan minuutensa tiedostus), se kaikkoaa jonnekin – toisinaan se katoaa päiväkausiksi teille tietymättömille. Voimallisinta ”minän” läsnäolo on jonkin synergisen suorittamisen yhteydessä, kuten vaikkapa maalaamisen, jossa fyysinen (käsin) tekeminen määrittää voimakkaasti tilan, valon ja värin havaintokokemusta, johon havaitsija on ainakin osin itse syypää. Eihän siinäkään ”minällä” mitään tekoa ole, mutta siinä se vain on kuin ajon odotuksesta jännittynyt koira tai kuin selkäänsä köyristävä kissa, joka kuulee viehkoa rapinaa nurkasta.

Pakostakin pyrkii jokin mielikuva esiin. Olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa pystyttämässä näyttelyä Tanskanmaalla. Näyttely oli jo pystyssä ja avajaisiin vielä pari päivää aikaa. Odottavan aika on pitkää. Heikki ryhtyi siinä joutessaan kehumaan koiraansa Toivoa, että kuinka viisas se on ja kuinka sen silmissä siintää suuri inhimillisyys. Minä yritin väittää vastaan ja sanoin, ettei siellä mitään siinnä sen enempää kuin lähteensilmässä. Mutta koiraihmisten kanssa on turha väitellä. Kuuntelin sujuvasti outoja koiramaisia juttuja ja raapustelin muistivihkooni runon Koiruus – se tuo vieläkin elävästi mieleen Toivo-koiran, jonka silmissä ailahteli empatian vuo.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

       yli maan ja söi taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

       vapautti lisää resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

       kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

       niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

       ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

       keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleensä.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       murahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Aalborg 20.3.2000