ALUENÄYTTELYÄ PUKKAA

´


Vielä nousee savu Pohjanperältä, ehkä siellä reservaattitaiteilija polttaa tuotantoaan.

Alueellisten taidetoimikuntien perustamisen myötä keksittiin myös aluenäyttelyt. Ensimmäiset aluenäyttelyt järjestettiin paikallisten taidetoimikuntien toimesta lääneittäin 1974. Ideana oli löytää kaikki maan piilevät kuvataiteen lahjakkuudet, siksi näyttelyitä ei jurytetty vaan kaikki halukkaat saivat teoksensa esille. Näyttelypaikat vaihtelivat taidemuseoista taidehalleihin ja erilaisiin varastorakennuksiin. Suur-Helsingin ensimmäinen aluenäyttely (jossa itsekin koin osallistumisen myötähäpeää) järjestettiin Suomenlinnan Rantakasarmissa.

Aluenäyttelyt olivat kammottavia. Niitä oli tarkoitus järjestää joka vuosi (joka ikinen vuosi hamaan maailman tappiin saakka), mutta jo seuraavana vuonna 'hulluus' ylitti silloisen kulttuuriministerinkin kyvyt. Jatkossa aluenäyttelyitä päätettiin järjestää vain joka kolmas vuosi ja ne päätettiin juryttaa. Mutta edelleenkin teoksia tarjottiin tuhansittain, sumaa purettiin ja pakattiin tilapäisissä varastohalleissa, jopa ulkotiloissa. Ammattiliittojen asettamat 'toivottomat' juryt vaelsivat näissä helvetin esikartanoissa valitsemassa lusteen ja juolan kaaoksesta näyttelykelpoisia taideteoksia.

Tuolloin aluenäyttelyillä oli kuitenkin selkeä päämäärä. Valtakunnallinen raati valitsi eri aluenäyttelyistä parhaat tekijät yhteen suureen Valtakunnannäyttelyyn, jota sittemmin pidettiin eri puolilla maata komeissa puitteissa ('rautaministeri' ja maaherra paikalla). Valtakunnannäyttelyyn valittujen joukosta valittiin Valtion kuvataidepalkinnon saajat ja Suomen suurin taideostaja Valtion taideteostoimikunta vieraili näyttelyssä tekemässä avokätisiä ostoksia. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänäkin.

Miten on nyt. Valtakunnannäyttelyt on lopetettu jo ajat sitten. Valtion palkinnot on muutettu Suomi-palkinnoiksi, joita jakaa... jaa'a, kukahan niitä jakaa ja keille. Jossain Helsingissä niitä kai jaetaan. Valtion taideteostoimikunnalla ei ole enää edes matkamäärärahoja, joten sekin harjoittaa maan suurinta 'taidekauppaa' Helsingissä, kaukana maakuntien Suomesta, kuin jossakin toisessa aurinkokunnassa. Salaperäistä on nykymeininki.

Miksi näitä aluenäyttelyitä yhä järjestetään? Nykyään näyttelyn taiteilijat valitsee kuraattori, ei mikään jury. Ja kuraattori on tietenkin tilattu Helsingistä, jotta saataisiin tuoretta näkökulmaa, keskuksen näkökulmaa ja arvostusta. Vaikka me kyllä itse kukin tiedämme tietämisemme salaisimmassa sopukassa, ettei mitään keskusta ole olemassakaan. Mutta me emme uskalla lakata teeskentelemästä.

Nykyään aluenäyttelystä ei valita taiteilijoita yhtään mihinkään. Minkäänlaista ostolautakuntaa ei näyttelyssä vieraile. Näyttelyn avajaisissa ovat läsnä näyttelyn taiteilijat ja jokunen jäsen tapahtuman järjestävästä taidetoimikunnasta. Ainoa todellinen uusi kävijä, jota varten koko show on pystytetty, on tämä Helsingistä tuotu kuraattori. Se ei unohda tätä syksyistä reissuaan Pohjanperän tyhjään ytimeen ikinä. Paikallisessa sanomalehdessä haastatellaan kuraattori ja mainitaan ne taiteilijat, joiden teokset sattuvat osumaan lehden kuvaan. Siinä koko juttu.

Mutta maakuntien aluepolitiikkaan se sopii. Helsingissä tehdään ja toteutetaan virallinen 'sisäsiisti' taidemaailma (ammattitaide), joka jokaiseen maahan tarvitaan. Sitten ovat nämä kaikenkarvaisen harrastelun ja askartelun ikiharmaat maakunnat, jotka juhlapuheissa ovat juuri kulttuurinsa kautta nousukiidossa suoraan kohti kansainvälisiä markkinoita. Siitä pitävät maakuntien liitot huolen; kun Helsinkiin ei päästä (ei saada edes yhtä jäsentä valtakunnallisiin taidetoimikuntiin) niin mennään perskules Eurooppaan. Mutta todellisuudessa koko Eurooppa on hukkumaisillaan näihin 'elämää suurempien' EU-projektiensa parissa puuhasteleviin maakunnallisiin reservaatteihin.

Mutta mitäpä muutakaan tekemistä taiteilijoilla olisi unohduksen horisontin tuolla puolen kuin tehdä taidetta ja osallistua näyttelyihin. Viis siitä vaikka mikään viesti ei milloinkaan yllä minnekään, lähtikö se edes! Olitpa missä hyvänsä, niin et ole missään.

”Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi
pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa,
jäätä, kuolemaa – meidän elämämme,
meidän onnemme.”
Nietzsche

MUOTOJEN ALKUPERÄÄ ETSIMÄSSÄ

   

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta? Juuri se on kulttuurimme ilmeisin tuotos. Halusin tutkia juuri tuota poissaoloa, missä oli tuo tyhjyys?

- Paul Virilio

 Näemmekö me itse vai nähdäänkö meille? Näemmekö me (silmistämme sinkoavilla näkemisen säteillä) oman tahtomme mukaan maailmasta sen mitä haluamme, vai näemmekö me vain sen mitä meille sosiaalikulttuurisessa panoptikonissa näytetään? Näkeminen on niin suuressa osassa havaittua todellisuuttamme, että jopa tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu mahdottomalta. 

Paul Virilio kirjoittaa esseessään Muotojen alkuperä (1984), olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki tulevat (näkemisen) uutuudet ja oivallukset ovat jo nykyhetkessä läsnä kätkettyinä tavanomaiseen arkinäköömme. Virilio vertaa näkökenttää arkeologiseen kaivauspaikkaan. Näkeminen alkaa "infratavanomaisesta", jostakin arkinäkemättömyyden tavanomaisuuttakin alemmasta tavanomaisuudesta. ”Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin: vaikeneva alkaa puhua ja suljettu avautuu.” 

 Virilion mukaan näkemisemme on taantunut triviaaleihin geometrioihin, tajuamme täydellisesti yksinkertaiset muodot (neliön, pallon, kuution jne.), mutta havaitsemme tuskin lainkaan muotoja ympäröiviä "välifiguureja", asioiden ja olioiden väliin jääviä lähes huomaamattomia joutoalueita, rakoja, reikiä ja muita olemattomuuksia. Vuosien harjoittelun jälkeen Virilio sanoo näkötottumustensa saaneen toisen suunnan. 

”Odottamatta eteeni ilmestyi uusia objekteja, (...) eivätkä nämä huomion kohteet olleet enää arkisia, yhdentekeviä, merkityksettömiä, ne olivat päinvastoin äärettömän monimuotoisia, niitä oli kaikkialla, koko avaruus, koko maailma oli täynnä näitä uusia muotoja.” ”Huomasin äkkiä olevani rikastetun tilan ytimessä, autiomaassa olemisen tunne oli kadonnut, vastedes, joka kerta kun avasin silmäni, saatoin halutessani tarkastella nykyajan banaalia muotoilua tai sitten katsoa viereen, aivan viereen, jotta näkisin antimuotojen rikkauden.” ”Tuosta lähtien minulle oli olemassa kaksi näkyvää: ilmeinen näkyvä ja piilevä näkyvä.” 

Pohtiessaan näiden tilapäisten välimaailman muotojen merkitystä Virilio toteaa, että ne eivät ole jättäneet ajatteluumme ja näkemiseemme minkäänlaista jälkeä. Aivan liian nopeasti nämä hahmottomat hahmot katoavat näkökentästämme. Länsimaisen kulttuurin yksilöä ja esinettä painottavassa katsannossa me näemme kaiken aina joksikin (tavaraksi) ja karkotamme taustan, marginaalit ja kaiken poikkeavan akkommodaation epätarkkuuteen. Ellei jokin ole tarkasti jotakin, se ei ole mitään.

 

Valokuvan osuutta ei näkemisen näivettymisen yhteydessä kannata aliarvioida. Jos valokuvasta ei tunnista jotakin esinettä (oliota), se ei ole edes kuva, valokuvasta puhumattakaan. Viriliota lukiessa tuntuu kuin jotakin mullistavaa olisi juuri parhaillaan tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä. Joku sanoi, että Virilio on pystyttänyt meille tikapuut joihin on asennettu vain pienojen väliset tyhjät osat. 

Virilio johdattaa meidät salakavalasti demokratiasta dromokratiaan, jossa tasa-arvoa ei enää mitata toimeentulokamppailussa pärjäämisessä, vaan yhtäläisen ja tasapäisen vauhdin ylläpidossa. Vaan eikö meidän poliitikot ole jo pitkään vaatineet yhtä leveää kaistaa kaikille, vaikka he eivät ehkä vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan tiedä, mikä heihin iski. Onko vauhti jo liiankin leveää? 

Olen aina ollut vakuuttunut, että tulevaisuuden uutuus ja omaperäisyys on jo läsnä nykyhetkessä, kätkettynä kunkin arkinäköön, mistä jatkuva yritys osoittaa muutos- ja uudistushalujeni tasolla olevaa terävänäköisyyttä. Näkökenttä on minusta aina ollut verrattavissa arkeologin kaivauspaikkaan.

- Paul Virilio 

 Paul Virilio (1980): Katoamisen estetiikka, Gaudemus.

OLEMATTOMAN ASIALLA

´


Onkalotyömaa vai uusi Forum Romanum?

Fenomenologian perusperiaate on, että kaikki havaitaan aina joksikin. Tällä tavoin havaittu todellisuus on kuin rusinapulla, jossa rusinat edustavat havaittuja asioita ja esineitä, joilla on nimet ja tarkat sijaintikoordinaatit. Loppu onkin sitten tätä liian suuren glykeemisen indeksin rasittamaa havaitsematonta ja tiedostamatonta höttöä, joka on aivan liian vaarallista nautittavaksi.

Silti monet (mm. Bellow, Nietzsche, Tanninen) ovat todenneet, että mikään ei valaise olevan kosmista huimausta olemattoman äärellä niin kuin tiedostamaton.

Maalaustaiteessa tämäkin ilmiö saa selkeät puitteet ja mittasuhteet. Tosin ensin on ylitettävä se kynnys, jossa taide yrittää muka esittää jotakin. Maalarit eivät ole halunneet jäljitellä tai edes kuvata todellisuutta, vaan loihtia esiin todellisen (suoran) kokemuksen, vietellä esiin palan tiedostamatonta todellisuutta, kuten Cézanne asian ilmaisi.

Havainnoitsija näkee näkymästään vain osan, osa on piilossa esineiden ja olioiden takapuolella tai niiden peittämänä. Sinisilmäinen havainnoitsija uskoo, että näillä näkymättömilläkin alueilla ovat asiat reilassa, tai että siellä ylipäätään on jotakin eikä takapuoli ole vaikkapa unohtunut jonnekin. Viime kädessä havainnon kokonaistodellisuus perustuu silkkaan luottamukseen, vilpittömään ja hyvään uskoon. Mutta maalarille se ei riitä.

Maalari joutuu maalaamaan aivan erityisellä huolella juuri nämä olemattomat alueet; ne ovat maalauksen tapahtumisen kannalta tärkeitä kohtia. Juuri näistä olemattomista kohdista, uskaltaisiko sanoa aukoista, olemisen todellisuus virtaa taideteokseen. Kerrotaan että eräänä kauniina päivänä Wu Tao-tsu (s. 698 - k. ?) astui sisälle maalaukseensa; tarinaa on myöhemmin alettu kutsua myytiksi, mutta ehkäpä se olikin arkista todellisuutta muinaisessa Kiinassa. Asiasta raportoineet aikalaisetkin kertovat siitä kuin mistä tahansa jokapäiväisestä tapahtumasta tyyliin, Tanninen astui sisälle liiteriin.

Cézannen maalauksissa näillä tiedostamisen katvealueilla tapahtuu outoja asioita. Maalauksessa Sininen maljakko (1890) on maljakon taakse maalattu tavallisen näköinen lautanen, mutta mitä sille on tapahtunut. Onko se haljennut vai venynyt jonkin oudon voiman paineessa. Vai onko siellä peräti kaksi lautasta limittäin. Ja mitä tapahtuu Madame Cèzannen muotokuvan (1894) keltaisen tuolin takana. Onko siellä nurkkaus, sillä jonkinlaisessa kulmassa tuolin taakse johtavien jalkalistojen täytyy siellä kohdata. Jos halkaisee madamen kahtia niin tuo kohtauspaikka on juuri tuolla viivalla.

Valokuvassa ei mitään tällaista voi tapahtua, sama maisema valokuvana näyttää maalaukseen verrattuna kummallisen puutteelliselta. Merleau-Pontyn mukaan valokuvan kuvallisuus on ikään kuin inhimillisen työn ja tavaran läsnäolon rasittamaa. Tämä voisi olla syy, miksi valokuvat toimivat hyvin työkalujen ja muiden tarve-esineiden kanssa ripustettuina. Kun taas taideteosten kanssa samaan näyttelytilaan ripustettuina niiden olo on kovin vaivautunutta – tekisi mieli ottaa ensin housut pois ja sitten vasta katsoa.

Tässä kohtaa on tapana todeta, että maalauksella on omat todellisuuden vaatimuksensa, joita ei kannata yksisilmäiseen valokuvan katseluun tottuneella silmällä arvioida. Maalauksessa sivusta nähty ympyrä (kuten Cézanne sen näki) saattaa väreillä ellipsin kaltaisena, mutta silti se ei ole ellipsi. Taide on henkilökohtaista havaitsemista, sanoi Cézanne ja lisäsi vaativansa katsojan älyä organisoimaan lopullisen teoksen. Se oli pahasti sanottu, mutta paljon mitään muuta hän ei sanonutkaan; hän piti enemmän maalaamisesta kuin puhumisesta.

Cézanne pyrki yhdistämään 'todellisen' luonnon ja aistimuksen luonnosta yhdeksi ja samaksi kokemukseksi maalauksessa. Rilke puhui uskaltavampien tahdosta, ”usein myös olemme uskaltavampia kuin itse elämä on”. Taiteen tekeminen vaatii elämää suurempaa uskallusta astua yli tutun maailman rajan tiedostamattomaan 'höttöön', kuten tulin sitä paremman puutteessa nimittäneeksi. Oleminen itse pitää tuollaisesta uskalluksesta kumpuavassa taideteoksessa olevan (todellista) tapahtumista yllä, vapaasti Heideggeria mukaillen.

Nyt olen joutunut jo kauas aavalle suolle; tarvitsisin vähintäänkin apurahan päästäkseni täältä pois. Onko suosittelijoita? Merleau-Pontyn mukaan me olemme sopeutuneet ja ankkuroituneet esineisiin, ja sille (ja vain sille) perustalle rakentuu tieteellinen maailmankuvamme. Ainakin toistaiseksi, mutta kunhan saamme ”Onkalon” valmiiksi, niin sitten meillä on piilossa maan uumenissa jotakin todella olematonta ja tiedostamatonta. Samalla hetken lyömällä avautuu aivan uusi mitta elämää suuremmalle uskallukselle.

Miltä taide tulee tuossa uudessa estetiikan kirkkaudessa näyttämään on suuri arvoitus. Ehkä se on se viimeinen taideteos.

”Hiukkanen käyttäytyy niin kuin se noudattaisi identiteetin, ristiriidan ja kolmannen poissuljetun lakeja, joita ikään kuin kaiken, mitä voi kuvata, pitäisi tässä maailmassa noudattaa.”
Jaan Kaplinski

MARCUS AURELIUSTA LUKIESSA

Marcus Aureliuksen (keisarin ja filosofin) ainoa säilynyt teos Itselleni on hajanainen mietekirja, jonka mutikoiminen sieltä täältä tuntuu sopivalta lukutavalta. Kirjan englanninkielinen nimi Meditations on ilmeisen sopiva. Mainiossa mikrohistoriaa haarukoivassa kirjassaan Johtolankoja pitää Carlo Ginzburg Itselleni-kirjaa varhaisimpana vieraannuttamista pohtivana teoksena. Siis länsimaissa, buddhalaiset ovat luku sinänsä.

Näin Marcus Aurelius: ”Sinun tulisi omaksua tämä (vieraannuttamisen) tapa koko elämäsi ajaksi, ja kun asiat tekevät sinuun hyvin voimakkaan vaikutuksen, sinun tulee paljastaa ne, ymmärtää selvästi niiden mitättömyys antamatta loistavan ulkokuoren pettää itseäsi.”

Jotain syystä se tuo mieleen Tuomas Akvinolaisen estetiikan, jonka mukaan kauneuden kokemuksessa yhdistyvät kokonaisuuden sopusointuun eheys ja loistokkuus. Tällainen harvinainen yhdistelmä (kauneus) aiheuttaa syvää melankoliaa. Tuomaan mukaan rumakin on kaunista; tosin rumalta puuttuu jotakin, mitä siinä lajityyppinsä mukaan pitäisi olla.

Marcus Aurelius puolestaan on vakuuttunut, että jos asiat nähdään sellaisina kuin ne todella ovat, ne eivät ole kaunista katsottavaa. Mitä on simpukan vereen kastettu lampaanvilla, kysyy keisari Aurelius ja vastaa, että se on ”purppuraa” johon keisarit ja ylimykset ylpeydellä sonnustautuvat. Tai sonnustautuivat, nykyään ”purppuran” värjäystaito on kadonnut.

Ginzburg kirjoittaa: ”Marcus Aureliuksen itsekasvatus edellyttää, että ensin pyyhitään pois virheelliset mielikuvat, itsestään selvinä pidetyt olettamukset ja totunnaiset havaitsemis- ja käsittämistapojen tylsistyttämät toistuvat tunnistamiset. Voidaksemme nähdä asiat on ensin katsottava niitä ikään kuin ne olisivat merkityksettömiä.”

Eikö tuossa ”toistuvissa tunnistamisissa” kuuluu ikään kuin Heideggerin ääni.

Marcus Aureliuksen kirja ilmestyi 1558, siis järkyttävän myöhään, noin 1400 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Siitä lähtien kirja on ollut yksi luetuimpia, mm. Tolstoi luki sitä innokkaasti.

Mutta jo 30 vuotta aikaisemmin (1529) ilmestyi Marcus Aureliuksen kultainen kirja, joka saavutti valtaisan menestyksen ympäri Eurooppaa. Kirja oli fransiskaanimunkki (myöh. Mondoñedon piispa) Antonio de Guevaran laatima väärennös, jolla ei ollut mitään tekemistä Aureliuksen käsikirjoituksen kanssa. Mutta vieläkin de Guevaran sepityksiä kulkee Aureliuksen nimissä, yksi niistä karkasi de la Fontainen tyhmästä talonpojasta kertovaan runoon Tonavan talonpoika.

Kokonaan omanvoiton pyyntiä ei de Guevaran väärennös ollut; tällaisen kaksinkertaisen vieraannuttamisen keinoin hän onnistui arvostelemaan Kaarle V:n (jonka hovisaarnaaja hän myös oli) hallinnon vääryyksiä ja julmuuksia .

"Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen."
Hölderlin

Carlo Ginzburg (1996): Johtolankoja, Gaudeamus.

KOLMAS TIE, MINNE SE VIE?

Erhard Schön: Anamorphosis (1535). Kyseistä maalaismaisemaa kinkkisesti kehyksen kolosta tuijottamalla paljastuu maiseman kätköistä neljä aikansa merkkihenkilöä. Entäs sitten?

Tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään nimenomaisesta, todisti McLuhan joskus 1960-luvulla. Mutta samalla vuosikymmenellä keksittiin sellainenkin omituisuus kuin ”yhteiskunnallinen tietoisuus”. Se oli mukavan laiskaa tietoisuutta, aina jonkin poliittisen ”mielipiteen” pintaan upotettua intarsiaa . Mutta ei siinä montaa vuotta kulunut kun huomasimme, ettei tämä ”yhteiskunnallinen tietoisuuskaan” ollut tietoa mistään nimenomaisesta. Sen ja tietämättömyyden väliin ei jäänyt yhtään mitään. Mielipiteen musta aukko vei kaiken, ei vain yksittäisiä ihmisiä vaan kokonaisia kansoja.

Kun halutaan tehdä karmeita ratkaisuja, tilataan konsultti ja siirretään vastuu omilta hartioilta jonnekin muualle. Muistamme hyvin kuinka ns. ”edellisen laman” synkkinä päivinä Esko Ahon hallitus tilasi ”tietoisuutta” filosofi Seppo Niinivaaran kokoamalta viisasten ryhmältä. Viisaat istuivat rivissä korkealla korokkeella ja puhuivat ”viisaita” – onneksi kukaan ei enää muista mitä silloin sanottiin.

Mutta ei se siihen jäänyt. Kuvatiedostooni on tarttunut valokuva, jossa nykyisen hallituksen edustajat liikutuksesta leuat syliin loksahtaneina ovat valinneet ns. ”kolmannen tien tietoisuuden". Tälle valaistuksen tielle heitä on piiskaamassa maailmanluokan filosofi ja halaaja Pekka Himanen. Himanen on se töyhtötukkainen mies, joka seisoo teeveessä milloin missäkin päin maailmaa vaitonaisesti hymyilevien ihmisten keskellä. Himanen on se, jonka pään päällä sätkii teksti: ”DIGNITY”

Himasella on sanoma ja hän kertoo sen meille, halusimme tai emme. Meidät suomalaiset on valittu, sanoo filosofi, meidät on valittu ”kokonaisvaltaisesti kukoistavaan elämään”. Vaikka maailma nyt näyttää meille nurjaa puoltaan, niin juuri tässä kriittisessä tienhaarassa meille avautuu haasteiden aikakausi, eläkepommien, sosiaaliturvan alasajon, ilmastonmuutosten ja muiden ”kolmannen tien” mahdollisuuksien maailma.

Mutta Himanen ei sano, että poliittisten puolueiden aika on ohi, että halvan sähkön tuottaminen teollisuuden omiin kyseenalaisiin tarpeisiin on moraalitonta, että lihan tuottaminen ravinnoksi on kammottavaa. Mitään tällaista ei sanota, sen näkee jo kuvan poliitikoiden kauhistuksesta helpotukseksi lientyvistä ilmeistä.

Mutta, kuten filosofi N & N -lehden (2/2010) haastattelussa toteaa, meitä (ei vain pohjalaisia pönöttäjiä vaan kaikkia suomalaisia) riivaa ”tragediamoodi”. Jos jollakulla on erityisen hienoja ideoita, kuten nyt Himasella, niin ”kosmos” lähettää paikalle nämä moodin riivaamat suomalaiset mitätöimään ja lannistamaan tylsyydellään kaiken. Näin tekevät myös meidän valitsemat poliittiset päättäjät kerta toisensa jälkeen. Ja varsinkin ne, joita ei ole lainkaan valittu.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kysymme sitä puolueettomalta taholta, nimittäin Nietzscheltä. Filosofointi on osattava aloittaa oikeaan aikaan, sanoo Nietzsche, mutta se on myös lopetettava oikeaan aikaan. Kreikkalaiset osasivat aloittaa filosofoinnin oikeaan aikaan, mutta lopetus meni heilläkin kiville, ja se näkyy. Filosofia pitää kaivaa silloin esiin kun valtakunnassa onni ja mieskuntoisuus kukoistaa, ”se on ammennettava reippaan ja voitokkaan miehuuden tulisesta ilosta”.

Nietzsche ei löytänyt ainoatakaan tapausta, jossa filosofia olisi parantanut sairaan tai auttanut edes yhden kansan (edes kreikkalaiset) ulos kurjuuden tilastaan. Mutta se ei tokikaan ole ollut (eikä ole) filosofian vika. Senhän me jo tiesimme, tyydymme siihen.

Me tien kulkijat kannustamme alituiseen tien etsintään. Ja juuri kun olin jo deletoimassa koko tämän jutun, kilahtaa filosofiaportaalista tiedote: Pekka Himanen luennoi Helsingin yliopiston juhlasalissa 29.9-10.10.2010 aiheesta Elämä taideteoksena. Himanen on löytänyt tien; ja sitä myöten meidän kaikkien on tiemme löytämän. En nyt (tällä kertaa) pilaa tätä sanomalla, että Foucault tutki jo 1960-luvulla elämää taideteoksena. Nietzscheltä en tästä asiasta uskalla kysyä mitään.

Huomautamme vain, että myöskään näkeminen ei ole minkään nimenomaisen näkemistä. Tähän teemaan palaan Paul Virilion tyhjien marginaaliin uponneiden kohteiden katselun merkeissä. 

KOTIUTTAMISESTA VIERAANNUTTAMISEEN

 "Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Friedrich Nietzsche

Ilta on tyyni, ei varjoakaan.

Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot

ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.

Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat

leukapielet epäilyttävät.

SJT (1982

Viktor Shklovski kirjoitti 1916 taiteesta välineenä ja toi siinä esille meille kaikille niin tuttuja psykologisia käytäntöjä. Totunnaiset käyttäytymistapamme ja arkipuheemme itsestäänselvyydet johdattavat meidät salakavalasti tiedostamattomuuden tilaan, jossa asiat tapahtuvat kuin kenelle tahansa tai ei kenellekään. Lopulta meillä ei ole muuta kokemusmaailmaa kuin mielipiteet, joita vaalimme ja toistelemme kuin tahdottomat sätkynuket. Tämä kaikki alkoi jo lapsuudessa kun äidit käänsivät meidät pois maailman tiedostuksesta helmojensa hämäryyteen. Toki joukkoon aina jää joku ”kääntämätön”.

Tahattomat ja lähes automaattiset tiedostukset ovat niin itsepintaisia, sanoo Shklovski, että vähitellen koko elämän ”tämänhetkisyys” häipyy olemattomiin vieden mukaan niin vaatteet, huonekalut, vaimot, lapset kuin kaikki tärkeimmätkin asiat, jopa sodan ja vitsausten pelot hälvenevät. Vielä taannoin kukaan ei halunnut lisää ydinvoimaa, mutta nyt se taas kelpaa lähes kaikille suomalaisille, jopa osalle taiteilijoista, joiden luulisi olevan jo työnsä puolesta edes jollain lailla hereillä.

Tämä mielipiteisiin takertuminen on perin kummallista, vaikka jo Platonin dialogeista saakka on tiedetty, että maailma tulemisessaan on jatkuvassa virtaamisen tilassa, josta mitään mielipiteeksi asti kelpaava varmaa tietoa ei ole saatavissa; ainoa vakaa ajattelun kohde on ideoiden maailma. Täällä hiipuvan illan kaupungissakin lähes kaikki tietävät prikulleen kuinka asiat maailmassa ovat. Naapurini mukaan mielipide on ajattelusta jalostunut timantti, sillä ei ole väliä onko se oikea vai väärä; se leikkaa siitä huolimatta.

Tämä kesä on Nietzschen suuren paluun aikaa, monia hienoja uusia käännöksiä filosofin teoksista on ilmestynyt, joten lainaamme Nietzscheä: ”Teeskentelijä, joka näyttelee aina yhtä ja samaa roolia lakkaa lopulta olemasta teeskentelijä... Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Filosofi sanoo, että perimmäinen tarkoituksemme on tulla siksi, mitä me olemme. Mutta minä en ainakaan enää muista, mitä minun piti olla ja miksi tulla.

Tämän ikuisen kotiuttamisen vastapainoksi Shklovski tarjoaa vieraannuttamista ja sen täsmävälineeksi taidetta. ”Niinpä ihmiselle on annettu taide välineeksi, jotta raajoihimme palautuisi tunto, jotta tuntisimme itsemme objekteiksi, jotta kivi tuntuisi jälleen kiveltä.” Taide pysäyttää asioiden tunnistamisen pakkomielteen ja johdattaa mielikuvien heräämisen äärelle. Taide on keino kokea asioiden uudelleensyntymisen prosessi, saada jalat alleen ja silmät päähän.

Marcus Aurelius kirjoitti itsetutkisteluissaan samasta asiasta jo 100-luvulla, tosin kirja ilmestyi vasta 1958. Aurelius käytti vieraannuttamiseen buddhalaisuudesta tuttua väärien mielikuvien eliminoimista. Maukas liharuoka on vain kuollutta eläintä, paraskin viini vain käynyttä rypälemehua ja intohimoisin rakkauden aktikin vain sukupuolielinten kouristuksenomaista yhteen hankaamista. ”Nämä ovat erinomaisia mielikuvia, jotka menevät asioiden ytimeen ja tunkeutuvat niihin, niin että asiat voi nähdä sellaisina kuin ne todella ovat.” Kaikki on pientä ja katoavaista, Eurooppa on mitätön maailmankolkka, valtameret vähäisiä lätäköitä ja Athos-vuori pelkkä mutakikkare.

Kun asioita ja olioita tarkastelee niiden luonnollisuuteen taantuneessa ympäristössä, ne katoavat vähitellen kotoisen ”todellisuuden” huuruihin. Siksi Aurelius kehottaa jakamaan kaikki maailman asiat osiin, jolloin tiedostamattomien huomioiden itsepintaiset kahleet kirpoavat. ”Pyyhi pois mielikuvat. Pysäytä sätkynuken narut. Eristä nykyhetki. Tunnista, mitä tapahtuu sinulle ja mitä toiselle. Mietiskele viimeistä hetkeäsi.”

Marcus Aurelius kirjoitti hajanaisia päiväkirjanomaisia merkintöjään keisarin tehtävien ohessa, useimmiten sotatantereella, joten hänellä ei ehkä ollut aikaakaan etsiä taiteesta vieraannuttamisen välinettä. Mutta Shklovski näkee taiteen tärkeimpänä, ellei peräti ainoana tehtävänä, vieraannuttamisen. Samoilla apajilla souteli myös Nietzsche jo 1872, kun hän kirjoitti teoksessaan Tragedian synty: ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, TAIDE; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntyvyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää.”

Uusina suomennoksina:
Marcus Aurelius (2004): Itselleni. Basam Books.
Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin&näin.

MUUSIKOT JA MUUT HÖRHÖT MAALAREINA

´


Bob Dylan, Favela Villa Broncos, 2010. SMK. Press Photos.


Kiersin parikymmentä vuotta Euroopan taidemuseoita ja kirjoitin näyttelyistä lehtiartikkeleita. Niille oli silloin kysyntää, toisin on nyt. Mutta vieläkin tulee silloin tällöin kutsuja avajaisiin ja pressitilaisuuksiin. Nyt tuli kutsu Bob Dylanin The Brazil Series -näyttelyyn (4.9.2010-30.1.2011) Tanskan valtion taidemuseoon (Statens Museum for Kunst). Mielenkiintoni pomppasi lähes kymppiin, olisihan se hienoa kilistellä avajaisissa vähän kuppia suuresti ihailemani lauluntekijän ja runoilijan kanssa.

Minkäslainen maalari tämä Dylan on? Lehdistötiedotteessa olevasta slumminäkymää käsittelevästä maalauksesta on vaikea sanoa mitään. Ei muuta kuin nettiin. Dylan on osoittautunut niin lauluntekijänä kuin kirjoittajanakin ylivertaiseksi vertaistensa joukossa. Että mitä seuraavaksi, klassista balettia, vai? Mutta pettymys on suuri, trubaduurin maalaukset ovat vähäisiä ja suorastaan tylsiä. Näitä ei olisi pitänyt panna näytteille lainkaan. Villityksen aloitti kuraattori Ingrid Moessinger, joka onnistui parissa päivässä puhumaan Dylanin pitämään näyttelyn Chemnitzin taidemuseossa 2007. Avajaisissa legendaa ei nähty, sillä hänellä oli samana iltana keikka Chicagossa.

Tällaisia nämä taiteen kuraattorit ovat. Elizabeth Pickford näkee Dylanissa uuden van Goghin, joku toinen Matissen, Picasson tai Warholin. Mutta kukaan ei näe Dylanissa maalarina Dylania. Joku saksalainen kriitikko suitsuttaa, että vaikka me emme olisi kuuna päivänä kuulleet Bob Dylanista mitään, niin pelkästään maalarina hän nousisi suureen arvoon. Näin vaikeaa on maalaustaiteen arvioiminen. Jotkut eivät voi olla ylistämättä mitä tahansa tuherrusta mestariteokseksi ja jotkut muut taas eivät voi olla sitä maalaamatta.

Statens Museumin tiedotteessa näyttelyä kutsutaan syksyn suureksi tapahtumaksi, jossa multitalentti taiteilija paljastaa vähemmän tunnetun puolensa ensimmäistä kertaa tässä mittakaavassa. Viimeksi olen käynyt tuossa Tanskan taiteen pyhätössä yhden kaikkien aikojen maalarin Carl-Henning Pedersenin 90-vuotisnäyttelyssä 2003. Kirjoitin siitä artikkelin: Maalaus antaa sielulle silmät (Ilkka 11.10.2003). Avajaisissa Pedersen sanoi ilkikurisesti: ”Maalauksen tekeminen edellyttää hyppyä ilmaan – ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla on hypättävä korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen.”

Matkahaaveet taisivat romuttua puolessa tunnissa, vaikka se kupin otto mestarin kanssa kaihertaa vieläkin. Bob rupeasi kuitenkin kyselemään, että mitäs tykkäät, surprised, ha? Mitä siihen sitten sanoisi, että on ne taas Köpiksessä ilmat, sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Dylan ei ole maalarina yksin, musiikin saralla taidemaalaukseen antautuneiden lista on pitkä: Ron Wood, Joni Mitchell, Chris Rea, Jorma Hynninen, Tuomari Nurmio jne. jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Tämä kaikki kuvaa taidemaalauksen kammottavaa nykytilaa, maineikkaat museotkin ovat valmiita lanseeraamaan minkä tahansa kuuluisuuden taiteilijana saadakseen kaikkeen turtuneen yleisön liikkeelle. Ja sitä kautta tukirahat rullaamaan.

Kuka saatanan tunari keksi nämä killisilmäiset kuraattorit pilaamaan taidenäyttelyt?

”If I could have expressed the same in a song, I would have written a song instead.”
Bob Dylan