MUUSIKOT JA MUUT HÖRHÖT MAALAREINA

´


Bob Dylan, Favela Villa Broncos, 2010. SMK. Press Photos.


Kiersin parikymmentä vuotta Euroopan taidemuseoita ja kirjoitin näyttelyistä lehtiartikkeleita. Niille oli silloin kysyntää, toisin on nyt. Mutta vieläkin tulee silloin tällöin kutsuja avajaisiin ja pressitilaisuuksiin. Nyt tuli kutsu Bob Dylanin The Brazil Series -näyttelyyn (4.9.2010-30.1.2011) Tanskan valtion taidemuseoon (Statens Museum for Kunst). Mielenkiintoni pomppasi lähes kymppiin, olisihan se hienoa kilistellä avajaisissa vähän kuppia suuresti ihailemani lauluntekijän ja runoilijan kanssa.

Minkäslainen maalari tämä Dylan on? Lehdistötiedotteessa olevasta slumminäkymää käsittelevästä maalauksesta on vaikea sanoa mitään. Ei muuta kuin nettiin. Dylan on osoittautunut niin lauluntekijänä kuin kirjoittajanakin ylivertaiseksi vertaistensa joukossa. Että mitä seuraavaksi, klassista balettia, vai? Mutta pettymys on suuri, trubaduurin maalaukset ovat vähäisiä ja suorastaan tylsiä. Näitä ei olisi pitänyt panna näytteille lainkaan. Villityksen aloitti kuraattori Ingrid Moessinger, joka onnistui parissa päivässä puhumaan Dylanin pitämään näyttelyn Chemnitzin taidemuseossa 2007. Avajaisissa legendaa ei nähty, sillä hänellä oli samana iltana keikka Chicagossa.

Tällaisia nämä taiteen kuraattorit ovat. Elizabeth Pickford näkee Dylanissa uuden van Goghin, joku toinen Matissen, Picasson tai Warholin. Mutta kukaan ei näe Dylanissa maalarina Dylania. Joku saksalainen kriitikko suitsuttaa, että vaikka me emme olisi kuuna päivänä kuulleet Bob Dylanista mitään, niin pelkästään maalarina hän nousisi suureen arvoon. Näin vaikeaa on maalaustaiteen arvioiminen. Jotkut eivät voi olla ylistämättä mitä tahansa tuherrusta mestariteokseksi ja jotkut muut taas eivät voi olla sitä maalaamatta.

Statens Museumin tiedotteessa näyttelyä kutsutaan syksyn suureksi tapahtumaksi, jossa multitalentti taiteilija paljastaa vähemmän tunnetun puolensa ensimmäistä kertaa tässä mittakaavassa. Viimeksi olen käynyt tuossa Tanskan taiteen pyhätössä yhden kaikkien aikojen maalarin Carl-Henning Pedersenin 90-vuotisnäyttelyssä 2003. Kirjoitin siitä artikkelin: Maalaus antaa sielulle silmät (Ilkka 11.10.2003). Avajaisissa Pedersen sanoi ilkikurisesti: ”Maalauksen tekeminen edellyttää hyppyä ilmaan – ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla on hypättävä korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen.”

Matkahaaveet taisivat romuttua puolessa tunnissa, vaikka se kupin otto mestarin kanssa kaihertaa vieläkin. Bob rupeasi kuitenkin kyselemään, että mitäs tykkäät, surprised, ha? Mitä siihen sitten sanoisi, että on ne taas Köpiksessä ilmat, sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Dylan ei ole maalarina yksin, musiikin saralla taidemaalaukseen antautuneiden lista on pitkä: Ron Wood, Joni Mitchell, Chris Rea, Jorma Hynninen, Tuomari Nurmio jne. jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Tämä kaikki kuvaa taidemaalauksen kammottavaa nykytilaa, maineikkaat museotkin ovat valmiita lanseeraamaan minkä tahansa kuuluisuuden taiteilijana saadakseen kaikkeen turtuneen yleisön liikkeelle. Ja sitä kautta tukirahat rullaamaan.

Kuka saatanan tunari keksi nämä killisilmäiset kuraattorit pilaamaan taidenäyttelyt?

”If I could have expressed the same in a song, I would have written a song instead.”
Bob Dylan