Vielä nousee savu Pohjanperältä, ehkä siellä reservaattitaiteilija polttaa tuotantoaan.
Alueellisten taidetoimikuntien perustamisen myötä keksittiin myös aluenäyttelyt. Ensimmäiset aluenäyttelyt järjestettiin paikallisten taidetoimikuntien toimesta lääneittäin 1974. Ideana oli löytää kaikki maan piilevät kuvataiteen lahjakkuudet, siksi näyttelyitä ei jurytetty vaan kaikki halukkaat saivat teoksensa esille. Näyttelypaikat vaihtelivat taidemuseoista taidehalleihin ja erilaisiin varastorakennuksiin. Suur-Helsingin ensimmäinen aluenäyttely (jossa itsekin koin osallistumisen myötähäpeää) järjestettiin Suomenlinnan Rantakasarmissa.
Aluenäyttelyt olivat kammottavia. Niitä oli tarkoitus järjestää joka vuosi (joka ikinen vuosi hamaan maailman tappiin saakka), mutta jo seuraavana vuonna 'hulluus' ylitti silloisen kulttuuriministerinkin kyvyt. Jatkossa aluenäyttelyitä päätettiin järjestää vain joka kolmas vuosi ja ne päätettiin juryttaa. Mutta edelleenkin teoksia tarjottiin tuhansittain, sumaa purettiin ja pakattiin tilapäisissä varastohalleissa, jopa ulkotiloissa. Ammattiliittojen asettamat 'toivottomat' juryt vaelsivat näissä helvetin esikartanoissa valitsemassa lusteen ja juolan kaaoksesta näyttelykelpoisia taideteoksia.
Tuolloin aluenäyttelyillä oli kuitenkin selkeä päämäärä. Valtakunnallinen raati valitsi eri aluenäyttelyistä parhaat tekijät yhteen suureen Valtakunnannäyttelyyn, jota sittemmin pidettiin eri puolilla maata komeissa puitteissa ('rautaministeri' ja maaherra paikalla). Valtakunnannäyttelyyn valittujen joukosta valittiin Valtion kuvataidepalkinnon saajat ja Suomen suurin taideostaja Valtion taideteostoimikunta vieraili näyttelyssä tekemässä avokätisiä ostoksia. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänäkin.
Miten on nyt. Valtakunnannäyttelyt on lopetettu jo ajat sitten. Valtion palkinnot on muutettu Suomi-palkinnoiksi, joita jakaa... jaa'a, kukahan niitä jakaa ja keille. Jossain Helsingissä niitä kai jaetaan. Valtion taideteostoimikunnalla ei ole enää edes matkamäärärahoja, joten sekin harjoittaa maan suurinta 'taidekauppaa' Helsingissä, kaukana maakuntien Suomesta, kuin jossakin toisessa aurinkokunnassa. Salaperäistä on nykymeininki.
Miksi näitä aluenäyttelyitä yhä järjestetään? Nykyään näyttelyn taiteilijat valitsee kuraattori, ei mikään jury. Ja kuraattori on tietenkin tilattu Helsingistä, jotta saataisiin tuoretta näkökulmaa, keskuksen näkökulmaa ja arvostusta. Vaikka me kyllä itse kukin tiedämme tietämisemme salaisimmassa sopukassa, ettei mitään keskusta ole olemassakaan. Mutta me emme uskalla lakata teeskentelemästä.
Nykyään aluenäyttelystä ei valita taiteilijoita yhtään mihinkään. Minkäänlaista ostolautakuntaa ei näyttelyssä vieraile. Näyttelyn avajaisissa ovat läsnä näyttelyn taiteilijat ja jokunen jäsen tapahtuman järjestävästä taidetoimikunnasta. Ainoa todellinen uusi kävijä, jota varten koko show on pystytetty, on tämä Helsingistä tuotu kuraattori. Se ei unohda tätä syksyistä reissuaan Pohjanperän tyhjään ytimeen ikinä. Paikallisessa sanomalehdessä haastatellaan kuraattori ja mainitaan ne taiteilijat, joiden teokset sattuvat osumaan lehden kuvaan. Siinä koko juttu.
Mutta maakuntien aluepolitiikkaan se sopii. Helsingissä tehdään ja toteutetaan virallinen 'sisäsiisti' taidemaailma (ammattitaide), joka jokaiseen maahan tarvitaan. Sitten ovat nämä kaikenkarvaisen harrastelun ja askartelun ikiharmaat maakunnat, jotka juhlapuheissa ovat juuri kulttuurinsa kautta nousukiidossa suoraan kohti kansainvälisiä markkinoita. Siitä pitävät maakuntien liitot huolen; kun Helsinkiin ei päästä (ei saada edes yhtä jäsentä valtakunnallisiin taidetoimikuntiin) niin mennään perskules Eurooppaan. Mutta todellisuudessa koko Eurooppa on hukkumaisillaan näihin 'elämää suurempien' EU-projektiensa parissa puuhasteleviin maakunnallisiin reservaatteihin.
Mutta mitäpä muutakaan tekemistä taiteilijoilla olisi unohduksen horisontin tuolla puolen kuin tehdä taidetta ja osallistua näyttelyihin. Viis siitä vaikka mikään viesti ei milloinkaan yllä minnekään, lähtikö se edes! Olitpa missä hyvänsä, niin et ole missään.
”Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi
pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa,
jäätä, kuolemaa – meidän elämämme,
meidän onnemme.”
Nietzsche
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti