Erhard Schön: Anamorphosis (1535). Kyseistä maalaismaisemaa kinkkisesti kehyksen kolosta tuijottamalla paljastuu maiseman kätköistä neljä aikansa merkkihenkilöä. Entäs sitten?
Tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään nimenomaisesta, todisti McLuhan joskus 1960-luvulla. Mutta samalla vuosikymmenellä keksittiin sellainenkin omituisuus kuin ”yhteiskunnallinen tietoisuus”. Se oli mukavan laiskaa tietoisuutta, aina jonkin poliittisen ”mielipiteen” pintaan upotettua intarsiaa . Mutta ei siinä montaa vuotta kulunut kun huomasimme, ettei tämä ”yhteiskunnallinen tietoisuuskaan” ollut tietoa mistään nimenomaisesta. Sen ja tietämättömyyden väliin ei jäänyt yhtään mitään. Mielipiteen musta aukko vei kaiken, ei vain yksittäisiä ihmisiä vaan kokonaisia kansoja.
Kun halutaan tehdä karmeita ratkaisuja, tilataan konsultti ja siirretään vastuu omilta hartioilta jonnekin muualle. Muistamme hyvin kuinka ns. ”edellisen laman” synkkinä päivinä Esko Ahon hallitus tilasi ”tietoisuutta” filosofi Seppo Niinivaaran kokoamalta viisasten ryhmältä. Viisaat istuivat rivissä korkealla korokkeella ja puhuivat ”viisaita” – onneksi kukaan ei enää muista mitä silloin sanottiin.
Mutta ei se siihen jäänyt. Kuvatiedostooni on tarttunut valokuva, jossa nykyisen hallituksen edustajat liikutuksesta leuat syliin loksahtaneina ovat valinneet ns. ”kolmannen tien tietoisuuden". Tälle valaistuksen tielle heitä on piiskaamassa maailmanluokan filosofi ja halaaja Pekka Himanen. Himanen on se töyhtötukkainen mies, joka seisoo teeveessä milloin missäkin päin maailmaa vaitonaisesti hymyilevien ihmisten keskellä. Himanen on se, jonka pään päällä sätkii teksti: ”DIGNITY”
Himasella on sanoma ja hän kertoo sen meille, halusimme tai emme. Meidät suomalaiset on valittu, sanoo filosofi, meidät on valittu ”kokonaisvaltaisesti kukoistavaan elämään”. Vaikka maailma nyt näyttää meille nurjaa puoltaan, niin juuri tässä kriittisessä tienhaarassa meille avautuu haasteiden aikakausi, eläkepommien, sosiaaliturvan alasajon, ilmastonmuutosten ja muiden ”kolmannen tien” mahdollisuuksien maailma.
Mutta Himanen ei sano, että poliittisten puolueiden aika on ohi, että halvan sähkön tuottaminen teollisuuden omiin kyseenalaisiin tarpeisiin on moraalitonta, että lihan tuottaminen ravinnoksi on kammottavaa. Mitään tällaista ei sanota, sen näkee jo kuvan poliitikoiden kauhistuksesta helpotukseksi lientyvistä ilmeistä.
Mutta, kuten filosofi N & N -lehden (2/2010) haastattelussa toteaa, meitä (ei vain pohjalaisia pönöttäjiä vaan kaikkia suomalaisia) riivaa ”tragediamoodi”. Jos jollakulla on erityisen hienoja ideoita, kuten nyt Himasella, niin ”kosmos” lähettää paikalle nämä moodin riivaamat suomalaiset mitätöimään ja lannistamaan tylsyydellään kaiken. Näin tekevät myös meidän valitsemat poliittiset päättäjät kerta toisensa jälkeen. Ja varsinkin ne, joita ei ole lainkaan valittu.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kysymme sitä puolueettomalta taholta, nimittäin Nietzscheltä. Filosofointi on osattava aloittaa oikeaan aikaan, sanoo Nietzsche, mutta se on myös lopetettava oikeaan aikaan. Kreikkalaiset osasivat aloittaa filosofoinnin oikeaan aikaan, mutta lopetus meni heilläkin kiville, ja se näkyy. Filosofia pitää kaivaa silloin esiin kun valtakunnassa onni ja mieskuntoisuus kukoistaa, ”se on ammennettava reippaan ja voitokkaan miehuuden tulisesta ilosta”.
Nietzsche ei löytänyt ainoatakaan tapausta, jossa filosofia olisi parantanut sairaan tai auttanut edes yhden kansan (edes kreikkalaiset) ulos kurjuuden tilastaan. Mutta se ei tokikaan ole ollut (eikä ole) filosofian vika. Senhän me jo tiesimme, tyydymme siihen.
Me tien kulkijat kannustamme alituiseen tien etsintään. Ja juuri kun olin jo deletoimassa koko tämän jutun, kilahtaa filosofiaportaalista tiedote: Pekka Himanen luennoi Helsingin yliopiston juhlasalissa 29.9-10.10.2010 aiheesta Elämä taideteoksena. Himanen on löytänyt tien; ja sitä myöten meidän kaikkien on tiemme löytämän. En nyt (tällä kertaa) pilaa tätä sanomalla, että Foucault tutki jo 1960-luvulla elämää taideteoksena. Nietzscheltä en tästä asiasta uskalla kysyä mitään.
Huomautamme vain, että myöskään näkeminen ei ole minkään nimenomaisen näkemistä. Tähän teemaan palaan Paul Virilion tyhjien marginaaliin uponneiden kohteiden katselun merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti