Onkalotyömaa vai uusi Forum Romanum?
Fenomenologian perusperiaate on, että kaikki havaitaan aina joksikin. Tällä tavoin havaittu todellisuus on kuin rusinapulla, jossa rusinat edustavat havaittuja asioita ja esineitä, joilla on nimet ja tarkat sijaintikoordinaatit. Loppu onkin sitten tätä liian suuren glykeemisen indeksin rasittamaa havaitsematonta ja tiedostamatonta höttöä, joka on aivan liian vaarallista nautittavaksi.
Silti monet (mm. Bellow, Nietzsche, Tanninen) ovat todenneet, että mikään ei valaise olevan kosmista huimausta olemattoman äärellä niin kuin tiedostamaton.
Maalaustaiteessa tämäkin ilmiö saa selkeät puitteet ja mittasuhteet. Tosin ensin on ylitettävä se kynnys, jossa taide yrittää muka esittää jotakin. Maalarit eivät ole halunneet jäljitellä tai edes kuvata todellisuutta, vaan loihtia esiin todellisen (suoran) kokemuksen, vietellä esiin palan tiedostamatonta todellisuutta, kuten Cézanne asian ilmaisi.
Havainnoitsija näkee näkymästään vain osan, osa on piilossa esineiden ja olioiden takapuolella tai niiden peittämänä. Sinisilmäinen havainnoitsija uskoo, että näillä näkymättömilläkin alueilla ovat asiat reilassa, tai että siellä ylipäätään on jotakin eikä takapuoli ole vaikkapa unohtunut jonnekin. Viime kädessä havainnon kokonaistodellisuus perustuu silkkaan luottamukseen, vilpittömään ja hyvään uskoon. Mutta maalarille se ei riitä.
Maalari joutuu maalaamaan aivan erityisellä huolella juuri nämä olemattomat alueet; ne ovat maalauksen tapahtumisen kannalta tärkeitä kohtia. Juuri näistä olemattomista kohdista, uskaltaisiko sanoa aukoista, olemisen todellisuus virtaa taideteokseen. Kerrotaan että eräänä kauniina päivänä Wu Tao-tsu (s. 698 - k. ?) astui sisälle maalaukseensa; tarinaa on myöhemmin alettu kutsua myytiksi, mutta ehkäpä se olikin arkista todellisuutta muinaisessa Kiinassa. Asiasta raportoineet aikalaisetkin kertovat siitä kuin mistä tahansa jokapäiväisestä tapahtumasta tyyliin, Tanninen astui sisälle liiteriin.
Cézannen maalauksissa näillä tiedostamisen katvealueilla tapahtuu outoja asioita. Maalauksessa Sininen maljakko (1890) on maljakon taakse maalattu tavallisen näköinen lautanen, mutta mitä sille on tapahtunut. Onko se haljennut vai venynyt jonkin oudon voiman paineessa. Vai onko siellä peräti kaksi lautasta limittäin. Ja mitä tapahtuu Madame Cèzannen muotokuvan (1894) keltaisen tuolin takana. Onko siellä nurkkaus, sillä jonkinlaisessa kulmassa tuolin taakse johtavien jalkalistojen täytyy siellä kohdata. Jos halkaisee madamen kahtia niin tuo kohtauspaikka on juuri tuolla viivalla.
Valokuvassa ei mitään tällaista voi tapahtua, sama maisema valokuvana näyttää maalaukseen verrattuna kummallisen puutteelliselta. Merleau-Pontyn mukaan valokuvan kuvallisuus on ikään kuin inhimillisen työn ja tavaran läsnäolon rasittamaa. Tämä voisi olla syy, miksi valokuvat toimivat hyvin työkalujen ja muiden tarve-esineiden kanssa ripustettuina. Kun taas taideteosten kanssa samaan näyttelytilaan ripustettuina niiden olo on kovin vaivautunutta – tekisi mieli ottaa ensin housut pois ja sitten vasta katsoa.
Tässä kohtaa on tapana todeta, että maalauksella on omat todellisuuden vaatimuksensa, joita ei kannata yksisilmäiseen valokuvan katseluun tottuneella silmällä arvioida. Maalauksessa sivusta nähty ympyrä (kuten Cézanne sen näki) saattaa väreillä ellipsin kaltaisena, mutta silti se ei ole ellipsi. Taide on henkilökohtaista havaitsemista, sanoi Cézanne ja lisäsi vaativansa katsojan älyä organisoimaan lopullisen teoksen. Se oli pahasti sanottu, mutta paljon mitään muuta hän ei sanonutkaan; hän piti enemmän maalaamisesta kuin puhumisesta.
Cézanne pyrki yhdistämään 'todellisen' luonnon ja aistimuksen luonnosta yhdeksi ja samaksi kokemukseksi maalauksessa. Rilke puhui uskaltavampien tahdosta, ”usein myös olemme uskaltavampia kuin itse elämä on”. Taiteen tekeminen vaatii elämää suurempaa uskallusta astua yli tutun maailman rajan tiedostamattomaan 'höttöön', kuten tulin sitä paremman puutteessa nimittäneeksi. Oleminen itse pitää tuollaisesta uskalluksesta kumpuavassa taideteoksessa olevan (todellista) tapahtumista yllä, vapaasti Heideggeria mukaillen.
Nyt olen joutunut jo kauas aavalle suolle; tarvitsisin vähintäänkin apurahan päästäkseni täältä pois. Onko suosittelijoita? Merleau-Pontyn mukaan me olemme sopeutuneet ja ankkuroituneet esineisiin, ja sille (ja vain sille) perustalle rakentuu tieteellinen maailmankuvamme. Ainakin toistaiseksi, mutta kunhan saamme ”Onkalon” valmiiksi, niin sitten meillä on piilossa maan uumenissa jotakin todella olematonta ja tiedostamatonta. Samalla hetken lyömällä avautuu aivan uusi mitta elämää suuremmalle uskallukselle.
Miltä taide tulee tuossa uudessa estetiikan kirkkaudessa näyttämään on suuri arvoitus. Ehkä se on se viimeinen taideteos.
”Hiukkanen käyttäytyy niin kuin se noudattaisi identiteetin, ristiriidan ja kolmannen poissuljetun lakeja, joita ikään kuin kaiken, mitä voi kuvata, pitäisi tässä maailmassa noudattaa.”
Jaan Kaplinski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti