MUOTOJEN ALKUPERÄÄ ETSIMÄSSÄ

   

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta? Juuri se on kulttuurimme ilmeisin tuotos. Halusin tutkia juuri tuota poissaoloa, missä oli tuo tyhjyys?

- Paul Virilio

 Näemmekö me itse vai nähdäänkö meille? Näemmekö me (silmistämme sinkoavilla näkemisen säteillä) oman tahtomme mukaan maailmasta sen mitä haluamme, vai näemmekö me vain sen mitä meille sosiaalikulttuurisessa panoptikonissa näytetään? Näkeminen on niin suuressa osassa havaittua todellisuuttamme, että jopa tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu mahdottomalta. 

Paul Virilio kirjoittaa esseessään Muotojen alkuperä (1984), olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki tulevat (näkemisen) uutuudet ja oivallukset ovat jo nykyhetkessä läsnä kätkettyinä tavanomaiseen arkinäköömme. Virilio vertaa näkökenttää arkeologiseen kaivauspaikkaan. Näkeminen alkaa "infratavanomaisesta", jostakin arkinäkemättömyyden tavanomaisuuttakin alemmasta tavanomaisuudesta. ”Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin: vaikeneva alkaa puhua ja suljettu avautuu.” 

 Virilion mukaan näkemisemme on taantunut triviaaleihin geometrioihin, tajuamme täydellisesti yksinkertaiset muodot (neliön, pallon, kuution jne.), mutta havaitsemme tuskin lainkaan muotoja ympäröiviä "välifiguureja", asioiden ja olioiden väliin jääviä lähes huomaamattomia joutoalueita, rakoja, reikiä ja muita olemattomuuksia. Vuosien harjoittelun jälkeen Virilio sanoo näkötottumustensa saaneen toisen suunnan. 

”Odottamatta eteeni ilmestyi uusia objekteja, (...) eivätkä nämä huomion kohteet olleet enää arkisia, yhdentekeviä, merkityksettömiä, ne olivat päinvastoin äärettömän monimuotoisia, niitä oli kaikkialla, koko avaruus, koko maailma oli täynnä näitä uusia muotoja.” ”Huomasin äkkiä olevani rikastetun tilan ytimessä, autiomaassa olemisen tunne oli kadonnut, vastedes, joka kerta kun avasin silmäni, saatoin halutessani tarkastella nykyajan banaalia muotoilua tai sitten katsoa viereen, aivan viereen, jotta näkisin antimuotojen rikkauden.” ”Tuosta lähtien minulle oli olemassa kaksi näkyvää: ilmeinen näkyvä ja piilevä näkyvä.” 

Pohtiessaan näiden tilapäisten välimaailman muotojen merkitystä Virilio toteaa, että ne eivät ole jättäneet ajatteluumme ja näkemiseemme minkäänlaista jälkeä. Aivan liian nopeasti nämä hahmottomat hahmot katoavat näkökentästämme. Länsimaisen kulttuurin yksilöä ja esinettä painottavassa katsannossa me näemme kaiken aina joksikin (tavaraksi) ja karkotamme taustan, marginaalit ja kaiken poikkeavan akkommodaation epätarkkuuteen. Ellei jokin ole tarkasti jotakin, se ei ole mitään.

 

Valokuvan osuutta ei näkemisen näivettymisen yhteydessä kannata aliarvioida. Jos valokuvasta ei tunnista jotakin esinettä (oliota), se ei ole edes kuva, valokuvasta puhumattakaan. Viriliota lukiessa tuntuu kuin jotakin mullistavaa olisi juuri parhaillaan tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä. Joku sanoi, että Virilio on pystyttänyt meille tikapuut joihin on asennettu vain pienojen väliset tyhjät osat. 

Virilio johdattaa meidät salakavalasti demokratiasta dromokratiaan, jossa tasa-arvoa ei enää mitata toimeentulokamppailussa pärjäämisessä, vaan yhtäläisen ja tasapäisen vauhdin ylläpidossa. Vaan eikö meidän poliitikot ole jo pitkään vaatineet yhtä leveää kaistaa kaikille, vaikka he eivät ehkä vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan tiedä, mikä heihin iski. Onko vauhti jo liiankin leveää? 

Olen aina ollut vakuuttunut, että tulevaisuuden uutuus ja omaperäisyys on jo läsnä nykyhetkessä, kätkettynä kunkin arkinäköön, mistä jatkuva yritys osoittaa muutos- ja uudistushalujeni tasolla olevaa terävänäköisyyttä. Näkökenttä on minusta aina ollut verrattavissa arkeologin kaivauspaikkaan.

- Paul Virilio 

 Paul Virilio (1980): Katoamisen estetiikka, Gaudemus.