Marcus Aureliuksen (keisarin ja filosofin) ainoa säilynyt teos Itselleni on hajanainen mietekirja, jonka mutikoiminen sieltä täältä tuntuu sopivalta lukutavalta. Kirjan englanninkielinen nimi Meditations on ilmeisen sopiva. Mainiossa mikrohistoriaa haarukoivassa kirjassaan Johtolankoja pitää Carlo Ginzburg Itselleni-kirjaa varhaisimpana vieraannuttamista pohtivana teoksena. Siis länsimaissa, buddhalaiset ovat luku sinänsä.
Näin Marcus Aurelius: ”Sinun tulisi omaksua tämä (vieraannuttamisen) tapa koko elämäsi ajaksi, ja kun asiat tekevät sinuun hyvin voimakkaan vaikutuksen, sinun tulee paljastaa ne, ymmärtää selvästi niiden mitättömyys antamatta loistavan ulkokuoren pettää itseäsi.”
Jotain syystä se tuo mieleen Tuomas Akvinolaisen estetiikan, jonka mukaan kauneuden kokemuksessa yhdistyvät kokonaisuuden sopusointuun eheys ja loistokkuus. Tällainen harvinainen yhdistelmä (kauneus) aiheuttaa syvää melankoliaa. Tuomaan mukaan rumakin on kaunista; tosin rumalta puuttuu jotakin, mitä siinä lajityyppinsä mukaan pitäisi olla.
Marcus Aurelius puolestaan on vakuuttunut, että jos asiat nähdään sellaisina kuin ne todella ovat, ne eivät ole kaunista katsottavaa. Mitä on simpukan vereen kastettu lampaanvilla, kysyy keisari Aurelius ja vastaa, että se on ”purppuraa” johon keisarit ja ylimykset ylpeydellä sonnustautuvat. Tai sonnustautuivat, nykyään ”purppuran” värjäystaito on kadonnut.
Ginzburg kirjoittaa: ”Marcus Aureliuksen itsekasvatus edellyttää, että ensin pyyhitään pois virheelliset mielikuvat, itsestään selvinä pidetyt olettamukset ja totunnaiset havaitsemis- ja käsittämistapojen tylsistyttämät toistuvat tunnistamiset. Voidaksemme nähdä asiat on ensin katsottava niitä ikään kuin ne olisivat merkityksettömiä.”
Eikö tuossa ”toistuvissa tunnistamisissa” kuuluu ikään kuin Heideggerin ääni.
Marcus Aureliuksen kirja ilmestyi 1558, siis järkyttävän myöhään, noin 1400 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Siitä lähtien kirja on ollut yksi luetuimpia, mm. Tolstoi luki sitä innokkaasti.
Mutta jo 30 vuotta aikaisemmin (1529) ilmestyi Marcus Aureliuksen kultainen kirja, joka saavutti valtaisan menestyksen ympäri Eurooppaa. Kirja oli fransiskaanimunkki (myöh. Mondoñedon piispa) Antonio de Guevaran laatima väärennös, jolla ei ollut mitään tekemistä Aureliuksen käsikirjoituksen kanssa. Mutta vieläkin de Guevaran sepityksiä kulkee Aureliuksen nimissä, yksi niistä karkasi de la Fontainen tyhmästä talonpojasta kertovaan runoon Tonavan talonpoika.
Kokonaan omanvoiton pyyntiä ei de Guevaran väärennös ollut; tällaisen kaksinkertaisen vieraannuttamisen keinoin hän onnistui arvostelemaan Kaarle V:n (jonka hovisaarnaaja hän myös oli) hallinnon vääryyksiä ja julmuuksia .
"Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen."
Hölderlin
Carlo Ginzburg (1996): Johtolankoja, Gaudeamus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti