LOISTAVA LATU

´


Tänään oli jälleen yksi näitä pimeänhämyisiä talvipäiviä, jotka juuri nyt ovat parhaimmillaan ennen kuin keväinen aurinko nousee pilaamaan Pohjolan synkät metsät. Ilmassa kareili lähes olemattomia jääkiteitä ja valo oli kuin kutsahtaneen pässinvillan läpi siivilöityä. Kaikki sukselle kykenevät olivat ampautuneet hiihtämään, koko Kyrkösjärven maasto kuiskaili tuota maagista suksien suhinaa. Järven jäällä kiisi hiihtäjien jonot pitkin pakoviivojaan ja milloin mistäkin puskasta pelmahti esiin kirkasasuisia suksiniekkoja.

Nykyään me hiihdämme tasaisille pohjille höylätyillä laduilla, kierrämme visun kierroksen ja saavumme turvallisesti siihen mistä lähdimmekin. Harvoin enää törmää metsässä sellaiseen vanhan ajan latuun, joka poukkoili luonnonmuotojen lomassa väistellen milloin puita milloin kiviä, ja suistui välillä ties millaista mäkeä alas. Sellaisesta ladusta ei koskaan tiennyt minne se päätyi vai päätyikö minnekään. Sellainen latu vaati hiihtäjältä jatkuvaa valppautta ja nopeita refleksejä; se oli todellista hiihtomeditaatiota.

Nykyään ovat persoonalliset hiihtotyylitkin hävinneet. Toista oli meno muinoin Pahajoella, kun jokaisella hiihtäjällä oli omanlaisensa sukset ja sauvat. Erityisen hyvin muistan naapurin karjalaisisännän Johanneksen aidon kalevalaisen hiihtotyylin. Isäntä veti pitkää vuorotahtia, mutta siitä huolimatta suksenkannat eivät kohonneet irti ladusta. Tällä piinallisen vakaalla tyylillään Jussi onnistui hiihtämään laakson yli kauppaan niin, että puolimatkassa hänen vetämänsä latu ohitti meidän talon pensasaidan parinkymmenen sentin päästä, ja kun katsoi kaupalta, latu oli koko matkalta viivasuora.

Niiden, jotka valaisevat mieltään tilan ja värin kokemuksella, kannattaa unohtaa latujen geometria – hiiteen suorat linjat. Hiihtäessä värien ja tilaa kattavien muotojen maailma vaihtuu alati. Perspektiivi on aivan toinen hiihdettäessä metsän sisään tummien sävyjen kohtuun kuin porhallettaessa kohti avautuvaa peltoaukeaa tai järvenselkää, jossa valon katedraali kohoaa vapaasti kohti taivasta. Ladun kiertäessä kallionkuvetta valon suunta ja määrä vaihtuu niin nopeasti, että on vaikea hahmottaa miten tuo äsken vihreä puusto on nyt sininen. Ja miten häikäisevä väriloisto paljastuu suolla tarpovan hiihtäjän suksen alta – se on siinä kuin ensimmäistä kertaa näkemisensä tilassa.

Eihän talvella ole edes värejä, sanotaan, miksi vaivautua ladun armoille. Monet valitsevat tuon tutun mutta petollisen sisällöksi nimetyn harhapolun, ja viillettävät tunnelatauksen värinöissä niin luonnossa kuin taiteessakin. Tällaisille taidevammaisille, jotka nimittävät maalauksia abstrakteiksi värisommitelmiksi, hiihto on lähes viimeinen parannuskeino. Ei muuta kuin vastatuuleen järven yli – ladulla ei ole sisältöä. Hiihtäjä ei kiidä turhaan myyttisillä suksillaan.

Värien maailma ei avaudu ponnistelematta. Mikään mikä on sen arvoista, että sitä kannattaa katsoa ei ensinäkemältä näytä miltään. Tässä on kuitenkin se lohtu, että vaivaa palkitaan. Kotimatkalla talvisten värien sinfoniaa täydentävät vielä koirien keltaiseksi kirjavoimat kinokset teiden ja katujen varsilla. En muista, että koskaan olisi ollut näin komeita kinoksia, innostuu naapurinkin, eikä näin kusisia.

Vain niillä jotka rakastavat värejä on pääsy niiden kauneuteen ja sisäiseen olemukseen. Väreistä on hyötyä kaikille, mutta ne paljastavat syvimmät mysteerinsä vain niihin antautuneille.
Johannes Itten

TITTELI EI TEE KIPEÄÄ

Titteliä jaetaan kylmällä kädellä. Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsemattoman taiteilijan painajainen. Kuva SJT.


Taiteilijoiden maineen kasvattamiseksi on kehitetty kaikenlaisia lisätitteleitä: taiteilijaprofessori, taiteentohtori, taiteenmaisteri. Mutta varsinainen titteliviidakko alkaa kaiken sortin jäsenyyksistä, tunnustuksista ja kunnianosoituksia, joita saa yleensä rahalla ostaa. Ulkomaiset titulatuurit ovat tietenkin kaikkein halutuimpia.

Jo ajat sitten käsityöläisten ja taiteilijoiden työhuoneilla syntyi käytäntö, jossa viimeiseksi tullut oli oppipoika, ja siitä sitten ylennyttiin kisälliksi ja joskus jopa mestariksi saakka. Isäni oli käynyt Viipurin maalariammattikoulun ja edennyt siellä ensin kisälliksi ja sitten maalauksen ja koristemaalauksen mestariksi. Poikasena ihmettelin, että miksi isäni oli ripustanut kunniakirjansa kylmälle vintille, jossa ei koskaan käynyt kukaan. Talvisin siellä pidettiin hapankaalitiinua. Ei tällaiset kunniakirjat kenestäkään tee mestaria, sanoi isäni, mestari on se joka omassa sisimmässään tietää olevansa mestari.

Mietin sitä koko talven. Helli-tätini, joka oli virunut 20 vuotta Siperiassa sanoi, että isäni on buddhalainen. Tätini oli tavannut tundralla buddhalaisen munkin; se oli puhunut juuri kuin isäni. Nyt sinäkin olet buddhalainen, sanoi Helli-täti, buddhalaisuus on tien kulkemista ja jokainen joka on kuullut tiestä on tien kulkija.

Tienkulkija ei ollut häävi titteli, mutta ei se kipeääkään tehnyt. Tässä on aikojen kuluessa ollut kohdattava nietzscheläinen dilemma: miltä tuntuu olla viimeinen taiteilija, kun kaikki kaverit ovat taiteen maistereita, tohtoreita, professoreita ja vähintäänkin profinlandisteja.

Karmeata se on. Pari huuhaatitteliä on kyllä minunkin kohdalle osunut: ”Great Mind of the 21st Century” (2004) ja ”Man of the Year” (2007). Kummassakin tittelissä valinnan on suorittanut American Biographical Institute (ABI). Tittelien pantiksi olisi pitänyt hankkia hintavat mitalit (mitali 595 $, sertifikaatti 295 $). Mutta hankkimatta ne ovat jääneet. Olen kuvitellut, että taiteilijalla on parempaakin tekemistä. Taiteilijat eivät toki ole ainoa ammattiryhmä, joka on hakenut meriitteihinsä nostetta näistä ABI:n leikkititteleistä; nettiä selaamalla selviää, että ovat ne kelvanneet niin poliittisen kuin akateemisenkin uran pönkitykseen.

Englannissa toimiva International Biographical Centre (IBC) tehtailee myös sortin kunnianosoituksia, vieläpä ABI:n kanssa yhteistyössä. Sieltäkin on postia tullut. IBC vakuuttaa sivuillaan, että heidän matrikkeleihinsa pääsee vain ansioista, eikä siitä vielä laskuteta mitään. Mutta jälkeenpäin kirjoja ja sertifikaatteja kaupataan ankarasti.

Koko tämä titteliharhailu lähti ArtTuuri -nimisen (suur)näyttelyn briiffauksesta Ykköset-lehdessä. Tapahtuma otti tietenkin paikkansa Keskisen kyläkaupan (suur)käytävällä. Näyttelyn taiteilijat ovat tuiki tuntemattomia suomalaisia kuvataiteen 'askartelijoita', mutta kaikilla on hurjaa meriittiä: kansainvälisiä palkintoja, kunnianosoituksia, SNBA:n (jota Ykköset väittää Ranskan Taiteilijaseuraksikin) jäsenyyksiä ja pysyväisnäyttely Pariisissa. Mitä tämä kaikki oikein on? Mieleen palaa takavuosien suosittu 'mestarimaalari', joka keksi tämän pysyväisnäyttelyn idean, kun häneltä unohtui pari maalausta pariisilaisen ravintolan narikkaan.

Alkujaan SNBA putkahti esiin Pariisin salonkeja järjestäneen taiteilijaseuran Société des Artistes Françaisen piiristä, kun Meissonier, Rodin ja Puvis de Chavannes perustivat 1890 oman SNBA:n (Société Nationale des Beaux-Arts) salongin. Tunnettuja suomalaistaiteilijoitakin esiintyi näissä salonkien näyttelyissä pilvin pimein. Siis yli 100 vuotta sitten.

Nykyään saman niminen S.N.B.A. järjestää 'kokoomanäyttelyitä', joissa esitellään harmittomia taidekkeita, päältäpäin taiteennäköisiä esineitä, jotka kiiltokuvamaisessa iljanteisuudessaan pilaavat ihmisten silmät. Mukaan tapahtumaan pääsee maksamalla osanottomaksun, ja avajaisissa 'taiteilijat' sitten palkitaan mitalein tai vähintäänkin kunniakirjoin. Suomessakin on jo läjäpäin näitä ylipalkittuja mestareita, jotka on glorifioitu hopeisin ja kultaisin mitalein: ”M'erite et Devouement Français”, ”Grand Plaquette de Vermeil” jne. Jos näiden taiteilijoiden nimet vaikuttavat uppo-oudoilta niin ei se mitään, ns. ulkomailla ne kaikuvat (Ykkösten mukaan) kaikkien huulilla.

Mutta eikö se riitä että taideteos toimii, että siinä avautuu jotakin niin olennaista maailmasta, että se avautuu katsojassakin. Tittelitaideteoksen edessä ei avaudu muuta kuin tietämättömyyteensä harhautetun asiakkaan lompakko. Duchamp kirjoitti joskus 1950-luvulla esseen huonon taiteen puolustukseksi, mutta 'tittelitaidekkeet' eivät ole edes huonoa taidetta.

Mitä syytä (mitä järkeä?) on hankkia taideteos, joka ei toimi – olipa sen tekijällä millaisia kunniatitteleitä hyvänsä ja olipa teos ollut pysyväisnäyttelyssä Pariisissa, Nizzassa tai vaikkapa taivaassa.

”Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”
Ab Normal

USKON ETTÄ USKON

 "En ehdota minkäänlaista paluuta todellisuuteen – perustuksiin, jalat maassa olevan ontologian lujuuteen – rehottavan irrationalismin riskeistä huolimatta.”  

Maailman objektiivisen järjestyksen kaikottua ovat filosofitkin uskaltaneet hypätä tai ainakin kurkata 'subjektiivisten uskomusten' hämärään. Lukaisin muutaman kirjan, joista päällimmäisiksi jäi kaksi filosofin kirjoittamaa.

Heidi Liehu tutkailee henkisyyden merkitystä inhimillisen onnen kokemuksessa kirjassaan Ihmisestä, jumaluudesta ja onnesta. ”Ihminen etsii onnea – ja niin tekevät omalla tavallaan myös kasvi ja eläin.” Kirjan monet tyhjiksi jääneet sivut kertovat jo paljon siitä, miten vaikea on ollut kirjoittaa näin monesta kulmasta katsoen. Liehu kirjoittaa kauniisti ja ihmiseen uskoen, eläimiinhän ei tarvitse uskoa, mutta ei tunnu itsekään todella uskovan, että pikku pykäämisellä ihmiset onnistuisivat pelastamaan niin itsensä kuin luomakunnankin.

Liehu kirjoittaa ravinnon riittämättömyydestä maailmassa, että kasvissyönti sinänsä ei ole vastaus ongelmaan. Tämä kuulostaa kovin kristillis-liberaalis-sosialistiselta sanahelinältä, että kaikki on melko hyvin kunhan syömme vain laillisesti syötäväksi sovittuja eläimiä, niin ei niin suurta makunautintoa ihmiseltä pois oteta. Ei jumalankaan kieli tuohesta ole.

Raaka tosiasia on, että esimerkiksi maailman soijan tuotannosta noin 80 % käytetään tuotanto- ja kotieläinten rehuksi. Soija olisi täydellistä ravintoa ihmisille, mutta tämän järjettömän kalliin ja luonnonvaroja tuhlaavan kierrätyksen jälkeen siitä saadaan ravintoaroltaan heikentynyttä epämääräistä eläinlihaa, luuta, nahkaa ja hävitettävää jätettä. Syötävien (koti)eläinten kautta ovat myös tappavat taudinaiheuttajat löytäneet tiensä ihmisiin, ja lakaisseet sadoin miljoonin kammottavaa satoaan. Ja miksi, siksi että uskovaiset suoleni (suolet ne ovat uskossa ateistillakin) haluavat käydä taistoon maailmaa vastaan ja yrittää sulattaa mahdottoman, sen sijaan että tyytyisivät elämää ylläpitävään ravintoon. Seuraava maailmanrauha on solmittava ihmiskunnan häikäilemättömän suoliston kanssa. Ja bensiinimoottorin kanssa myös – soijaahan viljellään yhä enenevässä määrin biobensiinin tuotantoon. Ja sademetsää kaatuu!

Juuri meidän ihmisten on luovuttava 'eläimellisestä' lihan syönnistä. Ruoan järsiminen naamat vastakkain (lounastaminen, illallistaminen) näyttäytyy jo nyt aivan uudessa valossa. Työntekeminen on erotettava toimeentulosta; ainoastaan sitä kautta ravinnonjakoon perustuva terrori voidaan lopettaa. Ravinnonsaannilla ja toimeentulolla kiristäminen (muulla tavoinhan ei (nyky)ihmistä enää voi kiristääkään) ei ole mikään luonnollinen välttämättömyys, vaan ihmisten rakentama järjestelmä kaikkine kammottavine instrumentteineen (työvoimatoimikunnat, Kela, sosiaalivirastot ym). Ei tästä mihinkään päästä silkkaa barbariaa myötäilevällä uskonnollisella hymistelyllä.

Toinen kirja on Gianni Vattimon Uskon että uskon. Vattimo käy kirjassaan ankaraa painia oman uskonnollisuutensa ja nykyfilosofian äärellisen objektiivisuuden välillä. ”Puolueeton näkemys ei tässä tapauksessa ole ainoastaan mahdoton, se olisi kirjaimellisesti mieletön: se vaatisi ikään kuin kaivamaan silmät päästä, jotta asiat nähtäisiin objektiivisesti.”

Vattimon kirja on näitä hienoja kirjoja, jossa kirjoittaja on tiukasti sanomisensa äärellä. Vattimo tunnetaan lanseeraamastaan heikosta ajattelusta, jonka mukaan maailmassa ei ole enää yhtä kaikenkattavaa järkeä, vaan 'voittoisa järki' on heikentynyt monenlaisiksi järjiksi. ”Mutta mitä se merkitsee, että olevalla on nihilistinen kutsumus ja että supistuminen, väheneminen ja heikentyminen ovat olevan luonteenpiirteitä aikakaudella, jolla metafysiikka loppuu ja objektiivisuudesta tulee ongelmallista.”

Uskonnon kannalta tässä tärkein tekijä on maallistuminen (pyhän hajoaminen), joka alkoi jo Jumalan ryhdyttyä Jeesuksessa ihmiseksi. Kristinuskon vahvuudeksi on koitunut juuri maallistuminen, jopa niin että sitä ei kieltämällä pakoon pääse.

”Myös järki täytyy rakkauden nimissä maallistaa”, kirjoittaa Vattimo ja jatkaa, että paavin ennakkoluuloista huolimatta hän kokee sympatiaa sen yhteenkuulumisen nimissä, jota kristillinen yhteisö edustaa. Mielenkiintoinen kysymys on, että miten pitkälle uskonto voi maallistua olemalla vielä uskonto, voisiko se ohittaa maallistumisessa jopa maalliset organisaatiot.

Tällä maallistumisen tiellä kirkolle vaikein pala on tosiuskovaiset ja heidän tyrkyttämänsä 'totuus'. Onko kirkon ainoa pelastus ajaa tosiuskovaisensa tien päälle. Onko se meidän kaikkien pelastus. ”Joka ei kadota sieluaan, ei voi sitä myöskään pelastaa.”

Heidi Liehu (2002): Ihmisyydestä, jumaluudesta ja onnesta. Sphinx.
Gianni Vattimo (1999): Uskon että uskon. Nemo.

PICASSOA TUURAAMASSA

´

Blogin kirjoittaja Picasso-museossa, Pariisi 1999.

Kuvat: S. J. Tanninen.

Pariisin Picasso-museo on remontissa ja osa museon taideteoksista on lähtenyt tien päälle. Picasso saattoi tohkeissaan tokaista olevansa kaikkien aikojen suurin picassojen kerääjä; siinä vaiheessa picassot eivät olleet enää taideteoksia vaan ihka eläviä Picassoja. Nyt näitä aitoja Picassoja voi nähdä Ateneumin taidemuseossa. Ja jos ei nyt suorastaan nähdä, niin ainakin kurkistella tupeiden yli, kainaloiden ali, olkapäiden välistä.

Ateneumin eteen oli kerääntynyt näyttelyyn pyrkijöitä lannistuttavan pitkä jono. Tosin me pressikortin edustajat livahdamme kuin kissa sisään. Mutta jonotus jatkui sisälläkin läpi näyttelyn. Museon auditoriossa kerrottiin Pariisin Picasso-museon johtajan suunnitteleman näyttelyn ripustuksen olevan ennennäkemättömän vapautuneen ja kekseliään.

Ainoa mikä oli lähes näkemätöntä oli näyttelyn valaistuksen hämäryys, suoranainen pimeys – otsalamppua kaipasi tuon tuosta. Nyt tämä jo vuosia eurooppalaisia taidemuseoita vaivannut vitsaus on pujahtanut Suomeenkin. Minulle on turha tulla sanomaan, että on hienoa katsoa taideteoksia pimeässä.

Picassosta puhuttaessa on tullut tavaksi sanoa (kuten esim. Simon Schama TV-sarjassaan Taiteen voima), että Picasson ideat loppuivat jo Guernicaa maalatessa ja että vuosikymmeniä kestänyt loppurutistus oli taidehistorian suurinta regressiota. Lausuman taustalla on syvälle mieliimme uponnut turhake, että maalaus (taideteos ylipäänsä) tarvitsee sisällökseen aiheen, tarinan. Tällaisella 'pilaantuneella' mielellä on usein katsottu myös Picasson veistosta Mies ja Lammas ja kysytty toivorikkaasti, että kertooko se ikiaikaisen tarinan? Picasso vastasi kerran, että ”miehen sylissä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa sika; veistos ei symboloi mitään, se on vain kaunis”.

Maalaustaiteen katsomisesta on tullut extreme-laji ja harvojen nautinto. Ateneumin edessä mataava jono ei kerro muuta kuin sen, että missä on jono, siellä on seuraavana päivänä pitempi jono. Me olemme hyväksyneet valokuvan helppoutensa vuoksi todellisuuden sijaiseksi ja antaneet sen litteän hilpeyden pilata silmämme. Mutta maalaustaide tulee vielä, sillä se ilmaisee rikkaassa visuaalisuudessaan jotakin sellaista, mihin mitkään muut taiteen keinot eivät kykene. Kunhan vain käännämme jälleen silmät etuperin päihimme.

Vierailin kymmenkunta vuotta sitten Picasso-museossa; siellä oli valoisaa kuin paratiisissa ikään. Kirjoitin silloin (Ilkka 27.7.1999) mm. seuraavaa:

”Ranskan valtio järjesti Picasson 85-vuotispäivän kunniaksi 1966 retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli esillä 700 teosta. Picassosta tuntui jo silloin, että hän oli päästänyt hirmumyrskyn valloilleen. Picasso katseli vaiteliaana, kun hänen teoksiaan lastattiin kuljetusautoihin. Se oli sietämätöntä, hänen oli jo ikävä niitä. Parhaillaan lavalle nostettiin pihassa seissyttä veistosta Mies ja lammas. Picasso kääntyi sisälle huoneeseen ja mutisi: ”Olen niin tottunut kusemaan niiden niskaan toisen kerroksen ateljeen parvekkeelta.”

”Mutta vasta Picasson kuoleman jälkeen 1973 kaaos pääsi todella irti. Kaikki mahdolliset tahot halusivat osansa Picasson perinnöstä, myös Ranskan valtio. Kansallismuseon kuraattorit Bozo ja Leymarie (sama mies jonka kulttuuriministeri Malraux oli pannut hoitelemaan Picasson 85-vuotisnäyttelyn) kävivät työhön napsiakseen perintöveron verran Picasson tuotantoa valtion kokoelmiin. Saaliiksi kertyi 203 maalausta, 158 veistosta, 29 reliefiä, 88 keramiikkaesinettä, 1500 piirustusta ja 1600 grafiikanvedosta.”

Näin syntyneelle kokoelmalle perustettiin myöhemmin Rue de Thorignyn varrella sijaitsevaan kiinteistöön Pariisin Picasso-museo. Se on siis remontissa; joten sinne ei kannata suin päin lähteä, kannattaa lähteä Helsinkiin ja Ateneumiin.

TAITEESTA NAUTTIMISEN ILO

Otsikon myötä joudumme lähestymään arkaa kysymystä: Voiko taideteoksesta nauttia vilpittömin mielin, vaikka tietää että naapuri ei ymmärrä siitä mitään? Tähän ongelmaan etsimme neuvoa 1600-luvulla eläneeltä Spinozalta, joka ei aran miehen maineestaan huolimatta pelännyt hakea taiteesta iloa ja suloa elämäänsä. Lievitämme ahdistusta myös penkomalla Pierre Bourdieuta (1930- 2002), jonka elämää ei sulostuttanut mikään, vaan kaikki oli suurta tai vähän pienempää kurjuutta.

Spinoza sanoi, että valtion päämääränä on vapaus, ja että valtiovallalla on muutakin tekemistä kuin suitsia passioidensa orjana kuohahtelevaa rahvasta. Spinozan mukaan ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin eikä hänen kärsimyksilleen ole loppua. Sitä vastoin viisas tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden välttämättömyydestä ei milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii ikuisesta sielunrauhasta. Kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, välttämättömyydestä. ”Vapaus” ei anna meille mahdollisuutta sanoa EI tapahtumien virralle, vaan maksimoidaksemme vapautemme meidän tulee sanoa aina KYLLÄ. Spinoza päättää Etiikkansa lauseeseen: ”Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

Pierre Bourdieu tarttuu tähän harvojen eliittiin ”Happy Few”, ”joka on ominut yksinoikeuden universaaliin”, ja haluaa upottaa naulan syvälle omatuntoomme. ”Universaali kyky ymmärtää kauneutta ei ole se datum, josta sosiologinen pohdinta lähtee liikkeelle. Sosiologia lähtee liikkeelle siitä käsittämättömyyden ja välinpitämättömyyden tunteesta, jota kokevat kauniiksi pyhitettyjen esineiden edessä ne, joilta esteettinen taipumus ja asiantuntemus puuttuu.”

Bourdieun mukaan esteettisen kokemuksen yleispäteväksi normiksi kohottanut 'luova luokka' on vaivihkaa legitimoinut erityisen kokemustavan ja saman tien myös ne, joilla on (taloudelliset ja sosiaaliset) mahdollisuudet siihen. Bourdieu ei hae vastausta tähän tiedostamisessa esiin nousseeseen 'omantunnon häpeään' populistisesta estetismistä (taiteen huonontamisesta rahvaan tasolle), vaan puhuu sekavia sosiaalisesta pakosta ja loogisesta välttämättömyydestä (vrt. Spinozan ”välttämättömyys”). Ratkaisuksi Bourdieu tarjoaa altruistista työskentelyä sen päämäärän hyväksi, ”että se mikä on universaalia on kaikkien ulottuvilla”.

Suomessakin haettiin 'omantunnon häpeään' vastausta 1970-luvulla ja päädyttiin taiteen huonontamiseen sosialistis-realistiseen kuosiin. Sitten vietiin tätä 'noloa taidetta' työpaikoille ja erilaisiin laitoksiin. Tällainen tunkeutuminen suoraan intiimille häpeän alueelle aiheutti suoranaista tuskaa ja kammottavaa vaivautuneisuutta; se nöyryytti taiteilijat ja nolasi katsojat.

Sen sijaan Spinozan viisasta ei sosiaalinen omatunto soimaa, vaan viisaan sopii ravita ruumiin eri osa-alueita mahdollisuuksien mukaan, mutta ei toki ylen määrin. Siis kohtuullisen viisaan miehen sopii virkistää ja vahvistaa itseään hyvän ruoan ja juoman lisäksi erilaisilla taidenautinnoilla, samoin tuoksuilla, ruumiinharjoituksilla ja vaikkapa vihreiden kasvien sulolla. ”Näin väitän”, sanoo Spinoza.

Siinä kaksi näkökulmaa taiteella sulostettuun elämään, toinen 1600-luvulta ja toinen 1900-luvulta. Entä miten on nyt 2000-luvulla?

Siirrymme Ilkassa 9.12. ilmestyneestä kolumnista blogiin:

2000-luvulla ei ole ilmennyt tarvetta yksilölliseen kokemukseen lainkaan, riittää kun tuotetaan mahdollisimman isolla porukalla mahdollisimman paljon 'pörinää' ('buzzing'). Ei muuta kuin porukka kasaan ja pörisemään. Lähes viikoittain on aamu-TV:ssä asiantuntija, joka vakuuttaa 'pörinän' tuottavan kasapäin ideoita. Nokiaa pidetään hyvänä esimerkkinä tällaisesta ideatehtaasta. Tosin kriitikot sanovat 'pörinän' tuottavan aina sitä samaa: ensin keksittiin kumisaapas ja sitten siihen ruvettiin puhumaan, nykyään sillä voi ottaa jo valokuviakin. Mutta yhä vain se on se sama 'kenkä' (mobile phone).

Taidenäyttelyiden avajaiset ovat nykyään täynnä 'pörinää' (tai 'pöhinää' kuten Tampereella sanotaan), samoin konserttien ja teatteriesitysten väliajat. Kukapa ei olisi ollut seminaarissa, josta jälkikäteen todetaan että kalliiksi se tuli (paloi paljon hupaa EU-rahaa), mutta tuottihan se paljon hyvää 'pörinää'.

Ehkäpä 'pörinä' on uudelleen virinnyttä 'lörpöttelyä', jonka Heidegger näki jo 1920-luvulla ylläpitävän läpi yhteiskunnan paljon puhumisen mutta vähän sanomisen käytäntöä. Juuri lörpöttelyn kautta elämästä muodostuu epävarsinaista kenen tahansa elämää.

”Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi, mutta myös vetäydymme 'suurista laumoista' syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy. Jokainen on toinen ja kukaan ei ole itsensä.” (Heidegger)

– buzzing = pörinä (alkujaan mehiläisten työmoraalia kuvannut termi).
– mobile phone = kännykkä, kenkä, kapula.

Kirjoittajan kommentti: Vaikka Spinozan mukaan hyvä on harvinaista, sanoi hän myös näin: ”Hyvettä seuraavien korkein hyvä on kaikille yhteistä ja kaikki voivat yhtä lailla nauttia siitä.” Mutta puhuuko hän nyt enää taiteesta?

Benedictus de Spinoza (1994): Etiikka, Gaudeamus.
Pierre Bourdieu (1988): Järjen käytännöllisyys, Vastapaino.

PELAA! - PLAY!

´

Salon taidemuseon ja Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallisen museon kokoama näyttely Pelaa – Digitaaliset pelit Pongista Trineen / Taide pelissä avattiin 20.11. juhlavissa merkeissä Salon taidemuseossa. Kysymys kuuluu: onko peli taidetta vai taide peliä. Vastaus tuntuu joskus ilmiselvältä, mutta johtaa yleensä turhautumiseen. Yökausia kestävää järjetöntä pelaamista ei voi taiteella taata.

Lähestymme asiaa ikivanhan kiinalaisen palapelin Tangramin kautta. Turha kysyä, kuinka vanha peli on, tai onko se edes kiinalainen. Taru kertoo, että pelin keksi tuhansia vuosia sitten mestari Tan, joka kuvitti pelin avulla kirjoituksiaan. Kaikki Tanniset ovat tietenkin mestari Tanin jälkeläisiä. Lisäsin pelin nimeen yhden n-kirjaimen, jolla omistin pelin taideteoksekseni. Nyt tämä kolmiosainen maalaussarja Tanngram on siis nähtävissä Salon taidemuseossa (31.1.2010 saakka).

Peli on yksinkertaisuudessaan häikäisevä, se koostuu seitsemästä palasta, tanista, jotka saadaan aikaan jakamalla neliö seitsemään osaan. Palapeliksikin tangram on erikoinen, peliä ei kasata kokoon vaan hajotetaan, ja tästä jatkuvasta purkautumisen kaaoksesta syntyy yhä uusia maailmoita. Se on kuin maailmankaikkeus, se laajenee ja laajenee, vaan loppua ei ole likimainkaan näkyvissä.

Pelissä on toinenkin kuvataidetta sivuava kummallisuus. Me olemme onnistuneet jakamaan (ei tosin kovin menestyksellisesti) kuvataiteen esittävään ja ei-esittävään (abstraktiin) ilmaisumuotoon. Tangramissa tämä ei toimi lainkaan. Pelihän koostuu kolmioista, neliöstä ja vinokaiteesta – ne eivät esitä mitään muuta kuin itseään. Mutta heti kun näitä kappaleita siirtää, ne alkavat kummallisesti ilmaista itseään. Ne liikkuvat suvereenisti esittävän ja abstraktin maailman läpi. Minä luulen, että meillä on jotain oppimista Tangramista. Lapset sen jo osaavat, kuten Pikku-Kakkosen Tangram-sadut jo joskus 1980-luvulla osoittivat.

Koen itsenikin eräänlaiseksi vinosuunnikkaaksi, taniksi, jota siirrellään mielin määrin paikasta toiseen. Turha kysyäkään, mitä järkeä tässä on. Jos näytän jonkun sukulaiselta, niin ei se mitään, jos näytän pelkältä suunnikkaalta, niin hymyillään kuitenkin.

Asiasta lisää:
Juha Ilvas - Tellervo Lahti (2009), Maalattu maailma - Painted World, NAB
Randy Crawford (1998), The Tangrams Book, Carlton

MISSÄ ON SEINÄJOEN TAIDEMUSEO

´

Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on toiminut jo 15 vuotta Seinäjoella imaginaarisena taidemuseona järjestäen näyttelyitä, seminaareja, luentoja sekä julkaissut taidekirjoja. Toiminta on aika ajoin ollut niin tehokasta, että monet ulkopaikkakuntalaiset ovat hämmentyneinä kysyneet, että missä se on se Seinäjoen taidemuseo, olemme etsineet koko päivän. No, eihän sitä missään ole. Ei vielä.

Toki taidemuseoyhdistys on järjestänyt pitkään kestäneen toimintansa aikana lukemattoman määrän erilaisia museoasiaa edistäviä tapahtumia ja tiedotustilaisuuksia luunkovassa 'kulttuurikaupungissa'.

Viime tiistaina 3.11. otti paikkansa Seinäjoen taidehallissa keskustelutilaisuus Taidemuseo paikkakunnan imagotekijänä. Asiaa oli kokoontunut pohtimaan taiteenystävien sankka joukko, jossa keikkui 'vielä' monia jo yhdistyksen perustamiskokouksesta tuttuja päitä. Ensin asiaa alusti Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju esitellen mm. toimintaansa Seinäjokea puolta pienemmän kaupungin Salon taidemuseon johtajana.

Sen jälkeen asian ottivat haltuunsa pitkänlinjan keskustelijat. Todettiin ainakin seuraavat näkökohdat: Seinäjoki ei ole kulttuurikaupunki. Taide on turhaa. Taide ei olekaan turhaa. Seinäjoki on kuin onkin kulttuurikaupunki. Todettiin myös, että ainakin kaksi varteenotettavaa taidemuseoehdotusta on jo olemassa, toisesta on jopa alustavat piirustukset tehtynä. Sitten kulttuurilautakunnan puheenjohtaja paalutti tosiasiat: Tällä valtuustokaudella ei voida museota perustaa, mutta kaupungin kulttuuristrategian mukaan on perustettu työryhmä etsimään taidemuseon paikka 2010 mennessä ja 2012 päätetään lopullisesta toteutuksesta.

Lopuksi solmittiin langat solmuun: Taidemuseo ei ole Seinäjoella vain tarpeellinen imagotekijä, vaan aivan välttämätön. Vuoteen 2012 mennessä on taidemuseon paikka ja muoto Seinäjoelta löydetty. Ja siinä se sitten on, Seinäjoen taidemuseo, perustettu 2013. Mutta ehti siinä nupit tutista!