Tänään oli jälleen yksi näitä pimeänhämyisiä talvipäiviä, jotka juuri nyt ovat parhaimmillaan ennen kuin keväinen aurinko nousee pilaamaan Pohjolan synkät metsät. Ilmassa kareili lähes olemattomia jääkiteitä ja valo oli kuin kutsahtaneen pässinvillan läpi siivilöityä. Kaikki sukselle kykenevät olivat ampautuneet hiihtämään, koko Kyrkösjärven maasto kuiskaili tuota maagista suksien suhinaa. Järven jäällä kiisi hiihtäjien jonot pitkin pakoviivojaan ja milloin mistäkin puskasta pelmahti esiin kirkasasuisia suksiniekkoja.
Nykyään me hiihdämme tasaisille pohjille höylätyillä laduilla, kierrämme visun kierroksen ja saavumme turvallisesti siihen mistä lähdimmekin. Harvoin enää törmää metsässä sellaiseen vanhan ajan latuun, joka poukkoili luonnonmuotojen lomassa väistellen milloin puita milloin kiviä, ja suistui välillä ties millaista mäkeä alas. Sellaisesta ladusta ei koskaan tiennyt minne se päätyi vai päätyikö minnekään. Sellainen latu vaati hiihtäjältä jatkuvaa valppautta ja nopeita refleksejä; se oli todellista hiihtomeditaatiota.
Nykyään ovat persoonalliset hiihtotyylitkin hävinneet. Toista oli meno muinoin Pahajoella, kun jokaisella hiihtäjällä oli omanlaisensa sukset ja sauvat. Erityisen hyvin muistan naapurin karjalaisisännän Johanneksen aidon kalevalaisen hiihtotyylin. Isäntä veti pitkää vuorotahtia, mutta siitä huolimatta suksenkannat eivät kohonneet irti ladusta. Tällä piinallisen vakaalla tyylillään Jussi onnistui hiihtämään laakson yli kauppaan niin, että puolimatkassa hänen vetämänsä latu ohitti meidän talon pensasaidan parinkymmenen sentin päästä, ja kun katsoi kaupalta, latu oli koko matkalta viivasuora.
Niiden, jotka valaisevat mieltään tilan ja värin kokemuksella, kannattaa unohtaa latujen geometria – hiiteen suorat linjat. Hiihtäessä värien ja tilaa kattavien muotojen maailma vaihtuu alati. Perspektiivi on aivan toinen hiihdettäessä metsän sisään tummien sävyjen kohtuun kuin porhallettaessa kohti avautuvaa peltoaukeaa tai järvenselkää, jossa valon katedraali kohoaa vapaasti kohti taivasta. Ladun kiertäessä kallionkuvetta valon suunta ja määrä vaihtuu niin nopeasti, että on vaikea hahmottaa miten tuo äsken vihreä puusto on nyt sininen. Ja miten häikäisevä väriloisto paljastuu suolla tarpovan hiihtäjän suksen alta – se on siinä kuin ensimmäistä kertaa näkemisensä tilassa.
Eihän talvella ole edes värejä, sanotaan, miksi vaivautua ladun armoille. Monet valitsevat tuon tutun mutta petollisen sisällöksi nimetyn harhapolun, ja viillettävät tunnelatauksen värinöissä niin luonnossa kuin taiteessakin. Tällaisille taidevammaisille, jotka nimittävät maalauksia abstrakteiksi värisommitelmiksi, hiihto on lähes viimeinen parannuskeino. Ei muuta kuin vastatuuleen järven yli – ladulla ei ole sisältöä. Hiihtäjä ei kiidä turhaan myyttisillä suksillaan.
Värien maailma ei avaudu ponnistelematta. Mikään mikä on sen arvoista, että sitä kannattaa katsoa ei ensinäkemältä näytä miltään. Tässä on kuitenkin se lohtu, että vaivaa palkitaan. Kotimatkalla talvisten värien sinfoniaa täydentävät vielä koirien keltaiseksi kirjavoimat kinokset teiden ja katujen varsilla. En muista, että koskaan olisi ollut näin komeita kinoksia, innostuu naapurinkin, eikä näin kusisia.
Vain niillä jotka rakastavat värejä on pääsy niiden kauneuteen ja sisäiseen olemukseen. Väreistä on hyötyä kaikille, mutta ne paljastavat syvimmät mysteerinsä vain niihin antautuneille.
Johannes Itten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti