TAITEESTA NAUTTIMISEN ILO

Otsikon myötä joudumme lähestymään arkaa kysymystä: Voiko taideteoksesta nauttia vilpittömin mielin, vaikka tietää että naapuri ei ymmärrä siitä mitään? Tähän ongelmaan etsimme neuvoa 1600-luvulla eläneeltä Spinozalta, joka ei aran miehen maineestaan huolimatta pelännyt hakea taiteesta iloa ja suloa elämäänsä. Lievitämme ahdistusta myös penkomalla Pierre Bourdieuta (1930- 2002), jonka elämää ei sulostuttanut mikään, vaan kaikki oli suurta tai vähän pienempää kurjuutta.

Spinoza sanoi, että valtion päämääränä on vapaus, ja että valtiovallalla on muutakin tekemistä kuin suitsia passioidensa orjana kuohahtelevaa rahvasta. Spinozan mukaan ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin eikä hänen kärsimyksilleen ole loppua. Sitä vastoin viisas tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden välttämättömyydestä ei milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii ikuisesta sielunrauhasta. Kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, välttämättömyydestä. ”Vapaus” ei anna meille mahdollisuutta sanoa EI tapahtumien virralle, vaan maksimoidaksemme vapautemme meidän tulee sanoa aina KYLLÄ. Spinoza päättää Etiikkansa lauseeseen: ”Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

Pierre Bourdieu tarttuu tähän harvojen eliittiin ”Happy Few”, ”joka on ominut yksinoikeuden universaaliin”, ja haluaa upottaa naulan syvälle omatuntoomme. ”Universaali kyky ymmärtää kauneutta ei ole se datum, josta sosiologinen pohdinta lähtee liikkeelle. Sosiologia lähtee liikkeelle siitä käsittämättömyyden ja välinpitämättömyyden tunteesta, jota kokevat kauniiksi pyhitettyjen esineiden edessä ne, joilta esteettinen taipumus ja asiantuntemus puuttuu.”

Bourdieun mukaan esteettisen kokemuksen yleispäteväksi normiksi kohottanut 'luova luokka' on vaivihkaa legitimoinut erityisen kokemustavan ja saman tien myös ne, joilla on (taloudelliset ja sosiaaliset) mahdollisuudet siihen. Bourdieu ei hae vastausta tähän tiedostamisessa esiin nousseeseen 'omantunnon häpeään' populistisesta estetismistä (taiteen huonontamisesta rahvaan tasolle), vaan puhuu sekavia sosiaalisesta pakosta ja loogisesta välttämättömyydestä (vrt. Spinozan ”välttämättömyys”). Ratkaisuksi Bourdieu tarjoaa altruistista työskentelyä sen päämäärän hyväksi, ”että se mikä on universaalia on kaikkien ulottuvilla”.

Suomessakin haettiin 'omantunnon häpeään' vastausta 1970-luvulla ja päädyttiin taiteen huonontamiseen sosialistis-realistiseen kuosiin. Sitten vietiin tätä 'noloa taidetta' työpaikoille ja erilaisiin laitoksiin. Tällainen tunkeutuminen suoraan intiimille häpeän alueelle aiheutti suoranaista tuskaa ja kammottavaa vaivautuneisuutta; se nöyryytti taiteilijat ja nolasi katsojat.

Sen sijaan Spinozan viisasta ei sosiaalinen omatunto soimaa, vaan viisaan sopii ravita ruumiin eri osa-alueita mahdollisuuksien mukaan, mutta ei toki ylen määrin. Siis kohtuullisen viisaan miehen sopii virkistää ja vahvistaa itseään hyvän ruoan ja juoman lisäksi erilaisilla taidenautinnoilla, samoin tuoksuilla, ruumiinharjoituksilla ja vaikkapa vihreiden kasvien sulolla. ”Näin väitän”, sanoo Spinoza.

Siinä kaksi näkökulmaa taiteella sulostettuun elämään, toinen 1600-luvulta ja toinen 1900-luvulta. Entä miten on nyt 2000-luvulla?

Siirrymme Ilkassa 9.12. ilmestyneestä kolumnista blogiin:

2000-luvulla ei ole ilmennyt tarvetta yksilölliseen kokemukseen lainkaan, riittää kun tuotetaan mahdollisimman isolla porukalla mahdollisimman paljon 'pörinää' ('buzzing'). Ei muuta kuin porukka kasaan ja pörisemään. Lähes viikoittain on aamu-TV:ssä asiantuntija, joka vakuuttaa 'pörinän' tuottavan kasapäin ideoita. Nokiaa pidetään hyvänä esimerkkinä tällaisesta ideatehtaasta. Tosin kriitikot sanovat 'pörinän' tuottavan aina sitä samaa: ensin keksittiin kumisaapas ja sitten siihen ruvettiin puhumaan, nykyään sillä voi ottaa jo valokuviakin. Mutta yhä vain se on se sama 'kenkä' (mobile phone).

Taidenäyttelyiden avajaiset ovat nykyään täynnä 'pörinää' (tai 'pöhinää' kuten Tampereella sanotaan), samoin konserttien ja teatteriesitysten väliajat. Kukapa ei olisi ollut seminaarissa, josta jälkikäteen todetaan että kalliiksi se tuli (paloi paljon hupaa EU-rahaa), mutta tuottihan se paljon hyvää 'pörinää'.

Ehkäpä 'pörinä' on uudelleen virinnyttä 'lörpöttelyä', jonka Heidegger näki jo 1920-luvulla ylläpitävän läpi yhteiskunnan paljon puhumisen mutta vähän sanomisen käytäntöä. Juuri lörpöttelyn kautta elämästä muodostuu epävarsinaista kenen tahansa elämää.

”Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi, mutta myös vetäydymme 'suurista laumoista' syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy. Jokainen on toinen ja kukaan ei ole itsensä.” (Heidegger)

– buzzing = pörinä (alkujaan mehiläisten työmoraalia kuvannut termi).
– mobile phone = kännykkä, kenkä, kapula.

Kirjoittajan kommentti: Vaikka Spinozan mukaan hyvä on harvinaista, sanoi hän myös näin: ”Hyvettä seuraavien korkein hyvä on kaikille yhteistä ja kaikki voivat yhtä lailla nauttia siitä.” Mutta puhuuko hän nyt enää taiteesta?

Benedictus de Spinoza (1994): Etiikka, Gaudeamus.
Pierre Bourdieu (1988): Järjen käytännöllisyys, Vastapaino.