MITEN TÄSSÄ NÄIN KÄVI?

Viime vuosisadan merkittävin hiihtävä filosofi Martin Heidegger ja tyylikästä menoa lumisessa rinteessä. Ei tämä toki mitään hirvenhiihtoa ole.

Huonoja uutisia on tullut talviolympialaisista; me Kalevan kankaitten asujat olemme kadottaneet hiihtämisen taidon. Saamme aiheesta kysyä, keitä me oikein olemme? Me jotka olemme keksineet hiihtämisen, tuon kahdella liukkaalla laudankappaleella kiitämisen taidon. Miten tässä näin kävi? Palataanpa ajassa taaksepäin, myyttien aikaan, kun lieto Lemminkäinen kävi Lyylikin pajaan sivakoita tilaamaan.

Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi, kalhujen tekijä,
syksyn lylyä laati, talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti.

Sai lyly lykittäväksi, kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi, sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen.

Eivät olleet aivan halvat merkkivälineet noina aikoina ammoisinakaan. Seuraavassa säkeessä tavataan Lemminkäinen oman itsensä voitelumestarina rasvaamassa suksiaan. Lopuksi hän virkkaa tuon ikiaikaisen kysymyksen, joka niin monesta suusta on viime päivinä kuultu.

Voiti voilla suksiansa, talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi, sanovi sanalla tuolla:
Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa,
tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?

Lemminkäinen vastaa kysymykseensä myöntävästi tarkoittaen nuorella lupauksella itseään. Hän survaisee sauvan käteensä ja lähtee lylyä lykkimään. Ja vauhti on melkoista, ennennäkemätöntä.

Hiihti soita, hiihti maita, hiihti aukkoja ahoja:
tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä.

Mitä me tästä opimme? Vancouverissa ovat kilpaurheiluvalmentajat ja muu porras valitelleet rahan ja resurssin puutetta ja sanoneet itseään irti näistä talkoista. Kulttuuriministeri taas vakuuttaa, että rahaa on jaettu urheiluun kahmalokaupalla. Vastaus on aivan nenän edessä: kilpaurheilu täytyy tietenkin yksityistää. Mikä muukaan toimiala on kunnallisessa tai valtiollisessa hoidossa toiminut. Ei mikään. Mitä kaikkea muuta pitäisi yksityistää?

Kuvassa kiitää hyvin rasvatuin sivakoin hiihtomestari Heidegger. ”Kun maailma katsahtaa meitä, se antaa meille kuvan”, on tämä filosofi sanonut. Ja näin meidän on valmistauduttava hyppyyn, näkemisen hyppyyn, ei vain kerran vaan alituisesti. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Tämä hyppy on kuitenkin taaksepäin katsova hyppy. Se katsoo taaksepäin hypyn ponnistusalueelle pitääkseen sen näkyvissä. Ponnistusalue on piiri jolla perusteen periaatetta ei aina pidetä prinsiippinä, mutta kuitenkin usein enemmän tai vähemmän selvästi käsitettynä johtoajatuksena. Tarkoittamani ponnistusalue on tavanomaiselle mieltämiselle länsimaisen ajattelun historia.

– Martin Heidegger 

LOISTAVA LATU II

´

Arkipäivän 'köyhtynyt elämä' latistaa lähes kaiken itsestäänselvyyksiksi. Jopa sellainen käsittämättömän outo tapahtuma kuin hiihtäminen vaikuttaa arkisen luonnolliselta toiminnalta. Mutta ottakaa silmä käteen (kuten Pahajoella tavattiin sanoa) ja katsokaa noita mäenrinteessä tai järvenselällä suksillaan liitäviä kummajaisia. Jos hiihtäminen keksittäisiin nyt, se olisi sensaationa samaa luokkaa kuin siipien selkään kasvattaminen ja niiltä seisomiltaan lentoon lähteminen. Ei sitäkään toki kauan ihmeteltäisi; paremminkin kummasteltaisiin sitä, jolle ei siivet kasva.

Mitä sanoi Sokrates hiihtämistä mietiskeltyään: ”Nyt on kuitenkin niin, että suurin hyvä osaksemme tulee juuri hulluuden välityksellä, sellaisen hulluuden, joka on jumalan lahja.”

Lunta on yhä vain enemmän, jo riesaksi saakka. Kevät työntää nokkaansa kaikkialle, aurinko roihuaa maisemassa, lämmittää jo hieman takaraivoakin ja saa suuret lumipaakut romahtamaan alas puista. Maailma on taas vaiheessa, muutosten vastustajalle tämä on vaikeaa aikaa. Mutta päivittäisestä valon juhlasta ei voi kieltäytyä. Ei muuta kuin suin päin laskiaistiistain mäkeen heilumaan.

Suksi luistaa kohtalaisesti, vaikka lumi on irtonaista pakkashöttöä; yhtään suojaa ei ole ollut koko talvena. Kun pysähdyn valokuvaamaan, ilmestyy siihen heti pari näsäviisasta koltiaista kysymään, että mistä kaukaa snää oot? Vaikka tällaista valtaisan lumikuorman raskauttamaa maisemaa ei ole kuunaan nähty – ei tähän ole tarvinnut kaukaa tulla, koti vilkkuvi tuolla jne.

Tänään olisi hernerokka päivä, mutta ehkä tyydyn karnevaaliajan ruokaan chili senza carneen, kuumaan teehen ja sienirullaan. Äkkinäisen mummon sienirullan ohje löytyy tuosta marginaalista, kotisivulinkistä.

LOISTAVA LATU

´


Tänään oli jälleen yksi näitä pimeänhämyisiä talvipäiviä, jotka juuri nyt ovat parhaimmillaan ennen kuin keväinen aurinko nousee pilaamaan Pohjolan synkät metsät. Ilmassa kareili lähes olemattomia jääkiteitä ja valo oli kuin kutsahtaneen pässinvillan läpi siivilöityä. Kaikki sukselle kykenevät olivat ampautuneet hiihtämään, koko Kyrkösjärven maasto kuiskaili tuota maagista suksien suhinaa. Järven jäällä kiisi hiihtäjien jonot pitkin pakoviivojaan ja milloin mistäkin puskasta pelmahti esiin kirkasasuisia suksiniekkoja.

Nykyään me hiihdämme tasaisille pohjille höylätyillä laduilla, kierrämme visun kierroksen ja saavumme turvallisesti siihen mistä lähdimmekin. Harvoin enää törmää metsässä sellaiseen vanhan ajan latuun, joka poukkoili luonnonmuotojen lomassa väistellen milloin puita milloin kiviä, ja suistui välillä ties millaista mäkeä alas. Sellaisesta ladusta ei koskaan tiennyt minne se päätyi vai päätyikö minnekään. Sellainen latu vaati hiihtäjältä jatkuvaa valppautta ja nopeita refleksejä; se oli todellista hiihtomeditaatiota.

Nykyään ovat persoonalliset hiihtotyylitkin hävinneet. Toista oli meno muinoin Pahajoella, kun jokaisella hiihtäjällä oli omanlaisensa sukset ja sauvat. Erityisen hyvin muistan naapurin karjalaisisännän Johanneksen aidon kalevalaisen hiihtotyylin. Isäntä veti pitkää vuorotahtia, mutta siitä huolimatta suksenkannat eivät kohonneet irti ladusta. Tällä piinallisen vakaalla tyylillään Jussi onnistui hiihtämään laakson yli kauppaan niin, että puolimatkassa hänen vetämänsä latu ohitti meidän talon pensasaidan parinkymmenen sentin päästä, ja kun katsoi kaupalta, latu oli koko matkalta viivasuora.

Niiden, jotka valaisevat mieltään tilan ja värin kokemuksella, kannattaa unohtaa latujen geometria – hiiteen suorat linjat. Hiihtäessä värien ja tilaa kattavien muotojen maailma vaihtuu alati. Perspektiivi on aivan toinen hiihdettäessä metsän sisään tummien sävyjen kohtuun kuin porhallettaessa kohti avautuvaa peltoaukeaa tai järvenselkää, jossa valon katedraali kohoaa vapaasti kohti taivasta. Ladun kiertäessä kallionkuvetta valon suunta ja määrä vaihtuu niin nopeasti, että on vaikea hahmottaa miten tuo äsken vihreä puusto on nyt sininen. Ja miten häikäisevä väriloisto paljastuu suolla tarpovan hiihtäjän suksen alta – se on siinä kuin ensimmäistä kertaa näkemisensä tilassa.

Eihän talvella ole edes värejä, sanotaan, miksi vaivautua ladun armoille. Monet valitsevat tuon tutun mutta petollisen sisällöksi nimetyn harhapolun, ja viillettävät tunnelatauksen värinöissä niin luonnossa kuin taiteessakin. Tällaisille taidevammaisille, jotka nimittävät maalauksia abstrakteiksi värisommitelmiksi, hiihto on lähes viimeinen parannuskeino. Ei muuta kuin vastatuuleen järven yli – ladulla ei ole sisältöä. Hiihtäjä ei kiidä turhaan myyttisillä suksillaan.

Värien maailma ei avaudu ponnistelematta. Mikään mikä on sen arvoista, että sitä kannattaa katsoa ei ensinäkemältä näytä miltään. Tässä on kuitenkin se lohtu, että vaivaa palkitaan. Kotimatkalla talvisten värien sinfoniaa täydentävät vielä koirien keltaiseksi kirjavoimat kinokset teiden ja katujen varsilla. En muista, että koskaan olisi ollut näin komeita kinoksia, innostuu naapurinkin, eikä näin kusisia.

Vain niillä jotka rakastavat värejä on pääsy niiden kauneuteen ja sisäiseen olemukseen. Väreistä on hyötyä kaikille, mutta ne paljastavat syvimmät mysteerinsä vain niihin antautuneille.
Johannes Itten