Blogin kirjoittaja Picasso-museossa, Pariisi 1999.
Kuvat: S. J. Tanninen.
Pariisin Picasso-museo on remontissa ja osa museon taideteoksista on lähtenyt tien päälle. Picasso saattoi tohkeissaan tokaista olevansa kaikkien aikojen suurin picassojen kerääjä; siinä vaiheessa picassot eivät olleet enää taideteoksia vaan ihka eläviä Picassoja. Nyt näitä aitoja Picassoja voi nähdä Ateneumin taidemuseossa. Ja jos ei nyt suorastaan nähdä, niin ainakin kurkistella tupeiden yli, kainaloiden ali, olkapäiden välistä.
Ateneumin eteen oli kerääntynyt näyttelyyn pyrkijöitä lannistuttavan pitkä jono. Tosin me pressikortin edustajat livahdamme kuin kissa sisään. Mutta jonotus jatkui sisälläkin läpi näyttelyn. Museon auditoriossa kerrottiin Pariisin Picasso-museon johtajan suunnitteleman näyttelyn ripustuksen olevan ennennäkemättömän vapautuneen ja kekseliään.
Ainoa mikä oli lähes näkemätöntä oli näyttelyn valaistuksen hämäryys, suoranainen pimeys – otsalamppua kaipasi tuon tuosta. Nyt tämä jo vuosia eurooppalaisia taidemuseoita vaivannut vitsaus on pujahtanut Suomeenkin. Minulle on turha tulla sanomaan, että on hienoa katsoa taideteoksia pimeässä.
Picassosta puhuttaessa on tullut tavaksi sanoa (kuten esim. Simon Schama TV-sarjassaan Taiteen voima), että Picasson ideat loppuivat jo Guernicaa maalatessa ja että vuosikymmeniä kestänyt loppurutistus oli taidehistorian suurinta regressiota. Lausuman taustalla on syvälle mieliimme uponnut turhake, että maalaus (taideteos ylipäänsä) tarvitsee sisällökseen aiheen, tarinan. Tällaisella 'pilaantuneella' mielellä on usein katsottu myös Picasson veistosta Mies ja Lammas ja kysytty toivorikkaasti, että kertooko se ikiaikaisen tarinan? Picasso vastasi kerran, että ”miehen sylissä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa sika; veistos ei symboloi mitään, se on vain kaunis”.
Maalaustaiteen katsomisesta on tullut extreme-laji ja harvojen nautinto. Ateneumin edessä mataava jono ei kerro muuta kuin sen, että missä on jono, siellä on seuraavana päivänä pitempi jono. Me olemme hyväksyneet valokuvan helppoutensa vuoksi todellisuuden sijaiseksi ja antaneet sen litteän hilpeyden pilata silmämme. Mutta maalaustaide tulee vielä, sillä se ilmaisee rikkaassa visuaalisuudessaan jotakin sellaista, mihin mitkään muut taiteen keinot eivät kykene. Kunhan vain käännämme jälleen silmät etuperin päihimme.
Vierailin kymmenkunta vuotta sitten Picasso-museossa; siellä oli valoisaa kuin paratiisissa ikään. Kirjoitin silloin (Ilkka 27.7.1999) mm. seuraavaa:
”Ranskan valtio järjesti Picasson 85-vuotispäivän kunniaksi 1966 retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli esillä 700 teosta. Picassosta tuntui jo silloin, että hän oli päästänyt hirmumyrskyn valloilleen. Picasso katseli vaiteliaana, kun hänen teoksiaan lastattiin kuljetusautoihin. Se oli sietämätöntä, hänen oli jo ikävä niitä. Parhaillaan lavalle nostettiin pihassa seissyttä veistosta Mies ja lammas. Picasso kääntyi sisälle huoneeseen ja mutisi: ”Olen niin tottunut kusemaan niiden niskaan toisen kerroksen ateljeen parvekkeelta.”
”Mutta vasta Picasson kuoleman jälkeen 1973 kaaos pääsi todella irti. Kaikki mahdolliset tahot halusivat osansa Picasson perinnöstä, myös Ranskan valtio. Kansallismuseon kuraattorit Bozo ja Leymarie (sama mies jonka kulttuuriministeri Malraux oli pannut hoitelemaan Picasson 85-vuotisnäyttelyn) kävivät työhön napsiakseen perintöveron verran Picasson tuotantoa valtion kokoelmiin. Saaliiksi kertyi 203 maalausta, 158 veistosta, 29 reliefiä, 88 keramiikkaesinettä, 1500 piirustusta ja 1600 grafiikanvedosta.”
Näin syntyneelle kokoelmalle perustettiin myöhemmin Rue de Thorignyn varrella sijaitsevaan kiinteistöön Pariisin Picasso-museo. Se on siis remontissa; joten sinne ei kannata suin päin lähteä, kannattaa lähteä Helsinkiin ja Ateneumiin.
Pariisin Picasso-museo on remontissa ja osa museon taideteoksista on lähtenyt tien päälle. Picasso saattoi tohkeissaan tokaista olevansa kaikkien aikojen suurin picassojen kerääjä; siinä vaiheessa picassot eivät olleet enää taideteoksia vaan ihka eläviä Picassoja. Nyt näitä aitoja Picassoja voi nähdä Ateneumin taidemuseossa. Ja jos ei nyt suorastaan nähdä, niin ainakin kurkistella tupeiden yli, kainaloiden ali, olkapäiden välistä.
Ateneumin eteen oli kerääntynyt näyttelyyn pyrkijöitä lannistuttavan pitkä jono. Tosin me pressikortin edustajat livahdamme kuin kissa sisään. Mutta jonotus jatkui sisälläkin läpi näyttelyn. Museon auditoriossa kerrottiin Pariisin Picasso-museon johtajan suunnitteleman näyttelyn ripustuksen olevan ennennäkemättömän vapautuneen ja kekseliään.
Ainoa mikä oli lähes näkemätöntä oli näyttelyn valaistuksen hämäryys, suoranainen pimeys – otsalamppua kaipasi tuon tuosta. Nyt tämä jo vuosia eurooppalaisia taidemuseoita vaivannut vitsaus on pujahtanut Suomeenkin. Minulle on turha tulla sanomaan, että on hienoa katsoa taideteoksia pimeässä.
Picassosta puhuttaessa on tullut tavaksi sanoa (kuten esim. Simon Schama TV-sarjassaan Taiteen voima), että Picasson ideat loppuivat jo Guernicaa maalatessa ja että vuosikymmeniä kestänyt loppurutistus oli taidehistorian suurinta regressiota. Lausuman taustalla on syvälle mieliimme uponnut turhake, että maalaus (taideteos ylipäänsä) tarvitsee sisällökseen aiheen, tarinan. Tällaisella 'pilaantuneella' mielellä on usein katsottu myös Picasson veistosta Mies ja Lammas ja kysytty toivorikkaasti, että kertooko se ikiaikaisen tarinan? Picasso vastasi kerran, että ”miehen sylissä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa sika; veistos ei symboloi mitään, se on vain kaunis”.
Maalaustaiteen katsomisesta on tullut extreme-laji ja harvojen nautinto. Ateneumin edessä mataava jono ei kerro muuta kuin sen, että missä on jono, siellä on seuraavana päivänä pitempi jono. Me olemme hyväksyneet valokuvan helppoutensa vuoksi todellisuuden sijaiseksi ja antaneet sen litteän hilpeyden pilata silmämme. Mutta maalaustaide tulee vielä, sillä se ilmaisee rikkaassa visuaalisuudessaan jotakin sellaista, mihin mitkään muut taiteen keinot eivät kykene. Kunhan vain käännämme jälleen silmät etuperin päihimme.
Vierailin kymmenkunta vuotta sitten Picasso-museossa; siellä oli valoisaa kuin paratiisissa ikään. Kirjoitin silloin (Ilkka 27.7.1999) mm. seuraavaa:
”Ranskan valtio järjesti Picasson 85-vuotispäivän kunniaksi 1966 retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli esillä 700 teosta. Picassosta tuntui jo silloin, että hän oli päästänyt hirmumyrskyn valloilleen. Picasso katseli vaiteliaana, kun hänen teoksiaan lastattiin kuljetusautoihin. Se oli sietämätöntä, hänen oli jo ikävä niitä. Parhaillaan lavalle nostettiin pihassa seissyttä veistosta Mies ja lammas. Picasso kääntyi sisälle huoneeseen ja mutisi: ”Olen niin tottunut kusemaan niiden niskaan toisen kerroksen ateljeen parvekkeelta.”
”Mutta vasta Picasson kuoleman jälkeen 1973 kaaos pääsi todella irti. Kaikki mahdolliset tahot halusivat osansa Picasson perinnöstä, myös Ranskan valtio. Kansallismuseon kuraattorit Bozo ja Leymarie (sama mies jonka kulttuuriministeri Malraux oli pannut hoitelemaan Picasson 85-vuotisnäyttelyn) kävivät työhön napsiakseen perintöveron verran Picasson tuotantoa valtion kokoelmiin. Saaliiksi kertyi 203 maalausta, 158 veistosta, 29 reliefiä, 88 keramiikkaesinettä, 1500 piirustusta ja 1600 grafiikanvedosta.”
Näin syntyneelle kokoelmalle perustettiin myöhemmin Rue de Thorignyn varrella sijaitsevaan kiinteistöön Pariisin Picasso-museo. Se on siis remontissa; joten sinne ei kannata suin päin lähteä, kannattaa lähteä Helsinkiin ja Ateneumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti