Taiteilijoiden maineen kasvattamiseksi on kehitetty kaikenlaisia lisätitteleitä: taiteilijaprofessori, taiteentohtori, taiteenmaisteri. Mutta varsinainen titteliviidakko alkaa kaiken sortin jäsenyyksistä, tunnustuksista ja kunnianosoituksia, joita saa yleensä rahalla ostaa. Ulkomaiset titulatuurit ovat tietenkin kaikkein halutuimpia.
Jo ajat sitten käsityöläisten ja taiteilijoiden työhuoneilla syntyi käytäntö, jossa viimeiseksi tullut oli oppipoika, ja siitä sitten ylennyttiin kisälliksi ja joskus jopa mestariksi saakka. Isäni oli käynyt Viipurin maalariammattikoulun ja edennyt siellä ensin kisälliksi ja sitten maalauksen ja koristemaalauksen mestariksi. Poikasena ihmettelin, että miksi isäni oli ripustanut kunniakirjansa kylmälle vintille, jossa ei koskaan käynyt kukaan. Talvisin siellä pidettiin hapankaalitiinua. Ei tällaiset kunniakirjat kenestäkään tee mestaria, sanoi isäni, mestari on se joka omassa sisimmässään tietää olevansa mestari.
Mietin sitä koko talven. Helli-tätini, joka oli virunut 20 vuotta Siperiassa sanoi, että isäni on buddhalainen. Tätini oli tavannut tundralla buddhalaisen munkin; se oli puhunut juuri kuin isäni. Nyt sinäkin olet buddhalainen, sanoi Helli-täti, buddhalaisuus on tien kulkemista ja jokainen joka on kuullut tiestä on tien kulkija.
Tienkulkija ei ollut häävi titteli, mutta ei se kipeääkään tehnyt. Tässä on aikojen kuluessa ollut kohdattava nietzscheläinen dilemma: miltä tuntuu olla viimeinen taiteilija, kun kaikki kaverit ovat taiteen maistereita, tohtoreita, professoreita ja vähintäänkin profinlandisteja.
Karmeata se on. Pari huuhaatitteliä on kyllä minunkin kohdalle osunut: ”Great Mind of the 21st Century” (2004) ja ”Man of the Year” (2007). Kummassakin tittelissä valinnan on suorittanut American Biographical Institute (ABI). Tittelien pantiksi olisi pitänyt hankkia hintavat mitalit (mitali 595 $, sertifikaatti 295 $). Mutta hankkimatta ne ovat jääneet. Olen kuvitellut, että taiteilijalla on parempaakin tekemistä. Taiteilijat eivät toki ole ainoa ammattiryhmä, joka on hakenut meriitteihinsä nostetta näistä ABI:n leikkititteleistä; nettiä selaamalla selviää, että ovat ne kelvanneet niin poliittisen kuin akateemisenkin uran pönkitykseen.
Englannissa toimiva International Biographical Centre (IBC) tehtailee myös sortin kunnianosoituksia, vieläpä ABI:n kanssa yhteistyössä. Sieltäkin on postia tullut. IBC vakuuttaa sivuillaan, että heidän matrikkeleihinsa pääsee vain ansioista, eikä siitä vielä laskuteta mitään. Mutta jälkeenpäin kirjoja ja sertifikaatteja kaupataan ankarasti.
Koko tämä titteliharhailu lähti ArtTuuri -nimisen (suur)näyttelyn briiffauksesta Ykköset-lehdessä. Tapahtuma otti tietenkin paikkansa Keskisen kyläkaupan (suur)käytävällä. Näyttelyn taiteilijat ovat tuiki tuntemattomia suomalaisia kuvataiteen 'askartelijoita', mutta kaikilla on hurjaa meriittiä: kansainvälisiä palkintoja, kunnianosoituksia, SNBA:n (jota Ykköset väittää Ranskan Taiteilijaseuraksikin) jäsenyyksiä ja pysyväisnäyttely Pariisissa. Mitä tämä kaikki oikein on? Mieleen palaa takavuosien suosittu 'mestarimaalari', joka keksi tämän pysyväisnäyttelyn idean, kun häneltä unohtui pari maalausta pariisilaisen ravintolan narikkaan.
Alkujaan SNBA putkahti esiin Pariisin salonkeja järjestäneen taiteilijaseuran Société des Artistes Françaisen piiristä, kun Meissonier, Rodin ja Puvis de Chavannes perustivat 1890 oman SNBA:n (Société Nationale des Beaux-Arts) salongin. Tunnettuja suomalaistaiteilijoitakin esiintyi näissä salonkien näyttelyissä pilvin pimein. Siis yli 100 vuotta sitten.
Nykyään saman niminen S.N.B.A. järjestää 'kokoomanäyttelyitä', joissa esitellään harmittomia taidekkeita, päältäpäin taiteennäköisiä esineitä, jotka kiiltokuvamaisessa iljanteisuudessaan pilaavat ihmisten silmät. Mukaan tapahtumaan pääsee maksamalla osanottomaksun, ja avajaisissa 'taiteilijat' sitten palkitaan mitalein tai vähintäänkin kunniakirjoin. Suomessakin on jo läjäpäin näitä ylipalkittuja mestareita, jotka on glorifioitu hopeisin ja kultaisin mitalein: ”M'erite et Devouement Français”, ”Grand Plaquette de Vermeil” jne. Jos näiden taiteilijoiden nimet vaikuttavat uppo-oudoilta niin ei se mitään, ns. ulkomailla ne kaikuvat (Ykkösten mukaan) kaikkien huulilla.
Mutta eikö se riitä että taideteos toimii, että siinä avautuu jotakin niin olennaista maailmasta, että se avautuu katsojassakin. Tittelitaideteoksen edessä ei avaudu muuta kuin tietämättömyyteensä harhautetun asiakkaan lompakko. Duchamp kirjoitti joskus 1950-luvulla esseen huonon taiteen puolustukseksi, mutta 'tittelitaidekkeet' eivät ole edes huonoa taidetta.
Mitä syytä (mitä järkeä?) on hankkia taideteos, joka ei toimi – olipa sen tekijällä millaisia kunniatitteleitä hyvänsä ja olipa teos ollut pysyväisnäyttelyssä Pariisissa, Nizzassa tai vaikkapa taivaassa.
”Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”
Ab Normal
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti