"En ehdota minkäänlaista paluuta todellisuuteen – perustuksiin, jalat maassa olevan ontologian lujuuteen – rehottavan irrationalismin riskeistä huolimatta.”
Maailman objektiivisen järjestyksen kaikottua ovat filosofitkin uskaltaneet hypätä tai ainakin kurkata 'subjektiivisten uskomusten' hämärään. Lukaisin muutaman kirjan, joista päällimmäisiksi jäi kaksi filosofin kirjoittamaa.
Heidi Liehu tutkailee henkisyyden merkitystä inhimillisen onnen kokemuksessa kirjassaan Ihmisestä, jumaluudesta ja onnesta. ”Ihminen etsii onnea – ja niin tekevät omalla tavallaan myös kasvi ja eläin.” Kirjan monet tyhjiksi jääneet sivut kertovat jo paljon siitä, miten vaikea on ollut kirjoittaa näin monesta kulmasta katsoen. Liehu kirjoittaa kauniisti ja ihmiseen uskoen, eläimiinhän ei tarvitse uskoa, mutta ei tunnu itsekään todella uskovan, että pikku pykäämisellä ihmiset onnistuisivat pelastamaan niin itsensä kuin luomakunnankin.
Liehu kirjoittaa ravinnon riittämättömyydestä maailmassa, että kasvissyönti sinänsä ei ole vastaus ongelmaan. Tämä kuulostaa kovin kristillis-liberaalis-sosialistiselta sanahelinältä, että kaikki on melko hyvin kunhan syömme vain laillisesti syötäväksi sovittuja eläimiä, niin ei niin suurta makunautintoa ihmiseltä pois oteta. Ei jumalankaan kieli tuohesta ole.
Raaka tosiasia on, että esimerkiksi maailman soijan tuotannosta noin 80 % käytetään tuotanto- ja kotieläinten rehuksi. Soija olisi täydellistä ravintoa ihmisille, mutta tämän järjettömän kalliin ja luonnonvaroja tuhlaavan kierrätyksen jälkeen siitä saadaan ravintoaroltaan heikentynyttä epämääräistä eläinlihaa, luuta, nahkaa ja hävitettävää jätettä. Syötävien (koti)eläinten kautta ovat myös tappavat taudinaiheuttajat löytäneet tiensä ihmisiin, ja lakaisseet sadoin miljoonin kammottavaa satoaan. Ja miksi, siksi että uskovaiset suoleni (suolet ne ovat uskossa ateistillakin) haluavat käydä taistoon maailmaa vastaan ja yrittää sulattaa mahdottoman, sen sijaan että tyytyisivät elämää ylläpitävään ravintoon. Seuraava maailmanrauha on solmittava ihmiskunnan häikäilemättömän suoliston kanssa. Ja bensiinimoottorin kanssa myös – soijaahan viljellään yhä enenevässä määrin biobensiinin tuotantoon. Ja sademetsää kaatuu!
Juuri meidän ihmisten on luovuttava 'eläimellisestä' lihan syönnistä. Ruoan järsiminen naamat vastakkain (lounastaminen, illallistaminen) näyttäytyy jo nyt aivan uudessa valossa. Työntekeminen on erotettava toimeentulosta; ainoastaan sitä kautta ravinnonjakoon perustuva terrori voidaan lopettaa. Ravinnonsaannilla ja toimeentulolla kiristäminen (muulla tavoinhan ei (nyky)ihmistä enää voi kiristääkään) ei ole mikään luonnollinen välttämättömyys, vaan ihmisten rakentama järjestelmä kaikkine kammottavine instrumentteineen (työvoimatoimikunnat, Kela, sosiaalivirastot ym). Ei tästä mihinkään päästä silkkaa barbariaa myötäilevällä uskonnollisella hymistelyllä.
Toinen kirja on Gianni Vattimon Uskon että uskon. Vattimo käy kirjassaan ankaraa painia oman uskonnollisuutensa ja nykyfilosofian äärellisen objektiivisuuden välillä. ”Puolueeton näkemys ei tässä tapauksessa ole ainoastaan mahdoton, se olisi kirjaimellisesti mieletön: se vaatisi ikään kuin kaivamaan silmät päästä, jotta asiat nähtäisiin objektiivisesti.”
Vattimon kirja on näitä hienoja kirjoja, jossa kirjoittaja on tiukasti sanomisensa äärellä. Vattimo tunnetaan lanseeraamastaan heikosta ajattelusta, jonka mukaan maailmassa ei ole enää yhtä kaikenkattavaa järkeä, vaan 'voittoisa järki' on heikentynyt monenlaisiksi järjiksi. ”Mutta mitä se merkitsee, että olevalla on nihilistinen kutsumus ja että supistuminen, väheneminen ja heikentyminen ovat olevan luonteenpiirteitä aikakaudella, jolla metafysiikka loppuu ja objektiivisuudesta tulee ongelmallista.”
Uskonnon kannalta tässä tärkein tekijä on maallistuminen (pyhän hajoaminen), joka alkoi jo Jumalan ryhdyttyä Jeesuksessa ihmiseksi. Kristinuskon vahvuudeksi on koitunut juuri maallistuminen, jopa niin että sitä ei kieltämällä pakoon pääse.
”Myös järki täytyy rakkauden nimissä maallistaa”, kirjoittaa Vattimo ja jatkaa, että paavin ennakkoluuloista huolimatta hän kokee sympatiaa sen yhteenkuulumisen nimissä, jota kristillinen yhteisö edustaa. Mielenkiintoinen kysymys on, että miten pitkälle uskonto voi maallistua olemalla vielä uskonto, voisiko se ohittaa maallistumisessa jopa maalliset organisaatiot.
Tällä maallistumisen tiellä kirkolle vaikein pala on tosiuskovaiset ja heidän tyrkyttämänsä 'totuus'. Onko kirkon ainoa pelastus ajaa tosiuskovaisensa tien päälle. Onko se meidän kaikkien pelastus. ”Joka ei kadota sieluaan, ei voi sitä myöskään pelastaa.”
Heidi Liehu (2002): Ihmisyydestä, jumaluudesta ja onnesta. Sphinx.
Gianni Vattimo (1999): Uskon että uskon. Nemo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti