EKSYKSISSÄ

”Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji.” Italo Calvino. Kuvat SJT.

Jäljelle jää vain Tie

ja kysymys, miten on tien

seuraajan olemisen laita.

Onko se horjumatonta,

läsnäolossaan tulematonta

ja menemätöntä. Yhäkö

jokainen uusi päivä on

kuin ensimmäinen.

Aamu avautuu aurinkoisena mutta tuulisena. Suuret pihakoivut viuhtovat kuin järkeä vailla. Jälleen kerran valmistan sienikoriin eväät ja termoksellisen vahvaa teetä. Tarkistan onko kesäsateiden turvottama ulko-ovi lukossa. Sitikan ohjaustehosteessa on jokin vika, jota pitää silloin tällöin katsoa. Vilkaise sitä silloin tällöin, sanoi huoltomies. Minä vilkaisen. Se on siitä erikoinen vika, että se korjautuu katsomalla. Ajatella! Näin voin jälleen turvallisin mielin sinkoutua ”ketterällä radallani” minne vaan – ja auton etupyörät kääntyvät nekin minne vaan.

Eilen iltaisessa tv-elokuvassa päähenkilö – Italo Calvino – toivoi, että hänellä olisi kärsivällisyyttä olla ikävystynyt. Calvinon mukaan ikävystymisen aiheuttaa tapahtumisien toiston yllätyksettömyys, siis vaihtelun vähäisyys, mikä taas johtuu vastaanottajan havaintokyvyn urautumisesta ja turtumisesta. Maailman meno (ja tulo) on yhtä kiivasta kaikkialla, myös ikävystyttävässä tilanteessa tai paikassa. Epätoivoinen vaihtelun etsiminen johtaa vain pahempaan ikävystymisen kierteeseen. Ikävystyminen on suuri ongelma, joka johtaa aika ajoin hirmuisiin tekoihin. Lääkkeeksi ikävystymiseen tarjotaan yleensä uusia harrastuksia ja muuta puuhastelua, kun siihen tulisi käyttää meditatiivista silleen jättämisen myrkkyä.

Eräässä toisessa ohjelmassa tanskalaiset ikääntyneet äijät – piintyneet vanhatpojat Harry ja David – kasvattavat poneja ja elävät visua maalaiselämää. Toinen veljeksistä valmistaa jokapäiväiset ateriat. Hän pilkkoo perunat, jotka jo edellisenä iltana on tarkoitusta varten keitetty, ja paistaa ne runsaassa margariinissa. Haastattelijan kysymykseen, käyttääkö hän koskaan sipulia tai muita mausteita, hän vastaa että ei milloinkaan. Kullankeltaisiksi paistetuissa lohkoperunoissa on veljesten mielestä aivan tarpeeksi vaihtelua ilman ylimääräisiä kotkotuksiakin. Ja joka päivä samat lohkoperunat, tulipa millaisia vieraita hyvänsä.

Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji, sanoo Calvino. Milloinkaan ”Tie” ei ole ollut niin lähellä ihmistä kuin se nykyään on – se syöksyy suoraan autoilevan subjektin tajuntaan. Samaan aikaan auton taustapeilissä vilistää näkymä, jossa tie ja maisema katoavat menneisyyteen. Havainnoitsija on lopultakin nykyhetken kurkihirrellä – aitiopaikalla. Tässä jos missään kulminoituu Herakleitoksen tunnettu fragmentti: ”Me kiidämme samalla tiellä emmekä kiidä, olemme emmekä ole.”

  

Jo viime viikolla kävin Pahajoella pesemässä vinttihuoneiston matot. Nyt ne ovat kuivat ja vartovat mustaan muovisoikkoon viikattuina. Ne tuoksuvat vienosti mäntysuovalta. Käyn kuvaamassa Pahajoen rantatöyräällä seisovan omituisen männyn, joka on suunnannut viimeaikaisen kasvunsa pohjoiseen päin sojottavaan oksaan. Se on kuin puu puussa. Samalla töyräällä oli muinoin valtava mänty, jonka oksien kätköön kiipesimme syömään naapurin pellosta varastamiamme nauriita.

Paluumatkalla poikkean Harrissa, jossa suositun uimarannan lisäksi on hieno taidenäyttelypaikka tai oli. Nyttemmin se on pilattu seinänmittaisella posliinikannukokoelmalla ja kattoon saakka yltävällä Toivo Kuulan patsaan mustaksi lakatulla kipsivaloksella. Näyttelytila on supistunut olemattomiin ja koko paikka vaikuttaa romuvarastolta. Taiteen ystävällä tänne ei ole enää mitään asiaa, eikä täällä sen puoleen ketään olekaan. Rannalta kantautuu harmittomien uimareiden ja pallonpelaajien iloiset huudahdukset.

En ehdi ryhtyä uimasille, sillä olen matkalla Lehtimäelle. Tuurissa tietä tukkivat kaikista ilmansuunnista kohti Keskisen kyläkaupan temppeliä rientävät syntisten autojonot. Pastori Vesa Keskinen on luvannut – kuten Heidegger ikään – että kaiken maailman tavarat eivät siellä ole vain esillä vaan myös käsillä – ja halvempaan hintaan kuin missään muualla. Sitä sopii toki epäillä. Sirkus Sariola on vallannut jokirannan ja taustalla siintää kyläkauppiaan marmoriveistoksia kuhiseva italialainen puutarha. Kelpaa täällä vapautua taakastaan!

Siitä on jo aikaa kun olen näitä teitä ajellut. Jotkut taloryhmät mäenrinteillä näyttävät tutuilta. Maailma tekeytyy tutuksi ja luo perustunteen olemisen ja asumisen järjellisyydestä, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä noissa ikkunoidensa mustuuteen kätkeytyvissä taloissa tapahtuu. Hätkähdän yllättävää kylttiä: Alajärvi. Miten hitossa olen joutunut Alajärvelle? Pysähdyn asiaa miettimään risaisen kartan äärellä. Juon teetä ja syön yhden gluteenittoman sämpylän. Tulen johtopäätökseen, että sen täytyy johtua kuntaliitoksesta, joten ei muuta kuin eteenpäin!

Eteerisen koivikon läpi vilahtaa jo järvenselkä – sen täytyy olla Ähtärinjärvi, mikäpä muukaan. Otan siitä lennossa kuvan. Tienvarren autiotalo tuo mieleen jonkin muistikuvan menneisyydestä, mutta mitään selvärajaista kuvaa siitä ei selkiinny. Joskus tuntuu, että nuoruudestani ei jäänyt mitään muistettavaa. Turhaan eksyn ilmenevien näennäiseen tuttuuteen ja salakavalaan tavanomaisuuteen. Heideggerin mukaan tiedostava havainnoija juuttuu yhä uudelleen raivaamansa maailmankuvan pauloihin, ”kietoutuu näennäisyyteen ja sulkee näin itseltään pääsyn olemiseen”.

Lehtimäki, siinä se on yhtäkkiä keskellä ei mitään. Käännyn jyrkästi kohti järven itäistä laitaa. Soratie pölisee niin kuin se on aina kuivana kesäaikana pölissyt. Talvella en ole täällä koskaan ollutkaan. Maisema on yhtä aikaa tuttu ja vieras – ikään kuin jonkun muun muistamana. Järvi kimmeltää kirkkaana, siihen verrattuna taivas näyttää himmeältä ja savuiselta. Kapea horsmien kukittama tie kääntyy rantaan. Kirjoitin siitä runon juuri tällaisena päivä kauan sitten. Kirjoitin aina runon kun maailman tulemisen paino kävi liian raskaaksi lehtien havinasta, veden läikkeestä ja ruovikon raivosta. Ja linnut, kalat, yksisarviset ja koko luomakunta.

Illalla saavun residenssiini juuri parahiksi kun teeveessä alkaa Allsång på Skansen. Ärsyttävän iloiset ruotsalaiset laulavat yhdessä ja heiluvat ja keikkuvat kuin vietereillä. Tänä kesänä yhteislaulua vetää pitkä vaalea nainen, aivan liian pitkä minun televisiooni. Viime kesänä siellä pomppi matalampi neito, joten saatoin vapaasti hymähdellä mukana. Vartuin sellaisessa ympäristössä, että pitkien naisten läsnä ollessa ei naurettu. Sanni-täti – tunnettu lahkosaarnaaja – oli pitkä ja totinen nainen, hänen olemuksensa sai hymynkin hyytymään. Kun taas Tommo-sedän seurassa nauroimme katketaksemme. Epäiltiin, että sellainen nauraminen ei ollut hyväksi keskenkasvuisille ihmisille.

Tiellä kaikki se,

mikä ei ole kätkeytynyt,

näyttäytyy olevan

valepuvussa.

Tielle asettunut seuraa

tien filosofiaa, hän ei tutki

eikä harjoita diskurssia,

tai ehkä hän harjoittaa sitä

tienposken, pilvenreunan

ja iltatuulen kanssa.

Lisähuomioita ikävystymisen filosofiaan:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/04/meditatiivisen-ajattelun-ytimessa.html