Taivas avautuu
kirkkaana;
se enteilee
kylmää yötä.
Vuorelta tullut
istuu vaiti, tien mutkat
sieluun saakka
syöpyneenä.
Kun tulevat
onnettomat päivät,
muistetaan se
yksi onnellinen.
SJT
Aamulla autonikkunat
ovat jäässä ja maa huurteessa. Aurinko kiipeä Hallilanvuoren
takaa pilvettömälle taivaalle, joten päivästä on tulossa kirkas.
Haen kellarista talvirenkaat ja pakkaan autoon – ne mahtuvat
Picasson
tavaratilaan pystyyn seisomaan kuin matkustajat ikään. Matka sujuu
mukavasti vesivahinkoraporttia päivitellessä. Raportin mukaan
huoneistossa on ollut toinenkin aikaisempi vesivahinko, maapohjan
kautta tiivistynyt kosteus, joka näkyy alapohjan kostumisena. Ikään
kuin tämän nykyisen vesivahingon valtaisa vesimäärä ei sitä
olisi kastellutkaan. "Kun tulevat onnettomat päivät, muistetaan se yksi onnellinen."
Tämä on niin
tuttua, että ensin sanotaan – ja sitten on. Sellaista olevaa ei
mitkään voimat saa olemattomaksi. Poikkean Maailman
Raitilla Peräseinäjoella. Suomen
Siirtolaisuusmuseo on siirtänyt Kalajärven rantaan Unkurin talon Pohjois-Siperiasta. Ylihärmäläinen Matti Unkuri joutui Siperiaan 1878
riistettyään hengen sukulaismieheltä. Unkuri oli toimen mies,
perusti perheen ja menestyi mainiosti – hänestä sukeutui
merkkihenkilö uudessa asuinympäristössään. Kun taloa ryhdyttiin
2009 purkamaan oli siellä vieläkin Stalinin kuva seinällä.
Näen ensimmäistä kertaa
talon pystyssä. Se on vaikuttava, huikean värinen harmaassa
hirsisyydessään. Valkoiset ikkunalaudat ja otsakoristeet näkyvät
jo kauas harsoisen männikön läpi. Ikkunakoristeet olivat talosta
hävinneet jo ajat sitten. Jostakin vanhasta valokuvasta saattoi
päätellä, että erittäin taitavasti veistettyä koukeroa
ikkunoiden otsalla oli ollut. Tällainen karjalaispoika saattaisi
sellaiset koukerot piirustaa jostakin kollektiivisesta karjalaisten
tajunnasta käsin. Epäilin hanketta suuresti, mutta nyt ne(kin) ovat
olemassa. Varmaankin paljon yksinkertaisemmat kuin alkuperäiset,
mutta siitä huolimatta olen suuresti liikuttunut. Koko inhimillinen
kulttuuri rakentuu sille, että jotkin esineet ja asiat kestävät
pitempään kuin niiden valmistajat. Viime yönä lukemaani Hannah
Arendtia tylysti mukaellen.
Kalajärven suoralla
lakkaa CD-soitin toimimasta. Tänä vuonna hajoaa siis kaikki –
eikö minulle jotakin tällaista jo ennustettu. Nykyinen Valtatie 66
ohittaa Pahajoen niin, että vilaustakaan ei kyläpahasesta näy.
Käännyn vanhalle oikotielle, joka ei menneinä aikoina oikaissut
minnekään, mutta nykyään se oikaisee vanhalle Valtatie 66:lle.
Yhtäkkiä CD-soitin parahtaa soimaan, pyhä isä sentään kuinka me
lapsina tätä synkkää metsää pelkäsimme – täällä
kummittelee vieläkin. Päästyäni Rantatielle huomaan, että vanhaa
Pahajoen limonaditehtaan rakennusta kunnostetaan. Tämä on
todellinen yllätys. Tuskinpa siellä enää ryhdytään limonadia
valmistamaan. Aikanaan rakennuksen pihapiirissä oli ravintolakin.
Tivoli majoittui sinne kesäisin. Näin siellä pikkupoikana
pikimustan miehen soittavan torvea, cowboyn joka löi piiskalla
tupakan naisen suusta ja naisen joka tanssi nuoralla. Toiveammatteja
kaikki tyynni – vaan minulla ei ollut lahjoja yhtikäs mihinkään.
Tienhaarassa josta tie
kääntyy kylään ei tienviitassa luekaan Pahajoki, vaan
epämääräisesti Jokivarsi. Nykyään Rantatiekin on Rannetie –
kenenkähän ranne siellä on nyrjähtänyt. Siitä ajasta, kun
asetuimme tänne asumaan puolivalmiiseen taloon, en muista juuri
mitään. Mutta hieman myöhemmältä ajalta löydän jonkinlaisia
muistikuvia. Meillä karjalaisilla oli omituinen tapa lähteä
sunnuntaisin kävelylle kylätielle, vaikka emme olleet menossa
yhtikäs minnekään. Kunhan vain kävelimme. Muistan miten talojen
ikkunoihin ilmestyi hämmästyneitä ”naamoja”. Toisinaan
naapurin vanha isäntä huusi peräämme sielunsa kyllyydestä:
Senkin vinosilmät, menkää sinne mistä olette tulleetkin! Tämäkin
vanha kyläperinne – ”peräänhuutelu” – on lähes kokonaan
kadonnut. Jotkin pikkupojat taidon vielä satunnaisesti osaavat. Eikö
jonkin toimikunnan pitäisi ryhtyä sitä elvyttämään. Siihen
saisi varmaan apurahaakin – hyvä ettei EU-rahaa.
Oikotie (Rannetie) vie läpi synkän metsän. Ainoa pystyssä oleva lato koko laaksossa, sekin hädin tuskin. Mäkinesteen limonaditehtaan vanha rakennus 1920-luvulta. Kuvat SJT.
Vaihdamme Picassoon
lankomiehen kanssa talvirenkaat. Sää on tyyni, aurinko paistaa,
pakkasta vielä aste tai pari. Jokirannan villit hopeapajut
kimaltelevat hopeisina yltäkylläisessä valossa. Raskaassa
puukuormassa oleva traktori ylittää Soininsillan ja alkaa savuttaen
hivuttautua ylämäkeen. Luen Viiskunnan,
mutta en jaksa keskittyä. Nousen autoon ja lähden ajamaan –
talvirenkaat rohisevat raskaina. Kierrän Tusanpuolen kautta vain
nähdäkseni peilityynen Kirkkojärven takaa nousevan kaupungin
siluetin.
Alavuden sairaalassa
äitini on juuri syömässä. Ne jotka eivät syö sängyissään
syövät aulan vapaa-ajantilassa, jossa on televisio ja lehtihylly.
Vanhoja naisia istuu pyörätuoleissaan pienten pöytien äärellä.
Äitini väittää jo syöneensä, hän sanoo vastustavansa tällaista
käytävällä syömistä. Joo, sanoo hoitaja, vanha rouva haluaisi
vain maata ja syödä mossottaa sängyssä. Olemme hoitajan kanssa
samaa mieltä, että pitäisi kuntoutua ja päästä pois täältä.
Mitä se auttaa, jupisee äitini, kun on näin vanha ja huonossa
kunnossa, joutaisi kuolla pois.
Hoitaja työntää äitini
käytävän päässä olevaan oleskelunurkkaukseen. Aurinko paistaa
ja viimeiset koivuissa roikkuvat lehdet lepattavat kuin pienet
liekit. Järvi siintää puitten takaa. Tässä on hyvä istua ja
jutella, sanoo hoitaja. Sehän on minun poikani, sanoo äitini ja
lähtee rullaamaan pyörätuolilla. Se on niin jääräpäinen, sanoo
hoitaja. Äitini kiitää jo kaukana ja kurvaa väärään
huoneeseen. Tämä on väärä huone, sanon. Auta nyt, enhän minä
näe, inttää äitini. Työnnän hänet omaan huoneeseensa, hän
tunnistaa oitis oman sänkynsä ja rakkaat pihlajanmarjakarkkinsa.
Nosta vähän, hän sanoo ja yrittää kömpiä sänkyynsä. Mutta
eihän se onnistu, onneksi hoitaja tulee ja auttaa. Olipa siinä taas
turha reissu, sanoo äitini ja hymyilee. Hän pyytää vielä uuden
karamellin vaikka entinenkin on kesken. Sinne mahtuu kaksikin, hän
sanoo ja näyttää hampaatonta suutaan.
Olen jälleen ymmälläni
sairaalan pihassa. Aurinko paistaa yhä, ei uskoisi että lokakuu on
jo puolivälissä. Onneksi autossa on talvirenkaat, tulisipa lunta –
pääsisi hiihtämään!
Unkurin talo uusine kirjoittajan piirtämine ikkunakoristeineen. Kuvat SJT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti