KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ I

Rantapuistikon idylliä Alavuden kaupungissa. Vielä 1960-luvulla tässä Harrin rannassa – Artturi Järviluoman kotimaisemassa – näyteltiin Pohjalaisia täysille katsomoille. Nykyään paikalla toimii Taidekeskus Harri, jonka valoisat ja kauniit näyttelytilat on pilattu kokonaisen seinän täyttävällä maitotuoppikokoelmalla.  

Poikkesin jälleen kotikulmilla korkeana ja lämpimänä syyspäivänä. Kun nykyään tulee Alavuden keskustaan, ei tule vielä oikein minnekään, pitäisi ajaa muutama kilometri lisää Tuurin kauppakeskukseen. Seinäjoelta päin tulevia autoja painoikin pitkässä letkassa ohi Alavuden kohti kuulua kyläkauppaa, vain minä käännyin kaupungin keskustaan. Mutta minä olinkin menossa hoitolaitokseen katsomaan vanhaa äitiäni, joka tosin juuri syötyään nukkui kuin tukki. Viereisessä pedissä makoileva mummo oli virkeänä, hän ehdotti että lähtisimme ajelulle.

Mutta onhan Alavudella muutakin nähtävää. Vanhassa meijerissä ei toimi enää meijeri vaan öljynpuristamo, jossa kylmäpuristetaan rypsiöljyä – pohjolan juoksevaa kultaa. Ilman sitä ei ihminen eikä hänen taloutensa tule toimeen. Ostin öljyä pari pulloa ja suuren pussillisen pakastettua pinaattia. Ilman pinaattiakaan ei ihminen tule toimeen. Omat pinaattiviljelmäni epäonnistuivat, Kuralasta löydetty maatiaislajike köynnöspinaatti (Hablitzia tamnoides) ei edes itänyt.

Entisessä kirjakaupassa on nykyään osto- ja myyntiliike. Alkujaan siinä oli Palosen vaatetusliike, josta löytyi asu joka lähtöön. Isäni vei minut sinne housuostoksille 1960-luvun alussa, olin 12 eli siis housunostoiässä. Siihen saakka äitini, joka toimi Pahajoen kylän ompelijattarena, oli tehnyt housuni. Ei niissäkään housuissa mitään vikaa ollut, paitsi värit – keltaista, punaista, vihreää. Mutta nyt oli tarkoitus ostaa miehelle miehen housut, mahdollisimman mustat. Itse Palonen – värikäs karjalaispersoona – oli liikkeessä vastassa. ”Nyt tulikin sellainen herrasmies, jolle ei farmarihousut sovi”, sanoi Palosen Jussi ja mittaili sääriäni. Ja suorat housut ostettiin.

Niin hyvin olen mestari Palosta uskonut, että ensimmäiset ”farkut” ostin vasta 1980-luvun alussa Italiassa, Grassinan torilta. Ajattelin ostaa mahdollisimman halvat työhousut, yritin jopa tinkiä hinnasta, mutta myyjä sanoi hintojen olevan hyvät ja kieltäytyi myymästä kaltaiselleni varattomalle yhtään mitään. Naapurikojun myyjät nauroivat makeasti. Vasta seuraavana lauantaina, kun Grassinassa taas oli toripäivä, onnistuin ”farkut” ostamaan. Hinnoista en enää tinkinyt. Heitin roskiin matkaoppaan, jossa väitettiin italialaisten rakastavan tinkimistä. Kissan viikset!

Osto- ja myyntiliikkeen omistaja pyyhki antiikkilautasista pölyä ja päivitteli hiljaisuutta, ”kaikki pörräävät nykyään Tuurin kauppakylässä”. Yllättäen törmäsin levyharvinaisuuteen: Onni Toivola kiertää Suomea Alaska-yhtyeineen (1976). Muistan Toivolan Onnin lapsuudestani, hänellä oli suuri perhe ja talo Pahajoella. Onni oli armoton laulumies. Jokivarren Nuorisoseuran joulujuhlassa 1960-luvun puolivälissä säestimme serkkuni Leon kanssa kitaroilla Onni Toivolaa – ”Talikko-Elvistä”, kuten kyläläiset häntä arvostaen nimittivät. En muista mitä hän lauloi, mutta me esitimme Leon kanssa ylimääräisenä numerona Shadows-hitin Apache. Kylän tytöt hyppivät ja tanssivat näyttämön edessä. Aikaisempina vuosina Arvo-setäni oli itkettänyt naisia kanteleineen. Mutta nyt sähkökitarat olivat tulleet – kanteleet olivat mennyttä kalua.

Olin jo muuttanut Helsinkiin, kun kuulin Onni Toivolan pompanneen paikallisradioiden myötä kuuluisuuteen. Nyt häntä nimitettiin ”Suomen humppakuninkaaksi” ja ”Pahajoen Pavarotiksi”. Sopiihan sitä nimitellä, sanat eivät satu, kuten isoisäni Aleksander tapasi sanoa. Santeri oli tietenkin väärässä, mutta hänhän puhui kadotetun Karjalan kieltä, jonka sanat sivelivät kuulijaa kuin silkin kosketus. Mitäpä hän tiesi vaikkapa pohjalaismurteiden täsmäsanoista, jotka heiluvat kuulijansa yläpuolella kuin viikatteet.

Onni Toivola näytti pahajokisille närhen vehkeet, mutta kyläläiset olivat nähneet ne jo niin monta kertaa, että eivät olleet moksiskaan. Minkäänlaista muistikuvaa minulla ei ole Onni Toivolan laulutyylistä, joten nyt on aika panna levy pyörimään. Levyltä löytyy tuttuja ralleja: Kesäilta Saimaalla, Rakkautta ei se ollutkaan, Koitere Karjalan helmi, Kotiseutu Pohjolassa ja Toivolan omakin sävellys ja sanoitus Lakeuden muistoja.

Kuin vahingossa avasin Tuurin kauppakeskuksen sanomalehden Ykköset (37/2013), jossa kyläkauppias Vesa Keskinen uskoo Tuurin tulevaisuuteen. Heti kolumninsa alussa kyläkauppias lupaa tarjota pelkkää positiivisuutta ”vastapainoksi nykyään mediassa esiintyville negatiivisuuksille”. Kyläkauppiasta ei hetkauta taloudelliset tilannearviot, valtion velkaantumiset, yt-neuvottelut, saneeraamiset, lomautukset eikä ”Nokia-kaupat”. Kyläkaupalla on mennyt tänä vuonnakin lujaa, uutta myymälätilaa on rakennuttu 4400 neliömetriä. Tiloihin avataan maailman suurin ”Joulumaa”, mutta sitä ennen siellä pidetään suuret ”tanssibileet” Tuuri Dance Party, neljän tunnetun ulkomaalaisen ”bändin voimalla”. Vuodelle 2014 kyläkauppias on päättänyt hakea lisää rakennusoikeutta 25000 neliömetriä. Kaiken tämän kyläkauppias sanoo nähneensä jo ajat sitten ”sielujensa silmin”.¹) 

Kointähti on juuttunut pysyvästi Tuurin kauppakeskuksen ylle, ja kaikkialta maailmasta ihmiset virtaavat tulevinakin vuosina Tuuriin. Alavuden kannalta tässä on jotakin positiivistakin. Kuntaliitoksen myötä Tuuri kuuluu nykyään Alavuteen, joten veroeurotkin virtaavat kaupungin pussiin. Sitä paitsi Alavus on nykyään maailman rauhallisin kaupunki – hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden tyyssija. Mutta kuinka kauan tuota autuutta kestää, kunnes alati kiihtyvän maailman spektaakkelin rasittamat ”sieluparat” löytävät tiensä tänne pysähtyneisyyden auvoiseen keskukseen, jossa meditatiivinen mielenvire on normaali olotila.

¹) Mielenkiintoinen on tuo ilmaus ”sielujensa silmin”. ”Tieteisuskovaiset” eivät nykyään enää usko sieluun, ja minänkin he ovat ulkoistaneet. Mutta kyläkauppiaalla sieluja on useita. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Onni Toivola – Pahajoen Pavarotti. 1976.