torstai 29. heinäkuuta 2021

MIES ELI KESÄÄNSÄ



Helteistä huolimatta rännit on putsattu ja luiskan peltikatto lakaistu viime syksyn ja talven roskista. Kuva SJT.



Voittajien joukossa on pakko hymyillä.



Kuluvana kesänä on vaivannut kuivuus ja kuuma sää, joka on heilunut parhaimmillaan 30 asteen seutuvilla. Onneksi viime viikko oli viileän puoleinen, joten sain puhdistettua talon rännit ja harjattua pihakatoksen peltikatolta roskat. Turhaan ei yksi lapsuuteni sankareista ollut Ränni-Pelle. Huteralla aaltopeltikatolla keikkuminen ei ole kyllä tämän ikäisen äijän hommia, vaan mistäs siihen otat nuoremman. Naapuri – vanha äijä sekin – huuteli, että ole nyt varovainen siellä. Mitä muuta tässä voi olla kuin varovainen – sängystäkin voi pudota ja halkaista kallonsa.


Suukopua lakeuksien kaupungissa ja Somessa on aiheuttanut koirien jäätelö. Että saako sitä ja mistä saa. Moni Hurtta ja Rekku on pahoittanut mielensä, kun kioskeilta on tarjoiltu pelkkää ei-oota. Kääpiöpilsneri Mörkö Joupista peukuttaakin Assan kiskaa; sieltä on kammottavaan jätskin himoon löytynyt aitoa koirien vaniljajäätelöä. Samalla Mörkö kuittaa niille, joiden mielestä koirat eivät tarvitse jäätelöä ja että se muka olisi peräti epäterveellistä. Sulaa se sokeri koirankin suussa! Ja löytyy ne diabeteslääkkeet koirillekin! Vuh!


Eläinasiat ovat osin karanneet silikonihanskasta. Eläinsuojelijoiden värväämät joukot kiertävät suuren hybriksen vallassa puistoissa, niityillä ja metsissä nappaamassa orpoja tai muuten vain ahdistuneita villieläimiä psykiatriseen kriisihoitoon. Nykymaailman hektisessä ahtaudessa eläinten ja ihmisten rinnakkaiselo vaatii, että eläinten asioihin puututaan. Mutta ehkä kannattaisi kohdistaa nuo eläinsuojelun fasistisimmat kohtelut koti- ja lemmikkieläimiin – niitä ei enää mikään voi ihmiseltä pelastaa.


Eläinklinikat toki hoitavat myös lemmikkieläimiä, joten ruuhka on sietämätön, vaikka uusia klinikoita ja eläinsairaaloita syntyy kuin sieniä sateella. Ja kallistakin se on. Eräs lemmikin omistaja Hyllykalliolta valittaakin, että tänä vuonna häneltä on mennyt kissan hampaiden hoitoon jo yli tuhat euroa. Jo pelkkä plakin poisto kissan hampaista maksaa maltaita. Onko kukaan tullut kysyneeksi, miksi kotikissan hampaissa on ylipäätään plakkia. Ja onko muka aina ollut. Tarvittaisiinkohan siellä karvaisellakin puolella sote-uudistusta.


Monet syyttävät lemmikki-ihmisiä antropomorfismista eli ihmisenkaltaistamisesta. Ilkka-Pohjalaisessa eräs kolumnisti paheksuu erityisesti koirille järjestettäviä häitä, joissa morsio on mekossa ja sulho kravatissa. Kirkko on niin ahtaassa rakosessa nykyajan materialismin paineessa, että siellä on ryhdyttävä vihkimään koiriakin. Varsinkin kun heteroja ei enää saa naimisiin haulikollakaan. Ihmisen psyyken ytimessä on halu projisoida omat halut ja tunteet myös eläimiin. Mutta täytyisi yrittää muistaa, että eläimen ja ihmisen välillä on ylittämätön kuilu. Toki kuilu löytyy ihmisen ja ihmisenkin väliltä. Ja hyvästä syystä.




Ei voi olla kuin tyytyväinen.


Näin olympiakesänä keskustellaan myös siitä, mikä on urheilua ja mikä ei. Vaivoin menneitä muistan, mutta Rooman olympialaiset 1960 muistan siitä, että meille hankittiin televisio. Kun tulin eräänä kesäiltana pihasaunasta nenäliinankokoiseen pyyhkeeseen sonnustautuneena, oli olohuoneemme yllättäen ääriään myöten täynnä ihmisiä. Naapurintytöt – nykyään vanhoja mummoja nekin – hihittelivät uuninpielessä. Teeveestä näkyi välillä vilisevää mustavalkoista kuvaa, välillä lumisadetta ja välillä ei mitään. Ja kaikki hihkuivat innoissaan – sen minkä pullansyönniltä ehtivät.


Silloin oli väliä urheilullakin, että miten urheillaan. Nykyään sillä ei ole mitään väliä, jos vaikkapa kusiaisenpesässä istumisesta tulisi olympiamitali Suomeen, olisimme esktaasissa. Niin sanotut kontaktilajit, kuten nyrkkeily, puhuttivat jo muinaisella 1960-luvulla. Että onko siinä laitaa, että nyrkein leivotaan toistensa naamoja. Ja taas tupsahtaa muistikuva menneisyydestä. Kun Ingemar Johansson nyrkkeili maailmanmestaruudesta New Yorkissa 1959, heräsi koko kylä pystyyn aamuyöllä kuuntelemaan ottelua radiosta. Aivan kuin rautanyrkki Johansson olisi ollut oman kylän eli Pahajoen poikia.


Sinä aamuna Harsian ukko joi viisi pilsneriä Ahingon kaupalla – niin tohkeissaan hän oli naapurimaan edustajan maailmanmestaruudesta. Tänäisenä hellekesänä ei oikein jaksa innostua Tokion kisoista, vaikka media – etupäässä teevee – yrittää hehkuttaa kisahuumaa olohuoneiden hikisille sohville. Eihän siellä ole yleisöäkään, kun korona raivoaa yhä pitkin maailmaa. Ja Japanissahan on iät ajat oltu sitä mieltä, että voittaminen ei ole oikein mistään kotoisin. Hyvä jousiampuja ei ammu koskaan kymppiä ja keskivälin suoritus on ihan ok. Pahajoen nuorisoseuran laskiaishiihdoissakin viimeinen sai lenkkimakkaran.


Monien mielestä lenkkimakkara oli parempi palkinto kuin Pajusen talouskaupan voittajille lahjoittamat tinalusikat. Kerran itsekin sain lusikan lohdutuspalkintona – olin kai neljäs tai viides tai kymmenes. Isä tarkasteli hetken lusikkaa ja viskasi sen sitten nurkassa olevaan puulaatikkoon. Ja sinne se katosi sen sileän tien. Viime yönä Suomeen on tullut uinnissa pronssimitali. Teeveessä haastatellaan äänettöminä itkeskeleviä miehiä. Suomalainen mies itkee vain silloin kun urheilusaavutus kohtaa hänen sisäisen häviäjänsä. Tässäkin toteutuu taolainen viisaus: ”Voittajat itkeköön!”


John Berger kirjoittaa, että sotia käydään välittömästi tai välillisesti ”meidän nimissämme”. ”Olemassa olevissa poliittisissa järjestelmissä ei ole laillista mahdollisuutta vaikuttaa tehokkaasti meidän nimissämme käytäviin sotiin.” Sama koskee urheilua, se on jo ajat sitten karannut kaiken kontrollin ulkopuolelle. Erilaiset urheilujärjestöt, urheiluvaikuttajat, urheilupoliitikot ja urheilufilosofit valmentavat ja harjoittavat ihmistaimia jo lapsista alkaen tulevaan urheilutaistoon. Valmistautuminen urheiluun on totaalista. Tulevista sodista emme enää ole varmoja, mutta urheilu on ja pysyy. Jos ei tule menestystä, se on meidän loppumme.



Jälkikirjoitus 9.8.2021


Voittajat itkeköön, hiiteen mitalit.

Laozi


Olympian kisat ovat onneksi ohi ja pääsemme viettämään loppukesää ilman hermoja raastavaa urheilua. Tosin aamutv:ssä ehdittiin jo menestymisen paineet nostaa uuteen tappiin; seuraavista kisoista Pariisissa on tultava puolta enemmän mitaleita. Ei riitä, että urheilijat mukamas menestyvät tekemällä omia ja Suomen ennätyksiä, kun niillä ei pääse edes välieriin. Suomi oli mitalitilastossa vasta 85. Kaikki Pohjoismaat, pienet Baltian maat ja monet muut pikkuruikkuiset maat (joista ei tiedä ovatko ne edes olemassa) menivät Suomen ohi – heittämällä. Häpeä on suuri.


Todettiin yhteen ääneen, että rahaa ja resurssia on löydyttävä lisää – ja rutosti. Jos on varaa puolustusmenoihin, niin täytyy olla huippu-urheiluunkin – maata joka ei menesty urheilussa ei kannata puolustaakaan. Vai? Toisaalta helppo ja taloudellinen ratkaisu on olemassa. Tulevaisuudessa Euroopan maat voisivat kilpailla yhtenä ja uljaana Eurooppana. Oi sitä mitalisadetta joka yhtenä Eurooppana ropisisi suomalaisenkin katajan juurelle. Ei USA:kaan kilpaile osavaltioittain; hulluuttahan sellainen olisi. Järkeä peliin.


Eniten mitaleita tarvitsevat reilusti yli 100.000 euron vuosipalkkaa nauttivat sekalaiset urheilupomot, ettei rahanlypsy loppuisi. Kauhulla muistetaan urheilukulttuuriministerin kymmenkunta vuotta sitten perustama työryhmä HuMu, joka kahden vuoden aikana käytti toimiinsa 2,6 miljoonaa euroa plus runsaat matka- ja päivärahat. Työryhmän jäsenen peruspalkka kuukaudessa oli 11.500 euroa. Todettiin, että palkat olivat hyvät, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi hyvät. Tuloksena oli sekava raportti, joka sisälsi itsestäänselvyyksiä ja lainauksia alan kirjallisuudesta. Ryhmä lupasi Suomen olevan 2020 mennessä yleisurheilussa paras Pohjoismaa. Sittemmin ryhmän puheenjohtaja on valistanut, että sehän oli vain visio eikä raakaa todellisuutta. Herätkää ihmiset, mutta mihin?


Ehkä meidän tulisi osoittaa edes alkeellista sääliä noita haastatteluissa parkuvia hysteerisiä urheilijoita kohtaan, jotka eivät kyenneet jo etukäteen hehkutettuja menestyksen odotuksia täyttämään. Ehkä meidän pitäisi sääliä myös niitä hevosia, jotka piestiin samoista syistä. Tulisiko ottaa mallia japanilaisista ja palkita huonommin menestyneitä mutta rehtejä urheilijoita – kesämökkitontti 15. tulleelle ja presidentti vastassa kotiin palaavia puolivälin urheilijoita. Itse tähtäsin omana aktiiviaikanani sinne puolivälin huiteille. No, eihän siitä kiitosta saanut eikä tonttiakaan.


On myös ehdotettu, että olympiakisoihin olisi saatava enemmän suomalaisille sopivia lajeja. Ei nyt sentään mitään saappaanheittoa tai kusiaispesässä istumista. Mutta esimerkiksi keppihevosratsastus on sellainen laji, johon Suomesta löytyy maailmanluokan huippuja. Nämä ratsastajat onnistuvat ilmaisunsa herkkyydellä loihtimaan kepistä esiin kokonaisen hevosen. Ja lajihan sopii myös miehille – eritoten raavaille lihansyöjämiehille, joille hevonen on ainakin lauantaimakkarasta tuttu. Sitä paitsi keppihevonen kestää ankaraakin kuritusta – keppiä kepille.




Ja jo suhisevat lehvästöissä syksyn tuulet



Kuivan hellekauden jälkeen voikukanlehdet ovat kitkeriä ja sitkaita. "Näitä ei syö enää Tanninenkaan", toteaa naapuri kissalleen tuija-aidan takaa. Vaan avuksi on rientänyt rohkea pitkäkorvainen otus, joka ahkerasti puputtaa lehden toisensa perään. Se pitää tauon vain kun kaadan lisää siideriä lasiin – se nostaa korvansa pystyyn ja kuuntelee äärimmäisellä tarkkaavaisuudella jokaisen pirskahduksen. Sitten taas se jatkaa puputtamistaan.


Helteet ovat ohi, vettä sataa, lämmintä on +16°. Me kaikki olemme sisikunnissamme kuhisevia bakteereja myöten seinähulluja haluklustereita – siis epämääräisiä kasautumia käsittämättömässä illusorisessa paikassa jossain päin maailmankaikkeutta. Mitään meistä ei jää jäljelle, kaikki häviää. Turhaan tarraamme havainnossa pilkahtavaan reaalisuuden rippeeseen kuin viimeiseen oljenkorteen. Ja turhaan yritämme katsoa kauas tai edes jonnekin, minne tahansa.



KESÄRIESA


Ajatellaan nyt vaikkapa tuota

harakkaa, joka ei edes varislintujen

joukossa ole mikään kultakurkku.

Mutta tuolla se istuu korkeimman

männyn latvassa katselamassa

pihapiirejä ja rannattomana

avautuvaa kesäistä lakeutta.

Kun taas minä, jonka sielu liitää

pilvissä, jumitan täällä puutarhan

perällä suuren kuusen varjossa.

Vaikka yritän katsoa kauas, näen

vain harakkaparan huonosti

suitut perssulat.


SJT 2021


John Berger: Toisinkertoja, Literos 1987.

Anni Swan: Ollin oppivuodet, WSOY 1919.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti