Postivaunun matkustajat ”mäkikävelyllä”. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).
Sinne missä pomeranssit kasvavat!
Helteiden jatkuessa olen jumittunut postivaunumatkailuun Yrjä Hirnin opastuksella. Esseessään Maisemia ja maanteitä Eichendorffin runoudessa (1926) kirjoittaja toteaa heti ensi riveillä – jotakuta ranskalaista lainaten – että vaikea on kuvitella vähimmin luonnonkaunista aluetta Euroopassa kuin saksalaisten asuttama. Siitä huolimatta tai ehkä sen vuoksi juuri saksalaiset ovat suurimmin sortuneet turhanaikaiseen luonnontunnelmointiin ja luoneet jotakin niin pöyristyttävää kuin romantiikan.
Romantiikan kauden taiteilija oli sankarillinen hahmo, joka luonnonyhteyden kautta kohosi korkeampiin sfääreihin. Goethen hahmo nousee tuolta huurujen aikakaudesta jäljittelijöiden ja muiden tuulihattujen piirittämänä, kuten muiden muassa Schlegel, Novalis, Tieck, Arnim, Loeben ja Brentano. Kaikki he keikkuvat Hirnin kuvaamissa postivaunuissa, mutta kirjoitelman pääosassa on runoilija ja vapaaherra Joseph von Eichendorff (1788–1857).
Goethea lukuun ottamatta en ole juurikaan noiden matkamiesten tekstejä lukenut. Vaan nyt kun lepotuoli porrasterassilla on liian mukava ja läyhä ilmanhenkäys tuo tullessaan huumaavaa seljantuoksua, olen pääsemättömissä jossakin siellä ”missä puiden alla on hiljaista ja viileätä, missä suihkukaivot solisevat ja seljapensas henkii uuvuttavaa tuoksuaan”. Vain suihkulähteiden lotina ja postitorvien törähdykset puuttuvat elämysmaailmastani.
Hirn toteaakin, että juuri tuollaisille pikaisille havainnoille Eichendorff on mieluusti antanut runoudessaan ilmaisun. ”Hänen runoutensa on kuin sävel, joka viipyy hetken siellä, missä soittaja on tiellä kulkenut. Se on kuin vastustamattoman tenhoava torvenääni, jonka kaiku kuljettaa yli laaksojen, toisesta kajahtavasta kallioseinästä toiseen heittäen.”
Laulaen vaellamme ohi
aamunkoiton hiljaisuudessa.
Ehkä vuoteissaan uinuvat
laiskurit kuulevat sen uniinsa.
Kun he heräävät
huolehtimaan huolistaan,
olemme jo kaukana.
Kirjoittaja ei pidä Eichendorffia suurena runoilijana – sillä traagillinen suuruus on hänelle vierasta – mutta hilpeästi hänen teoksissaan postivaunut kiitävät ja torvet soivat. Lukuisasti niissä on myös ”nukahtaneita naisia ja puiden latvoihin kiivenneitä nuoria miehiä”. Tämä herätti heti pihapuiden suhinaan uinahtaneen mieleni – sillä niin moniaita päiviä olen itsekin lapsuudessani ja nuoruudessani puihin kiivenneenä viettänyt. Oliko siihen olemassa jokin hulluutta parempi selitys?
Nuori runoilija kävi alituista taistelua esteettisen maisemakauneuden nauttimisen ja brutaalin puissa kiipeilemisen välillä, huomauttaa kirjoittaja. ”Hän valitsi mieluimmiten paikakseen korkean päärynäpuun latvan, puun, joka oli puutarharinteen reunalla ja josta hän saattoi nähdä yli matalampien puiden kukkivien latvojen tai katsella ukkospilviä, jotka hiestävinä iltapäivinä yli metsänrannan lähestyivät häntä.”
Mutta puut, metsät ja niityt näyttivät minusta silloin toisenlaisilta ja kauniimmilta kuin muulloin. Oli kuin nämä tarinat olisivat antaneet minulle kultaiset avaimet luonnon aarteistoon ja sen salattuun loistoon. En ollut koskaan ennen tuntenut itseäni niin hurskaaksi ja iloiseksi.
Joten puissa kiipeilykin on kai laskettava runollisen haltioitumisen piikkiin – kirjalliseen työhön. Varsinkin kun niin monet ovat huomanneet, että runojen maisemat on kuvattu kuin kirjoittaja olisi jossakin korkealla. Eichendorffin runoilijaystävä Isidor von Loeben nuhtelikin häntä noista liian usein toistuvista kuvauksista, joissa ihmiset istuksivat puissa. Salaperäinen Isidor on luultavasi runoilija Otto Heinrich von Loebenin käyttämä pseudonyymi. Sekään ei johda mihinkään.
Eichendorffilla taajaan esiintyvät jopa kesken lauseen nukahtelevat kauniit naiset ovat täydellinen arvoitus. Hirnin tekstissä romantiikan piirin suorittavalla puolella ei naisia mainita – ohimennen vilahtaa vain romaanikirjailija Dorothea von Schlegel, valistusfilosofi Moses Mendelssohnin vanhin tytär ja Felixin sisar. Luulenpa, että tavallisesti niin järkeville naisihmisille romantiikka oli sietämätöntä piinan aikaa – ehkäpä he nukahtelivat lopen ikävystyneinä tai näyttelivät nukahtaneensa.
Hirn paheksuu eritoten käsittämättömiä äkkinäisiä nukahtamisia täydessä vaatetuksessa kesken keskustelun niin sisätiloissa kuin ulkona vapaassa luonnossakin. Esseistimme on pannut merkille hämmästyttävän määrän nukahtamisia tilanteissa, ”joissa nykyaikainen ihminen olisi säädyllisesti koettanut pysytellä hereillä”. Kannattaa muistaa, että kirjoittajan nykyaika on tässä tapauksessa 1920-luvun alkupuolta.
Niin raskaan kokeen kuin kuulijakärsivällisyys on asettanutkin saksalaisten romantikkojen puolisoiden ja rakastajattarien kestettäväksi, niin ei ole kuitenkaan ajateltavissa, että luonto, edes hätävarjeluksessa, olisi näille antanut niin untelon luonteenlaadun, kuin on se, jonka tapaa Eichendorffin sankarittarilla.
Mehiläisen pörrätessä siiderilasissani, havahdun jälleen untelosta olotilastani. Vielä yksi omituinen juttu on mainittava – ja se on kitara. Milloin tahansa on ryhdyttävä laulamaan ”haukottelevalle neidolle” ikkunassa, kivellä tai puussa (siis puissa eivät ole vain miehet, siellä ovat naisetkin), niin oitis on kitara käden ulottuvilta. Ollaanpa sitten vaunumatkalla tai patikkaretkellä vuorella, aina löytyy säestykseen kitara – vain kerran eichendorffilaiset sankarit joutuvat turvautumaan kylmään lauluun a cappella.
Eichendorffin lapsuudessa aatelisperheet pitivät hovia maaseutulinnoissaan ja viettivät iloista ja juhlivaa elämää. Eichendorffin perheelläkin oli useita linnoja, joiden välillä alituiseen reissattiin. Sen lisäksi käytiin kylpylämatkoilla. Eräs matka Karlsbadiin antoi jo aiheen 11-vuotiaan runoilijanidun ensimmäisille muistiinpanoille. Matkaa teki kokonainen vaunuosasto, ensimmäisinä ajoivat vanhemmat ja lapset kuuden hevosen vetämissä vaunuissa. Sitten tulivat kamarineitsyet ja heitukat. Ja viimeisenä seurasi kuormasto ja palvelusväki.
Millainen toimenkuva lienee ollut heitukalla. Ihan poskia kuumottaa kun ajattelenkin, että omilla kesäretkillämme olisi ollut myös heitukat mukana. Millaisen kaunosielun sellainen elämä olisi saattanut minusta muovata. Tai ehkä en olisikaan ollut ohikiitävissä vaunuissa, kuten korvani juuressa surraava ilkeä ampiainen kuiskaa, vaan rääsyisenä maaorjana tienposkessa pölyä nielemässä – heitukoiden naurun raikuessa korvissani. Nykyään eivät edes päiväunet ole enää mahdollisia. (Ks. alaviite)
Aina kun saavuttiin kylpylämatkoilta takaisin kotilinnaan järjestettiin valtavat juhlat. ”Ja silloin ei ollut mitään loppua iloisilla kujeilla: naamiohuveilla, amatööriteattereilla, metsästysretkillä, tansseilla ulkona luonnon helmassa ja sisällä salongeissa, ilotulituksilla ja tykinlaukaus- tai vaskirumpu- ja torventoitotustervehdyksillä vieraiden saapuessa ja lähtiessä.”
Tähtien loistaessa kultaisina
seisoin yksin ikkunassa.
Kaukaa kuulin postitorven
hiljaisen törähdyksen.
Sydämeni roihusi, kun ajattelin,
oi, kuka voikaan matkustaa
tuossa upeassa kesäyössä.
Vanhemmat olivat hemmotelleet nuoria paroneita – tulevaa runoilijaa ja hänen pari vuotta vanhempaa veljeä – hankkimalla heille ”katolisen papin” kotiopettajaksi. Ja kun tuli aika lähteä kouluun seurasi heitä Breslauhun niin pappi kuin palvelijakin, joka hoiti heidän kaikki asiansa opiskeluvuosina. Kotikappalaisesta tuli heidän paras ystävänsä, joka otti ”vallattomana osaa heidän huveihinsa ja seikkailuihinsa”. Myös nuoret neitokaiset ilmestyivät päiväkirjoihin vuosi vuodelta yhä enemmän.
Oma koulunkäyntini alkoi aivan toisin. Äiti kyyditsi polkupyörän ”ritsillä” vastahakoisen tulevan taiteilijan koululle ja jätti seisomaan uuden repun kanssa kivisen portinpylvään pieleen. Puisen portin olivat opintielle lähteneet villipedot syöneet jo ajat sitten. ”Teet niin kuin opettaja käskee”, sanoi äiti. Kun käännyin katsomaan, hänen pyöränsä kitisi jo kaukana kohti Korpisen kauppaa. Oppilaita toikkaroi ja räyhäsi pitkin pihaa; ainoa jonka tunsin, oli riu’unlaiha naapurin tyttö. Olin tullut vankilaan.
Romantiikan kauden runoilijoille ja taiteilijoille maisema oli jo itsestäänselvyys. Tuon saman runollisen huimauksen maiseman tyhjyyden edessä voi yhä kokea aikalaistaiteilija Caspar David Friedrichin maalauksissa. Se veti puoleensa tienpäälle kohti uusia ja outoja huimauksia.
Ei ole sentään mitään, mikä voittaisi matkustamisen, kun ei matkusta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan avaraan maailmaan, heittäytyen Jumalan huomaan! Kuinka silmääkään vielä tuntematon, valtava elämä vastaamme metsistä ja vuorilta, kukoistavista tytönkasvoista, jotka tervehtivät meitä hohtavista palatseista, virroista ja vanhoista linnoista, vakavasti ja iloisesti samalla kertaa.
heitukka – 1. (tytön) heilakka, hepsankeikka. Tytön heitukka.
2. – palvelija, käskyläinen, lakeija; halpamaiseen t. rikolliseen työhön palkattu henkilö, kätyri.
untelo – unelias, raukea, veltto, tarmoton, saamaton. Untelo nahjus.
(Nykysuomen sanakirja)
Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.
Blogin kirjoittaja laskeutumassa puusta päätettyään liittyä suorittajien sankkaan joukkoon. Pahajoki 1960-luku. Kuva tuntematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti