GOETHE MATKUSTAA ROOMAAN

´

             Bar Gianicolo, Rooma 1983. Kuva: S. J. Tanninen.

”Mieluummin haluan kuolla kuin aloittaa uudestaan sitä elämää, jota olen viime vuosina elänyt. Roomaan tuloni päivää pidän uutena syntymäpäivänäni, jälleensyntymisen päivänä.”

Johann Wolfgang von Goethe

Päiväkirjassaan Goethe kirjoittaa lähteneensä Karlsbadista kohti Italiaa 3.9.1786 aamulla kello 3, salaa kuin pakomatkalle. ”Muuten minua ei olisi päästettykään”, toteaa hän kaihoisin mielin. Miten tämä arvostettu 37-vuotias salaneuvos oli joutunut lähtemään äkkinäiselle karkumatkalleen syksyisen yön selkään. Kuka häntä ajoi takaa?

Päiväkirjaa Goethe kirjoittaa Charlotte von Steinille. Charlotte oli Weimarin herttuakunnan tallimestarin puoliso, seitsemän lapsen äiti ja seitsemän vuotta Goethea vanhempi. Goethe oli nähnyt jo ennen Weimariin muuttoaan Charlotten siluettimuotokuvan; siluetit olivat suurta huutoa tuon ajan valokuvattomissa seurapiireissä. Kun siluetin oheen liittyi vielä sanallinen kuvaus: ”hento ja herkkä, hienostunut, suuret mustat silmät, punaiset posket, italiattaren iho ja heikot hermot”, sai se runoilijan huudahtamaan: ”Mikä ihana näytelmä; jospa saisi seurata miten maailma tähän sieluun kuvastuu.”

Ja saihan sitä, kyllikseen saakka. Goethen tarkoitus oli lähettää päiväkirja-arkkeja pika pikaa päivittäin, että tuon tulisen äitinymfin myrskyisimmät tunnekuohut tasoittuisivat, mutta posti kulki hitaasti. Paljon hitaammin kuin Goethe, joka kiiti vaunuissaan kuin syksyä pakeneva pääskynen. Myöhemmällä iällään hän kirjoitti: ”Rooman aikaiseen tilaani verraten en oikeastaan milloinkaan myöhemmin ole ollut iloinen.” Kuinka totta hän puhuikaan. Ei voi kuin ihmetellä, miten me runoilijat olemme aina sortuneet ”suurisilmäisiin ja heikkohermoisiin” naisiin.

Firenzen Goethe ohittaa täyttä laukkaa; on kiire Roomaan, tie pakenee alta ja maisemat viuhuvat vinhasti ohi. ”Firenzen ympäristössä kukkulat on istutettu täyteen öljypuita ja viiniköynnöstä, ja niiden väliin jäävä maa käytetään viljan tuottamiseen. Sanovat, että maissi, siitä pitäen kun se tänne tuotiin, kuluttaa maaperää. Minä kyllä uskon, että vika on liian niukassa lannoituksessa. Tämä kaikki näin ohimennen siepattuna; suuresti toki iloitsen, kun saan nähdä tämän kauniin maan, olkoonkin, että epämukavuudet ovat suuret.”

Matka taittuu kuin lentäen. ”No nyt olen vihdoin täällä, maailman pääkaupungissa! Nyt olen rauhallinen, ja nähtävästi koko eliniäkseni rauhoittunut. Nyt vasta alan elää ja teen kunniaa geniukselleni.” Roomassa Goethen ´connoisseur´ on taidemaalari Wilhelm Tischbein, mies joka maalasi tuon pöyristyttävän muotokuvan runoilijasta ojentelemassa jäseniään roomalaisessa maalaismaisemassa, jossa ajelehtii kalventuneita marmorinkappaleita muistuttamassa ajan ja paikan kylmästä liitosta.

”Huomasin kyllä, että Tischbein usein katsoi minua tarkkaavasti, ja nyt on käynyt ilmi, että hän suunnittelee muotokuvaa minusta. Minun tulee olla matkustavainen, luonnollisessa koossa, istua taivasalla valkoiseen vaippaan verhoutuneena, maahan kaadetun obeliskin päällä, katsellen kohti kaukana taustalla levittäytyviä Campagna Romanan raunioita. Hyvä kuva siitä tulee, vain liian suuri meidän pohjoismaisia asuntojamme ajatellen. Minä kai jälleen ryömin niitten kattojen alle, mutta muotokuva ei minnekään mahdu.”

Myöhemmin Goethe palaa vielä muotokuvan tunnelmiin: ”Kun ajattelette minua, niin muistakaa, että olen onnellinen mies. Muotokuvani onnistuu, se on hyvin näköinen, ja sen idea miellyttää jokaista. Myös Angelica Kauffman maalaa minusta kuvaa, mutta siitä ei tule mitään.” Huolimatta tästä epäonnisesta muotokuvasta, runoilija antaa suuren tunnustuksen aikakautensa harvinaiselle naismaalarille, joka kuitenkaan ei ole niin onnellinen kuin kaiken kohtuuden mukaan voisi olla, ”sillä onhan hänellä todella suuret lahjat ja omaisuutta, joka päivästä toiseen vain karttuu. Hän on kyllästynyt maalaamaan maksusta, mutta hänen vanhan aviomiehensä mielestä on oikein somaa, että niin runsaasti rahaa tulee useinkin niin kevyestä työstä.”

Tämä vanha aviomies on juuri 60 vuotta täyttänyt venetsialainen taidemaalari Antonio Zucchi, jonka Angelica on nainut muutama vuosi sitten. Zucchia ei tunne kukaan, joten hänestä ei ole mitään sanottavaa. Angelica on 45-vuotias tänä armoitettuna vuonna, kun tapahtumat ottavat paikkansa. Lapsia heillä ei ole, kuten käytännönläheinen runoilija huomauttaa; joten suuri omaisuus seisoo tyhjän panttina.

Goethe kirjoittaa matkapäiväkirjaansa iltaisin, tunnollisesti ja ikään kuin huonoa omatuntoa paikaten. Yllättäen 13. joulukuuta runoilija muistaa, että muusalla on siellä kaukana ilottomassa pohjoisessa melkoinen lapsikatraskin. Toisaalta Charlotte ei ollutkaan osoittautunut niin ihastuttavan heikkohermoiseksi kuin runoilija oli kuvitellut, vaan julkaissut Goethen järkytykseksi pisteliään satiirin runoilijasta ja hovin naisista.

Rooman yö seisoo ikkunan takana kuin välimerestä noussut suuri musta verho, läheiseltä piazzalta kuuluu suihkulähteen yksitoikkoinen lotina. Runoilija ponnistaa vielä viinin voimin ja kuittaa pikkuväen muutamalla rivillä sitruunapuusta: ”Tuollaisessa puussa riippuu satamäärin mitä ihanampia hedelmiä, eikä puuta leikellä eikä istuteta pönttöön kuten meillä, vaan se seisoo vapaana ja iloisena maassa, samassa rivissä veljiensä kanssa. Tuskin voi kuvitella mitään hauskempaa kuin tuollaisen katseleminen.” No, ehkä tuokaan ei ollut vielä tarpeeksi hauskaa mokomille penteleille, epäilee runoilija ja heittää vielä muistinsa onkaloista pienen muistelon: ”Äskettäin olimme meren rannalla ja annoimme vetää verkot; sieltä ilmestyi kerrassaan ihmeellisen näköisiä otuksia; sellainenkin kala, josta saa sähköiskun, kun sitä koskettaa.”

On syyskuun alku 1983, kävelen Via D´Annunziota ja nousen Pinciolle, josta avautuu huikaiseva näköala Piazza del Popololle. Aika on juuttunut ikuiseen sunnuntai-iltapäivään tärpätintuoksuisten pinjojen ja taivaita huiskivien palmujen katveeseen. Pohjoisesta tulleille matkalaisille avautui ensimmäiseksi juuri tämä näkymä Roomaan. Tälle samalle kukkulalle asteli myös pahansisuinen Luther vuonna 1509 (vuodenajasta ei ole tietoa), joka tapauksessa hän oli patikoinut 1000 kilometrin matkan Erfurtista saakka. Lutherilla oli sellainen tutina luissaan etteivät roomalaiset osanneet panna kunnon olutta. Mutta näkymä kaupunkiin teki häneen suuren vaikutuksen: ”Helvettikään ei ole enää entisenlaisensa, kun Rooma on rakennuttu sen päälle.”

Noina patikoinnin kultaisina aikoina Roomassa oli noin 40,000 asukasta. Myös toinen saksalainen, Goethe, seisoi tällä samalla mäellä – ja seisoo vieläkin – ja tähysi otsa kirkkaana Rooman mahdollisuuksia, joita kautta aikain on suuresti liioiteltu. Goethen patsaan jalustalla vetelehtivät kiveen veistetyt runottaret näyttivät olevan lopen ikävystyneitä mahtipontisena pönöttävän runoilijan seuraan. Vähältä piti etteivät ne karanneet minun matkaani; olisi siinä Johann Wolfgangilta naama venähtänyt.

”Niin lempii leivonen

ilmojaan

ja aamun kukkaset

taivastaan

kuin sua ma lemmin

kun juhlaan

mun kutsut nuoruuden

ihanaan.”

Johann Wolfgang von Goethe: Italian matka päiväkirjoineen. (Suom. Sinikka Kallio 1999) Taide.