sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

HILJAISTA HISTORIAA



 Firenzeläisen vallan keskus Piazza della Signoria kesällä 2010. Kuva: SJT.



Nautin hänen katselemisestaan. Hän oli solakka, pienipovinen tyttö, jolla oli suora ryhti, ja sitä hän vielä korosti vetämällä hartiansa taaksepäin kuin nuori kadetti.”
F. Scott Fitzgerald, The Great Gatsby (1925)

Mikrohistorian tultua muotiin olemme saaneet hämmästellä miten pienet ja olemattomat asiat maailmaa ovat pyörittäneet – ilman että yhtäkään laukausta olisi ammuttu. Suuri historiallinen kehityskertomus, johon uskoivat niin Hegel kuin myös Marx, on jo ajat sitten pantu kuuluisaan historian roskakoriin. Ja paljon sinne on vielä menossa ajatuksia ja mielipiteitä, jotka näinä lopun aikoina yhä liikkuvat pätevän maineessa. Mitään evoluution sankaritarinaa ei ole – maailma ja sen oliot ovat kehittyneet pienten sattumusten kautta. Se olisi voinut kehittyä myös aivan toisin – ja se saattaa sen tehdä vieläkin.

Olen lueskellut tässä paria kirjaa, Malcolm Gladwellin What the Dog Saw (2009) ja Peter Englundin Hiljaisuuden historiaa (2003). Gladwell käsittelee kirjassaan mm. ketsupin historiaa, joka ei todellakaan alkanut mistään tomaattikastikkeesta. Ketsuppia tehtiin jo satoja vuosia hedelmistä, vihanneksista ja sienistä ennen kuin amerikkalaiset alkoivat väsäämään tomaateista ja lisäainaista tuota joka paikan 'soosia', jolla sai pilattua kaikki ruoka-annokset samanmakuisiksi. Ensimmäinen tomaattiketsupin resepti ilmestyi amerikkalaiseen keittokirjaan 1801, mutta vasta 1800-luvun lopulla mm. H. J. Heinzin toimesta ketsuppi päätyi jokaiseen ruokapöytään.

Englund sivuaa Hiljaisuuden historiassaan myös ketsuppia käsitellessään hampurilaisen historiaa, joka on varsin lyhyt ja varsin amerikkalainen. McDonaldin veljekset olivat pystyttäneet 1930-luvulla lautakojun myydäkseen kehittelemiään pikaruokia ja kuumaa makkaraa, mutta sotkua tuli paljon ja astioita rikkoontui. Päästäkseen eroon astioiden tiskaamisesta he kehittelivät tuon ruokalajien täsmäaseen, joka voitiin syödä suoraan paperikääreestä. Mutta kuuman makkaran myynnin oli aloittanut muuan Feuchtwanger New Yorkissa jo 1890-luvulla. Makkaran päällä piti olla sinappia ja toki myös tuota uutta hullutusta ketsuppia. Lopputulos oli varsin sotkuista ja sormia polttavaa syötävää. Feuchtwanger kokeili jopa valkoisia irtohansikkaita, mutta hankalaa oli sekin. Sitten hän sai neronleimauksen, hän halkaisi sämpylän ja pani viillokseen kuuman makkaran ja 'soosit' – hot dog oli keksitty.

Englund kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti monista vähälle huomiolle jääneistä länsimaisista keksinnöistä, jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet suuresti kulttuurihistoriaan, kuten ruuvimeisselistä, hieromasauvasta, hammasharjasta, paperiliittimestä, silmälaseista, naisen rinnoista ja miehen vehkeistä. Äkkiseltään tuntuu, että miten nämä kaksi viimeistä ovat länsimaisia keksintöjä, mutta kyllä ne vain ovat. Varsinkin naisten rintojen ”muotoutumisen” historia on ollut suorastaan käsittämätöntä, sitä ei kykene selittämään sen paremmin evoluutio (ei edes kulttuurievoluutio) kuin kirurgin veitsikään.

Aivan kuin yhdessä yössä kohtalaisen muhkeista naisista muotoutui 1920-luvulla lattarintaisia jazz-tyttöjä, jotka tanssivat charlestonia kaiket yöt. Tämä muotoihanne jatkui läpi 1930-luvun aina toiseen maailmansotaan saakka. Lattearintainen nainen oli myös natsien mieleen, jopa niin suuresti, että ensimmäiset rintojen kauneusleikkaukset olivat rintojen pienennyksiä arjalaisiin mittoihin. Mutta kun vuoden 1945 jälkeen lattarintaiset poikatytöt paimennettiin tehtaista takaisin kotiin seksiobjekteiksi, niin mitä tapahtuikaan – kuin yhdessä yössä – naisilla oli taas muhkeat rinnat, muotiin tulivat pin-up-tytöt ja povipommit. Ja kuten Englund huomauttaa, 1950-luvulle tultaessa pienistä rinnoista oli tullut yhtä suuri ”vitsaus” kuin mitä suuret olivat olleet 1920-luvulla.

Järkyttävää on ollut miesten vehkeidenkin kehitys, vaikkakaan ei yhtä äkkinäistä kuin naisten rintojen. Jos rehellisellä korvalla kuuntelee ihmisten kuiskuttelua Firenzen taideakatemian aulassa, kun he katselevat Michelangelon uljasta yli nelimetristä David-veistosta, niin mitä he sanovat. Että onpas sillä pieni, onko veistäjä häveliäisyyttään kilkutellut suurelle sankarille noin pienen 'pilin'. Ei toki, Michelangelo ei ollut häveliästä sorttia eikä noina aikoina oltu häveliäitä muutenkaan. Decamerone oli jo ilmestynyt ja Venetsia oli yhtä suurta laillistettua porttolaa, jossa naiset kulkivat keskellä päivää paljain rinnoin, jopa räikeästi maalatuin rinnoin (body painting oli myös jo siellä keksitty).

Raaka tosiasia on, että renessanssin aikaan miehillä oli ällistyttävän pienet vehkeet. Itse asiassa tuo Davidin vartalon pituuteen suhteutettu ehkä vajaa viisisenttinen oli aikanaan melkoinen 'komistus'. Turhaan ei veistosta kuskattu vaivihkaa yön hämäryydessä veistäjän ateljeesta sijoituspaikalleen Piazza della Signorialle, jossa se jo seuraavana päivänä herätti niin järkytystä kuin ihastustakin. Nykyään siellä seisoo kopio, mutta yhä vain se symboloi 'patukallaan' Firenzen kaupunkivaltion voimaa ja kunniaa. Mitä sitten seuraavina vuosisatoina tapahtui ja miksi, minä en osaa sitä selittää, mutta Peter Englund osaa.

Mutta ylivoimaisesti merkittävin länsimainen keksintö on ollut silmälasit, jotka antoivat länsimaiselle kulttuurille ylivoimaisen valttikortin. Silmälasit keksittiin Englundin mukaan luultavasti Firenzessä 1200-luvun lopulla, näin voidaan päätellä dominikaanimunkki Giordano da Rivalton 1306 pitämästä saarnasta, jossa ylistetään näitä uusia näkemisen 'vehkeitä'. Maalaustaiteeseen silmälasit ilmestyivät 1300-luvulla, kuten voidaan havaita Tomaso da Modenan Hugo Provencelaisen muotokuvasta vuodelta 1352. Mutta vielä Rafaellon maalauksessa Leo X ja kaksi kardinaalia vuodelta 1518 paavi pitelee hyppysissään arabialaistyylistä varrellista lukulasia.

Maan päällä on monia mainioita keksintöjä, jotkut mukavia, jotkut tarpeellisia. Ja jotkut niistä on suunniteltu niin hyvin, että ne ovat kuin naisen rinnat: tarpeelliset ja mukavat yhtä aikaa.”
Friedrich Nietzsche

Peter Englund (2003): Hiljaisuuden historia. WSOY.
Malcolm Gladwell (2009): What the Dog Saw and Other Adventures, Back Bay Books.


 Piazza della Signoria. Kuva: SJT.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti