Pariisi – Versailles -postivaunut. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).
Sonninjoutava juttu — ja varsinainen munakokkeli tarinaksi.
– Tristram Shandy
Vintillä seikkaillessani käteeni osuu kahtia haljennut kellanruskeaksi hapertunut Yrjö Hirnin jo 1920-luvulla kirjoittama kirja Vanhat postivaunut (1926). Kirja on auki leikkaamaton, joten kukaan ei ole sitä vielä lukenut. Kirjan selailu kuumalla porraskivelle johtaa Laurence Sternen omituisen mestariteoksen Tristram Shandy oikukkaille sivuilla. En ole sitäkään lueskellut sitten sen ilmestymisen suomeksi 1998. Alkujaan teos (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman) ilmestyi useana eri niteenä 1700-luvun puolivälissä.
Sterne kirjoitti myös toisen huomionarvoisen kirjan, matkakuvauksen A Sentimental Journey Through France and Italy (1768). Teos toi tekijänsä – Yorkshiren syrjäkylän vähäisen papin – suureen kuuluisuuteen koko Euroopassa. Sterne nosti kyynelehtivän tyylilajinsa niin suureen maineeseen, että jopa Goethe sai siitä ideoita melodraamaansa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka ilmestyi 1774 vain kuusi vuotta Sternen opuksen jälkeen. Tosin omassa matkakirjassaan Italienische Reise (1817) Goethe oli tullut jo järkiinsä ja hylkäsi tyystin ylisentimentaalisen kirjoitustavan.
Mainittakoon, että ranskalainen kirjailija ja maailmanmies Xavier de Maistre sai myös innoitusta Sternen sentimentaalisesta matkakirjasta kirjoittaessaan omituisen pienoisromaaninsa Matka huoneessani (1794). Myöhemmin de Maistre asui Suomessakin, mutta se on aivan eri juttu.
Sternen matkakirja käännettiin vauhdilla eurooppalaisille kielille. Hirnin mukaan se synnytti kokonaisen sentimentaalisten matkakirjojen buumin. Sternen luoman pastori Yorickin tavasta matkustaa ja tehdä havaintoja pittoreskeista yksityiskohdista tuli vallitseva matkakirjallisuuden tyylisuuntaus. Sternen luomat hahmot kummittelivat helposti tunnistettavina tuhansissa eri kertomuksissa. ”Eri maissa syntyi siten kokonainen kirjallisuus tunteilevista matkoista, jossa kuuluisan mallin itkuherkkä huumori ja impressionistinen kuvaustapa kaikui epäitsenäisenä jälkisointuna.”
1700-luvun mittaan postivaunumatka halki Euroopan (Grand Tour of Europe) oli varsinkin Englannissa noussut lähes jokaisen sivistyneen ihmisen pakkomielteeksi. Matkustaminen huonoilla teillä kievarista kievariin ei ollut mikään suuri nautinto. Mutta sivistyksen tähden se oli tehtävä. Sterne huomauttaakin (piispa Hallin suulla), ettei tiedä suurempaa kirousta kuin elämä pyörien päällä. Sitä paitsi ”ranskalaisissa postivaunuissa on aina jotakin vialla”. ”Ranskalaisen postiljoonin on aina laskeuduttava maahan ennen kun hän on kolmensadan jaardin päässä kaupungista.”
Mikä nyt on vialla? — Diable! — köysi poikki! — solmu auennut! — sinkilä irtoamassa! — pultti kulunut! — naula, paula, kaula, hihna, solki tai soljen kieli kaipaavat korjaamista. — Vaikka kaikki tämä on totta, minulla ei mielestäni ole valtaa sen tähden julistaa kirkonkiroukseen sen paremmin postivaunuja kuin niiden ajajaa — ja sanoa, että ennen kuljen jalan kymmen tuhatta kertaa — tai jo on perhana, jos ikinä enää astun vaunuihin — ei minä tarkastelen asiaa viileästi ja ajattelen, että aina jokin naula, paula, kaula, pultti, solki tai soljen kieli puuttuu tahi kaipaa korjaamista, matkustin minne tahansa — en koskaan räksytä, vaan otan vastaan hyvän ja pahan sitä mukaa kuin ne tielleni tulevat, ja jatkan matkaa. (Tristram Shandy s. 424)
Sen paremmin Sterne kuin hänen alter egonsa pastori Yorick tai Tristram Shandy tuskin kaipasivat sellaista sivistystä, jota Grand Tour tarjosi. Sternen kirjoitustyö sujui muutoinkin mainiosti, jo kuudes nide Tristram Shandya tuli painosta. Tarkoitus oli lähteä Lontooseen mainostamaan teosta, kun hän sai rajun verensyöksyn. Lääkäreiden antaman tuomion mukaan hänen oli viipymättä matkustettava Etelä-Ranskaan, jos hän aikoi vielä pelastua. Sterne lähti matkaan tammikuun puolivälissä 1762.
Saavuttuaan Pariisin Sterne oli kriittisessä tilassa, lääkärit antoivat vain kuukauden elinaikaa. ”Pyörähdyksien tekeminen vapaalla jalalla, toisen ollessa jo arkussa ei kai ole arvokkain tapa valmistautua loppuansa varten.” Jos ei kuolemaa karkuun ehkä pääsekään, niin olisihan se ”melkoisen urhoollinen tapa taistella masennusta vastaan”. Ja kuten Tristram Shandysta voimme lukea, Sterne-Yorick onnistui kuin onnistukin tällä erää päästä kuolemalta karkuun. ”Minä olen ajanut takaa monta miestä läpi Ranskan, sanoi kuolema, mutta en koskaan ketään, jolla olisi ollut niin huima vauhti.”
Eräs lehtimies oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää Lontooseen uutisen Sternen kuolemasta. Englantilainen sanomalehdistö julkaisi ylistäviä muistokirjoituksia ja koko Coxworldin seurakunnan väki sonnustautui mustiin osoittaakseen kunnioitusta sielunpaimenelleen. Samaan aikaan Pariisissa Sterne koki ranskalaisen ilmapiirin tervehdyttävän vaikutuksen. Hän liehui parhaissa tamineissaan juhlasta toiseen, liehitteli naisia ja riekkui suuna päänä ryyppyseuroissa. Pariisi oli Sternelle riemuvoitto, vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei ollut vielä ranskaksi käännettykään.
Matkakirjaa aloitellessaan Sterne seurasi ajan käsikirjoitusten kuivakkaa tyyliä, mutta hylkäsi sen pian liian vaivalloisena ja ryhtyi sepittämään niitä näitä humoristiseen ja sarkastiseen sävyyn. Ensimmäiseksi kohteeksi osui Calais, josta kirjoittaja myöntää tietävänsä juuri sen verran, minkä parturi oli hänelle kertonut partaveistä teroittaessaan. ”Sillä ilta oli hämärtynyt, kun saavuin, ja lähtiessäni seuraavana aamuna oli pilkkopimeää.”
”Ennen kuin poistun Calaisista”, matkakirjailija sanoisi, ”olisi kenties paikallaan kuvailla sitä.” — Minusta se ei ole ollenkaan paikallaan — miksei mies voi kulkea kaikessa rauhassa kaupungin halki ja antaa sen olla, kun sekään ei puutu häneen, täytyykö hänen kääntyillä sinne tänne ja vetää esiin kynänsä jok’ikisen kohtaamansa koirankopin kohdalla, pelkästä näyttämisen halusta. (Tristram Shandy s. 418)
Pater Lorenzo -nuuskarasia, kannessa Moulinsin onneton Maria. (Enamel Patch Box, Bilston)
Nuuskarasioiden veljeskunta
Erään sattumuksen vuoksi oli Sterne tullut kohdelleeksi Calaisissa kerjäläismunkki Isä Lorenzoa tylysti kieltäytymällä munkin tarjoamasta nuuskasta. Katumuksen iskettyä oli Sterne vaihtanut suurieleisesti oman tyylikkään emaliupotuksin koristellun nuuskarasiansa munkin vaatimattomaan häränsarveen. Jostain syystä juuri tämä episodi nostatti saksalaisen lukijakunnan tunteet pintaan ennennäkemättömällä tavalla.
Muutamat saksalaiset kirjailijat, kuten Hirn kirjoittaa, saivat päähänsä perustaa ”ystävyys- ja tunteellisuusliiton, jossa Isä Lorenzon nuuskarasian piti olla ritarimerkkinä ja koossapitävänä symbolina”. Johan Georg Jacobi (Goethen ystävän Fritz Jacobin veli) julkaisi 1769 avoimen kirjeen, ”joka ilmoitti, että eräs seura herroja ja naisia oli päättänyt hankkia itselleen kukin nuuskarasian, jonka ulkokanteen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu Pater Lorenzo ja sisäkanteen Yorick”.
Lorenzo-rasiat saivat sangen suuren levikin. Hampurista, jossa liitolla oli keskuksensa, lähetettiin paljon rasioita ylt’ympäri Saksaa, vieläpä Tanskaan ja Liivimaahankin. Eri tahoilla, Strassburgissa ja Koburgissa jne, perustettiin uusia, itsenäisiä yhteenliittymiä Lorenzo-veljeskunnan merkeissä. (Vanhat postivaunut s. 92)
Tähän liittyy vielä yksi kummallinen episodi. Postivaunujen vieriessä läpi Moulinsin kantautui matkustavaisten korviin perin surullinen huilun ääni. Soittaja oli sittemmin Sternen ansiosta koko Eurooppaa itkettänyt Moulinsin Maria. Järkensä menettänyt kaltoin kohdeltu Maria-tyttönen istui puun juurella vuohensa kanssa ja soitti surullista sävelmää. Kun näkymään lisättiin vielä ikihempeä pastori Yorick, oli se valmis leviämään painokuvina kaikkialle – myös Lorenzo-rasioiden kansiin. Tosin kapinen vuohi vaihtui vaivihkaa söpöön koiranpentuun.
Tämän kohtauksen jälkeen suunniltaan liikuttunut pastori Yorick hoippui ”hämähäkinkoivillaan” takaisin postivaunuihin. Taustalla kuului yhä tuo munaskuita myöten riipivä huilunsoitto. Mutta matka jatkui ja kirjoittaja muisti yhtäkkiä: ”Mikä oivallinen ravintola odottikaan meitä Moulinsissa.”
Vastaisku tuli nopeasti, se oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa. Tosin kuolema ehti napata Sternen maaliskuussa 1768, joten hän ei ehtinyt kokea maineensa menettämistä ja muistonsa häpäisemistä. Vastaiskun takana oli satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg – häpeämättömän vihainen mies. Lichtenberg matkusti Englantiin ja siellä Sternen entiset tukijat parjasivat häntä kuin vierasta sikaa. Hänen sentimentoonsa ei voinut luottaa, todettiin, se oli pelkkää teeskentelyä.
Elämäkerturinsa mukaan jopa Byron sanoi halveksivansa miestä, joka oli jättänyt vanhan äitinsä ja sisarrukkansa heitteille. Sitä oli vaikea uskoa, kun ottaa huomioon Byronin omat kotiolot. Tuo heitteillejättö ei pitänyt aivan paikkaansa. Sterne kyllä tuki poloja sukulaisiaan taloudellisesti, mutta ei halunnut pieneen pappilaansa lisää kahta naispuolista riivinrautaa, kun hänellä oli siellä jo yksi ennestään – vaimonsa Elizabeth.
Lichtenberg kaivoi esiin kaiken mahdollisen pilkatakseen Sterneä ja ivatakseen julmin sanoin nuuskarasiayhdistysten tunteilevia hölmöjä. Hyviä ja avosydämisiä ihmisiä on turha etsiä sellaisten ”tunteilevien korupuhelijoiden” joukosta kuin Sterne, totesi Lictenberg. ”Kolmen pennin kolikko hätää kärsivälle on aina enemmän arvoinen kuin suurinkaan osanoton kyynel.” ”Unissani olen paljon sääliväisempi kuin valveilla”, kirjoitti Lichtenberg osuvasti ”Töherryskirjaansa”.
Esseisti ja kulttuuripersoona Yrjö Hirn kirjoittaa 1920-luvun näkökulmasta, jolloin jo ihailtiin Goethen kaltaisten kirjailijoiden asiallista esitystapaa ja halveksittiin ylenpalttista tunneherkkyyttä. Yleisesti todettiin Tristram Shandy romaanina käännöskelvottomaksi ja episodimaisessa juonettomuudessaan lähestulkoon lukukelvottomaksi.
Tässä ainaisessa itkuvalmiudessa on jotakin, joka hyvin soveltuu Laurence Sternen persoonalliseen temperamenttiin, sellaisena kuin sen oppii tuntemaan hänen kirjeenvaihdostaan rakastettujensa kanssa. Siinä on myöskin jotakin, joka on tunnusmerkillistä koko sille sukupolvelle, johon hän kuului, sen kyynelrauhasten toimintakyky kun näyttää olleen paljon korkeammalle kehittynyt kuin myöhempien polvien. (Vanhat postivaunut s. 80)
Mutta eihän sen näin pitänyt mennä eikä mennytkään. Nykyisenä postmodernina aikana voimme jälleen olla varmoja tarttuessamme Tristram Shandyyn, että meillä on käsissämme yksi kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. Sitä on verrattu Rabellais’n Gargantuaan, Joycen Ulussekseen ja ties mihin. Ja aivan turhaan, sitä ei voi verrata mihinkään – se on aivan omanlaatuisensa nerouden ja hulluuden tuotos. Sitä paitsi jos arvioisimme kirjallisuutta tekijöidensä elämäntapojen kunnollisuuden mukaan, ei jäljelle jäisi montaakaan mestariteosta. Sellaisia hunsvotteja ne ovat olleet, kirjailijat.
Oi kunpa isäni tai äitini, tai suoraan sanoen molemmat, sillä he olivat siihen toki kumpainenkin yhtä velvolliset, olisivat vähän katsoneet, mitä tekivät pannessaan minua alulle.
– Tristram Shandy
Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.
Laurence Sterne: Tristram Shandy, elämä ja mielipiteet, suom. Kersti Juva, WSOY 1998.
Laurence Sterne: A Sentimental Journey Through France and Italy (1768)
https://www.gutenberg.org/files/804/804-h/804-h.htm
Goethe matkustaa Roomaan 21.10.2011.
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html
Sterne and Death by Thomas Patch (1768). The Print Collector/Print Collector/Getty Images.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti