EI KAI HERRA TANNINEN LASKE LUIKURIA

Ennen avajaisia. Yksityisnäyttely, Galleria Kluuvi, Helsinki 1973. 

 – Antakaa paperia, niin pyyhin ja kirjoitan

– Siunatkoon, et kai tee niitä samaan paperiin, huikkaa

   naapurinrouva ruusupuskasta.

Tutustuin Ilkka-lehden kulttuuritoimittaja Lasse Rauhalaan Vaasassa syksyllä 1974. Olin pitänyt edellisenä vuonna ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa Helsingissä ja saanut saman tien näyttelykutsun kotimaakuntaani. Vaasan taidehallissa kävi yllättävän paljon väkeä, vaikka ei kai minua kukaan tuntenut – eikä varsinkaan oudon abstrakteja maalauksiani. Joitakin vaasalaisia taiteilijoita olin tavannut Suomen Taiteilijaseuran kokouksissa, joten siltä osin tunnelma oli kotoinen. Carl Wargh oli ystävällisesti tarjonnut näyttelyn ajaksi majapaikakseni Rantakadun ateljeemurjunsa.

Jo ennen avajaisia sisään purjehti Vaasa-lehden legendaarinen kriitikko ja tyylikäs kulttuuripersoona Sirkka Högström, joka otsikoi juttunsa letkeästi Entäs Seppo–Juhannus. Kritiikissään Högström totesi, että ”pelkkä realismi ei ole jumalansanaa, vaikka se onkin päivän muotihuuto”. Mutta jatkoi, että Tannisen on kyllä parempi pysyä toistaiseksi Helsingissä ”viileän objektiivisine maalauksineen”. Joskus seuraavalla viikolla ilmestyi taidehalliin tummapukuinen hieman vinosti kävelevä langanlaiha herrasmies. Paikalle osunut Veikko Takala kuiskasi, että se on Ilkan Lasse Rauhala, tiukka ja ankara kriitikko.

Rauhalan ehdotuksesta lähdimme tekemään haastattelua maineikkaaseen ravintola Kotiin, jossa paikalliset kulttuuri-ihmiset olivat kuin kotonaan. Tulin mainiosti toimeen kohteliaan Rauhalan kanssa, vaikka hänen hiljainen äänensä hukkui välillä ravintolassa mellastavien vaasalaisten mölyyn. Artikkelissaan Tannisen kuviot ja viivarytmit Rauhala sanoi ”nuorella taiteilijalla olevan sangen määrätietoinen ote työhönsä”. ”Tanninen ei havainnoi ulkoista todellisuutta eikä tulkitse sisäisiä tuntojaan. Hän sommittelee ankaran objektiivisesti. Viiva ja neliö, siinä elementit, joissakin töissä myös väri – jos kohta niukka.”

 

"V Bienal Internacional de Arte de Ibiza" – Ibizan V kansainvälinen biennaali, Ibiza 1973. – Kuvassa yksi biennaalissa olleista maalauksista ("Contra el dolor del Surrealismo", 1972), joka katosi myöhemmin biennaalin kiertonäyttelyssä Espanjassa. Ehkä se yhä jossakin tuntemattomassa paikassa maailmoi vapautusta surrealismin ahdistuksesta.

Teoksiani oli valittu myös Ibizan kansainväliseen biennaaliin 1973. Olin tuolloin 25-vuotias "jokakuka", joka oli Pahajoen vinttikammiosta heitetty epämääräisten Helsingin opintojen myötä taidemaailmaa kiertävälle radalle. Erityisesti ovat mieleen jääneet Raimo Heinon Taideakatemian koulussa pitämät taiteenfilosofian luennot. Yhä uudelleen oli (ja on) kysyttävä, onko taiteen esittävyyden lumeen takana jotakin syvällisempää, joka koskettaisi suoraan ihmissielua.

Suomen Taideakatemian koulu, maalausluokka, Helsinki 1968.

Vapaan taiteilijan elämää uhkasi armeija. Ministeriön virkamies ilmoitti ystävällisesti, että ahkeran näyttelytoimintani aiheuttamat lykkäykset olivat viimeinkin tapissa, ja minun oli aika lähteä suorittamaan kansalaisvelvollisuuteni. Pääesikunnassa minut todettiin epävakaana persoonana nipin napin siviilipalveluun kelpaavaksi. ”Jos sinulle antaisi aseen, ampuisit varmaan itsesi”, totesi kuulusteluja johtanut majuri Pärre Förars (ent. iskelmätähti). Olin samaa mieltä; olinhan russellini tarkoin lukenut pasifisti.

Niinpä sitten päädyin siviilipalvelusmieheksi Seinäjoen Keskussairaalaan, jossa muutamassa päivässä pätevöidyin arkiston ja monistamon hoitajaksi. Seinäjoki oli täysin vieras paikka, olin käynyt siellä vain ohikulkumatkalla. Kaupunki oli kolkohko ja nurkkakuntainen, kuvataiteen kohdalla oli suuri musta aukko. Tylsempää paikkaa ei olisi osannut kuvitella. Mutta poiskaan ei päässyt; olimme muuttaneet koko perhe Seinäjoelle. Vaimoni sai opettajan pestin, siitä huolimatta kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ajoi yhä vain ahtaammalle.

Maalauksia sarjasta "Tathata". Kuvan veistokset Kimmo Pyykkö. "Młoda sztuca finska –Suomalaista nykytaidetta", Zacheta, Varsova 1977.

Oli ryhdyttävä keksimään jotakin toimeentuloa. Kirjoitustaitoinen ihminen tulee aina toimeen, sanottiin. Olin kirjoittanut satunnaisesti kuvataiteesta eri julkaisuihin. Olin julkaissut myös ”avantgardistisia” runoja ja saanut WSOY:n palkinnonkin. Mutta ne rahat olivat viheltäen menneet. Sitä paitsi edistykselliset tahot haukkuivat kirjani maan rakoon – ja vaativat jälleen kerran ampumistani. Tässä vaiheessa törmäsin taas Lasse Rauhalaan. Neuvottelimme hartaasti paikallisessa krouvissa ja päädyimme sopimukseen, että kirjoitan Ilkkaan sarjan artikkeleita modernista taiteesta.

Rauhala kutsui minua joko lyhenteellä SJT (Äsjiitee) tai virallisesti herra Tanniseksi. Varsinkin silloin kun hän epäili tekstini karanneen turhan kryptiseksi ja runolliseksi. Hän saattoi tokaista, ”ei kai herra Tanninen laske luikuria”. Epäilys oli aiheellinen. Taiteesta kirjoittaminen on mitä suurimassa määrin luikuria. Ei ole sellaisia faktoja tai kivijalkaa, johon taiteen olemuksen voisi perustaa. Taide on aina muualla. Kiertoteitä myöten sanat saattavat kuitenkin viedä sinne, missä taiteen visiot puhuvat sanatonta kieltään – jossa ilmiöt ilmentyvät.

Kirjoitin muutamassa kuukaudessa Ilkkaan esittelyt merkittävimmistä uuden taiteen ismeistä – ja niitähän riitti. Palaute oli positiivista, joten uuttakin kirjoitettavaa tarjottiin. Kesken siviilipalvelukseni avattiin Varsovassa laaja suomalaisen taiteen näyttely (jossa itsekin olin mukana). Siviilipalvelusmies ei voi matkustaa ulkomaille, mutta sairaalan johdon myöntämällä väliaikaisella ”esteettömyystodistuksella” sain luvan poistua maasta edustamaan maatani näyttelyn avajaisissa. Kirjoitin näyttelystä laajan katsauksen Ilkkaan. Ja tulin vielä takaisinkin. 

Työhuone, Kivirikon taidetalo, Seinäjoki 1982. – Vuokrasin työtilat Kivirikon talosta (ent. sairaalan ylilääkärin talo). Samaan aikaan olin stipendiaattina Italiassa (1982-1983), joten "residenssi" jäi ensin tyhjilleen. Joten sain häädön talosta lähes saman tien. Sain kuitenkin jatkaa työskentelyä talossa "toistaiseksi", kunhan vuokrani maksaisin.

 

Lasse Rauhala jäi eläkkeelle ja Aino Mäki-Mantila tuli kulttuuritoimituksen johtoon. Mäki-Mantila värväsi minut Ilkan freeelance-taidekriitikoksi tarjoten sopimuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Selvisin ensimmäisistä kirjoitustehtävistä ilmeisen hyvin, joten sain pian mahdollisuuden kirjoittaa Vincent van Gogh -retrospektiivista Amsterdamissa. Selvisin siitäkin kunnialla. Lupasin kirjoittaa kolme vuotta, mutta siinä vierähti 17 vuotta. Jopa työskennellessäni kuvataiteilijana ulkomailla tein ohessa juttuja ja lähetin ne postissa Ilkkaan. Iltapuhteen koittaessa jossain Rooman kujilla tuli mieleen, että kirjoitetaanpa juttu Ilkkaan.

Kriitikon työn jälkeen jatkoin vielä vuosikaudet lehden kolumnistina. Kaikkiaan kirjoitin Ilkkaan ja Ilkka-Pohjalaiseen viidellä vuosikymmenellä. Siis viidellä vuosikymmenellä. Onko joku pannut paremmaksi, tekisi mieli kysyä. Yksi satunnaisesti käteen osuva Ilkan artikkeleistani oli Lasse Rauhalan tilaama Tie musta kuin puukon terä (1982). Otsikko oli kai Lassen keksintöä. Teksti käsitteli Antti Maasalon lanseeraamaa megalomaanista yhteispohjoismaista ympäristötaiteen tapahtumaa Lehtimäellä. Siitä voidaan sanoa vain, että se olisi voinut nostaa Etelä-Pohjanmaan kansainvälisiin kuvataiteen sfääreihin – jos vain olisimme ymmärtäneet. Mutta emme me ymmärtäneet.

Ehkäpä juuri siksi tie oli musta kuin puukonterä, kun poistuimme lopullisesti Lehtimäen sorakuopilta, kukapa sen muistaisi. Yhdistin tekstiin zen-runoilija Shinkichi Takahashin runoja, joita olin iltapuhteilla suomentanut. Lisäsin juttuun vielä lyhyen Takahashin esittelyn – runoilijahan oli Suomessa täysin tuntematon. Kääntämäni runot ovat ainoa asia, mitä tuosta ajasta on enää jäljellä. Yritän yhä päivittäin muistaa tekstin yksinkertaisen viisauden: ”Zen ei opeta, että ei pitäisi katsoa minne on menossa. Se vain opettaa, että menemisen päämäärää ei ole korotettava siinä määrin kulloistakin olotilaa tärkeämmäksi, että itse kulkeminen menettää merkityksensä.”

Lumituuli

Ei ole enempää nähtävää

kuin lumi nandinin lehdillä,

jonka alla punasilmäinen jänis

lojuu jäätyneenä.

Ja nyt kun ei ole enää valoa

jäniksen ruumiin vaiheilla

kasvosi ovat yhtäkkiä laajat

kuin maailmankaikkeus.

– Shinkichi Takahashi (suom. SJT)

Shinkichi Takahashi: Afterimages – Zen Poems, translated by Lucien Stryk & Takashi Ikemoto. A Doubleday Anchor Book, 1972.

– Ilmestynyt Seinäjoen varrelta -julkaisussa, Seinäjoen Historiallinen Yhdistys 2023.

SIVUOIREENA TODELLISUUS

Piero Manzoni: Socle du Monde – Maailman perustus. (1961) Kuvankäsittely SJT.

Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on.

– Slavoj Žižek

Kirjoituksessaan Fantasia todellisuuden tukena (1989/2005) Žižek kirjoittaa lacanilaisesta teesistä, jonka mukaan vain unessa – fantasiassa – pääsemme lähelle todellisuutta tai ainakin lähelle reaaliseen (todellisuuteen) heräämistä. Lähelle mutta emme kuitenkaan aivan perille saakka – sillä reaalisen todellisuuden tositotisille kankaille emme pääse milloinkaan. Saman tien kirjoittaja varoittaa, ettei pidä kuitenkaan luulla elämän olevan ”silkkaa unta” tai kokemamme ”todellisuuden vain illuusiota”.

Normielämässä elelemme mukavasti ”illusorisessa todellisuudessa”, joka on intersubjektiivisen tietoisuutemme synnyttämä ihannetila – toiveiden maailma ja valtakunta. Tuon maailman suojamuureja harvoin mikään rikkoo. Mutta kuten kirjoittaja varoittaa, jokin murtumakohta (virus, vilustuminen tai mikä lie) saa meidät toisinaan sairastumaan fantasiaan, jonka sivuoireena tai jälkitautina saamme riesaksemme kiusallisen pätkän reaalitodellisuutta. Onneksi se menee nopeasti ohi – vain harvoille siitä koituu suurempaa haittaa.

Tyyssijojen ylle kohoavana menettää tyyssijansa

hän, jolle olematon aina on olemassa

uskalluksensa tähden.

Älköön tulko kotilieteni ääreen se,

älköönkä tietämiseni tulko osalliseksi sen luuloista,

joka tällaista saa aikaan.

– Sofokles (Antigone)

Tästä palautuu mieleen Leonardon huomio, että värit ovat kylläisimmillään varjon rajamailla, kun hämärän henget ovat jo liikkeellä. Goethe oli tehnyt saman huomion ja päättyi hurjaan ajatukseen, että värit syntyvät juuri pimeyden ja valon voimien taistosta. Omissa kokeiluissaan Goethe vakuuttui (aivan turhaan) että kaikki värit eivät kuitenkaan voi sisältyä valkoiseen valoon, sillä minkälaisessa maailmassa valo voisi olla itseään tummempaa – ehkä jopa silkkaa pimeyttä. Mutta kokemuksesta tiedämme, että pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa väritkin ovat vain kalpea aavistus todellisesta voimastaan.

Žižek antaa ymmärtää, että ”naiivin realisminkin” harhaisessa maailmassa on aina olemassa jokin jäännös, jonka kova ydin ei ole palautettavissa ”illusorisen peilauksen universaaliin leikkiin”. Lacanin mukaan ”ainoa paikka, jossa voimme edes yrittää lähestyä tätä reaalisen piinkovaa ydintä, on itse asiassa uni”. Žižekin sanoin: ”Kun unen jälkeen heräämme todellisuuteen, sanomme tavallisesti itsellemme, että se oli vain unta, sokeuttaen näin itsemme sille tosiasialle,että arkipäivän hereillä olon todellisuudessa emme ole mitään muuta kuin tämän unen tietoisuus”. Siis ei mitään muuta kuin unen tietoisuus.

Zhuang Zi voi herätessään ajatella olevansa Zhuang Zi, joka uneksi olevansa perhonen, mutta kun hän on perhonen unessaan, hän ei voi kysyä itseltään, oliko hän herättyään tämä perhonen, joka nyt uneksii olevansa Zhuang Zi.

– Slavoj Žižek (Ideologian ylevä objekti, 1989/2005)

Voisimme – jos oikein rohkeita olisimme – ajatella, että Lacanin fantasian maailma on taiteen maailma – imaginaarinen viillos kokemusavaruuden suuressa unessa. Muistamme Levinasin huomion taideteoksen kyvystä ”venyttää luontaista havaintoa” yli kielellisen tiedostuksen – ja jopa sen tuolle puolen. Näin taide on (ikään kuin) todellisempaa kuin todellisuus. ”Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut (oleskelemaan) taiteen varjoon.” Siis reaalitodellisuus ei ole mitään muuta kuin taiteen varjossa koettua satunnaista ylijäämää, jota ei voi palauttaa minnekään – sitä on vain koettava.

Kokemustodellisuus vaatii perustan selvitystä, sillä mitään ei voi olla ”ilman perustaa”. Kaikki löytyy tieltä, kuten filosofi kirjoittaa. Vain tie voi johtaa ”muistavan ajattelun yhä uudelleen tyhjiin ammentamattoman kaivon äärelle” (Heidegger, Perusteen periaate, 2018). Emme lähde kuitenkaan tien päälle tämän pidemmälle, vaan oikaisemme taiteen maailmaan. Perustan etsintä on kiinnostanut myös taiteilijoita. Konkreettisen perustan rakensi Piero Manzoni teoksessaan Socle du Monde (1961). Teos on nimensä mukaisesti perusta, sokkeli, jolle maapallo nostetaan lepäämään painonsa varassa. Tämän jälkeen koko installaatio näyttäisi leijuvan tyhjän päällä.

Kaikki riippuu tiestä. Tämä tarkoittaa toiseksi, että kaikki se, mikä pitää saada näkyviin, näyttäytyy aina vain matkalla tietä pitkin. Näkyviin saatava on tien varrella. Tien avaamassa näköpiirissä, siinä, jonka läpi tie johtaa, kokoontuu yhteen se, mikä tieltä kulloinkin on nähtävissä. Mutta päästäksemme perusteen periaatteen paikantamiseen johtavalle tielle meidän täytyy hypätä.

– Martin Heidegger (Perusteen periaate, 2018)

Vaikka hyppy jäikin reunalla

vaappumiseksi ja epäaidon

rohkeuden teeskentelyksi,

se lopulta töksähti kokonaan

uuteen maailmaan. Minä se olin

siinä tilallisuuteen juuttuneena

luulemassa päteviksi satunnaisia

ulottuvuuksia ja välimatkoja.

– S JT (Paluu, 2010)

Kuten eräs päätoimittaja totesi, ihmiset uskovat tarinoihin, joten kerro heille tarina ja unohda faktat. Samaa sanoo Yual Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018). Ihmiset ovat onnistuneet hallitsemaan maailmaa ja tekemään niin ihailtavia kuin kammottaviakin luomuksia yhteistyön voimin. Ja ihmisten yhteistyö sujuu hyvin juuri siksi, että he uskovat tarinoihin, sepitteisiin. Erityisesti meitä kiehtoo tieteisfiktio – tulevaisuus sellaisena kuin se on elokuvissa. Hararin mukaan tieteisfiktio sekoittaa toisiinsa älyn ja tietoisuuden ja kiinnittää näin ihmisten huomion vääriin ongelmiin. ”Tekoälyn tulevaisuutta pohdittaessa Karl Marx on yhä Steven Spielbergia parempi opas.”

Runoilijat, taidemaalarit ja näytelmäkirjailijat ovat siten vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit. Ihmiset lähtevät sotaan ja rakentavat katedraaleja, koska he uskovat Jumalaan, ja he uskovat Jumalaan, koska he ovat lukeneet runoja Jumalasta, nähneet kuvia Jumalasta ja lumoutuneet Jumalasta kertovista teatteriesityksistä.

– Yual Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018)

Zizek puhuu innostuneesti sosiaalidemokratian muuntumisesta autoritaariseksi kapitalismiksi. Mutta samalla hän varoittaa ryhtymästä politiikkaan, sillä kenenkään ei pitäisi kannattaa mitään ideologiaa. Kannatus tappaa ismin kuin ismin. Muistamme hyvin miten innokas sosialismin harrastus 1900-luvun lopulla tuhosi niin ”valtiososialismin kuin sosiaalidemokratiankin”. Joten jos tuntuu siltä, että nyt pitäisi äänestää ”sossua” niin kannattaakin äänestää vaikkapa ”persua”. Demokratiassa tällainen hyvää tekevää ”arkipäivän anarkismi” on suorastaan elinehto.

Sama pätee ideologiseen uneen, ideologian määrittämiseen unenomaisena rakennelmana, joka estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa, todellisuutta sellaisenaan. Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta ”avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on”, heittämällä pois ideologiset silmälasit. Tällaisen post-ideologisen, objektiivisen, selvän ja niin sanotuista ideologisista ennakkoluuloista vapaan katseen subjekteina (toisin sanoen tosiasioita sellaisina kuin ne ovat tarkastelevan katseen subjekteina) pysymme läpikotaisin ”ideologisen unemme tietoisuutena”. (Žižek)

Mitä muuta me olisimme voineet olla, emmekö me jo olleet kuin viimeisellä rannalla. Aikansa vaahdottuaan Žižek päätyy ratkomaan ”halun täyttymisen” ongelmaa ja antaa ymmärtää, että siihen ei ratkaisua löydy – ei missään eikä koskaan. Kohtaammepa todellisuudessa (missä tahansa todellisuudessa) objektin, jolla on ”kaikki fantasioidun halun objektin ominaisuudet”, päädymme väistämättä ”tämä ei ole se” -kokemukseen. Me olemme olleet kaiken aikaa jo jotakin muuta, mutta sekään ei auta.

Vaikka arkeologit tai geologit löytäisivät huomenna joitain fossiileja, jotka osoittaisivat lopullisesti, että menneisyydessä on ollut olemassa eläimiä, jotka ovat kaiken sen mukaisia, mitä tiedämme myyttien kautta yksisarvisista, se ei osoittaisi, että yksisarvisia on ollut olemassa.

– Saul Kripke (Naming and Necessity, 1980)

Jos sairastut fantasiaan, saat jälkitautina todellisuuden. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Heidegger kaivaa yhä vain perusteen perustaa ja nostaa esille Herakleitoksen fragmentin 52: ”Olemisen kohtalo on lapsi, joka leikkii…” ”On siis myös suuria lapsia”, toteaa filosofi. ”Miksi maailmanleikin suuri lapsi, jonka Herakleitos saa näkyviin aiõnissa, leikkii? Se leikkii, koska se leikkii. ’Koska’ uppoaa leikkiin. Leikki on ilman sitä, miksi. Leikki kestää niin kauan kuin se kestää. Jää vain leikki: korkein ja syvin. Mutta tämä ’vain’ on kaikki, yksi ja ainoa.”

Vasta maan jäädyttyä saattoi

luottaa ulkoiseen havaintoon,

silloin se näytti vakaalta

aina tähtien tuikkeeseen asti.

Sen olomuoto oli hiipumisen

hetkelläkin vankka kuin kallio.

Vain hullu olisi pitänyt sitä

pelkkänä aistiharhana.

– SJT (Paluu, 2010)

Yual Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto, Teos 2018.

Slavoj Žižek: Ideologian ylevä subjekti, suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2005.

Tekstissä käsitellyt ja siteeratut kirjat. Kuva SJT.

RIIVATTU VAPAUS

 

Tietoisuus on yhtäkkiä puhdistunut, se on yhtä kirkas kuin voimakas tuuli. Se ei ole muuta kuin itseään pakenevaa liikettä, liukumista pois itsestään. Niin mahdotonta kuin se onkin, jos voisitte mennä tietoisuuden ”sisään”, teihin tarttuisi pyörremyrsky ja heittäisi teidät takaisin ulos, pölyyn, lähelle puuta, sillä tietoisuudella ei ole ”sisäpuolta”.

– Jean-Paul Sartre (1938)

Muutama vuosi sitten Wolfram Eilenberger johdatti meidät 1900-luvun omaperäisten ja -laatuisten miesfilosofien työhön ja elämään kirjassaan Taikurien aika (2019). Nyt on ilmestynyt uusi teos Vapauden tuli (2021), joka käsittelee vastaavasti omapäisiä naisfilosofeja. Kirjan alaotsikkona on Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943. Synkät ajat eivät siihen loppuneet vaan jatkuvat yhä edelleen – pelastaako niiltä lie mikään. Mutta filosofia ainakin lohduttaa, kuten on tiedetty ammoisista ajoista alkaen. Molemmat kirjat on suomentanut erinomaisesti Tommi Uschanov.

Vapauden tuli penkoo syvältä aikakauden aatemaailmaa sekä päähenkilöidensä elämää ja työtä – siitä huolimatta se on sujuvaa luettavaa. Kirjoittaja on tehnyt tutkimustyönsä perusteellisesti, joten filosofian historiaa lukeneellekin löytyy kohtuullisen paljon uutta asiaa. Toki myös päähenkilöt Hannah Arendt, Simone de Beauvoir, Ayn Rand ja Simone Weil ovat mielenkiintoisia äärimmäisyysihmisiä, jollaisia luulisi tapaavansa enemminkin romaanin sivuilla kuin todellista elämää kuvaavassa historiikissa. Joten kirjaa voi lukea hyvin myös kaunokirjallisuutena, jos filosofian perustiedot ovat hatarat.

Ja toden totta Vapauden tuli tempaa mukaansa ja sitä on vaikea jättää syrjään. Vapaus ajatteluun – filosofian provokaatioon – törmää useimmiten itse asetettuihin esteisiin, totuttuun luonnolliseen asenteeseen ja ”arjen uskomuksiin”. Tuntuu kuin vanhojen ajatustottumusten purkamisen jälkeen ei jäisi enää mitään ”arvokasta” jäljelle. Meitä vaivaa alati ”pelko tympeän rauhan menettämisestä”, kuten Weil julman tyylikkäästi sohaisee arkaa paikkaa. On suorastaan raakaa, että niin hyvin varjeltua mielipidemaailmaani kutsutaan ”tympeäksi” – vaikka juuri sitä se on.

Kirjan päähenkilöiden ajatusmaailmat kypsyivät maailmansodan varjoissa; se ei ole voinut olla jättämättä jälkeä heidän ajatteluunsa. Syvimmin tämä näkyy Simone Weilin kirkkaan synkässä filosofiassa. Jos me hetkellisesti tuudittaudumme rauhassa ja rakkaudessa elävän maailman mahdollisuuteen, putoaa pohja nopeasti pois sellaisilta haihatuksilta. Rauhan aika on vain sotaan valmistautumisen väliaikaa. Emme me pyri rauhaan – kärsimyksien ja sairauksien vähentämiseen – vaan veriseen sotaan, lopulliseen tuhoon. Eudaimonia – pyrkimys onnelliseen ja hyvään elämään – jo antiikin kreikkalaiset nauroivat mahat kippurassa sellaiselle opille.

Vallasta muuttaa ihminen esineeksi surmaamalla kehkeytyy toinen, paljon ihmeteltävämpi: valta tehdä esine ihmisestä joka jää henkiin. Hän elää, hänellä on sielu; silti hän on esine. Hyvin outo olento, esine jolla on sielu; outo olotila sielulle. (Weil)

Sodan päämäärä kirkastuu irvokkaasti yhteisessä hyvässä – ihmisten hyvässä – jossa ihmisellä itsellään ei ole mitään arvoa, kuten Weil kirjoittaa. Ei naapuriaan – ihmisveljeään ja -sisartaan tappavalle sellaisella tiedolla ole mitään merkitystä. Weil mainitsee esimerkkinä päämäärättömästä verisestä teurastuksesta Troijan sodan, jota käytiin kymmenen vuotta Helenan takia. Rivisotilas ei piitannut pätkääkään Helenasta; hänelle riitti kalmanhajuinen teurastamisen kultti.

Troijan sodan keskipisteessä oli sentään nainen, ja vieläpä erinomaisen kaunis nainen. Meidän aikanamme Helenan roolissa ovat isoilla alkukirjaimilla kirjoitetut sanat. Jos tartumme johonkin näistä sanoista, jotka ovat verestä ja kyynelistä pöhöttyneitä, ja puristamme sitä, huomaamme sen tyhjäksi. – Esimerkkeinä voivat toimia kaikki poliittisen ja yhteiskunnallisen sanastomme sanat: kansakunta, turvallisuus, kapitalismi, kommunismi, fasismi… (Weil)

Weil pureutui ihmisten välisiin suhteisiin ja niiden outoihin realiteetteihin. Siellä missä enemmän kuin kaksi ihmistä kokoontuu, siellä jo kolmatta kohdellaan kaltoin. Tästä kulmasta katsoen ihmisten keskeinen ”yhteisöllisyys” on suorastaan kirosana. Kirjassa tiuhaan de Beauvoirin takapirujen joukossa vilahteleva Sartre oli myös ahkerasti näitä teemoja viljellyt: ”Helvetti on toiset ihmiset” ja sitä rataa. Ei ihmekään, että 1960-luvun tekopyhässä ilmapiirissä Sartrea ja muita eksistentialisteja pelättiin enemmän kuin aikoinaan itsetuhon partaalla keikkuvaa nuorta Wertheriä.

Kansakunta ja kansakunnan puolesta kuoleminen on varsin nuori keksintö. ”Keskiajalla oltiin uskollisia lääninherralle, kaupungille tai molemmille ja sen lisäksi vielä tuhansille aluehallinnoille, jotka eivät olleet kovin selvärajaisia.” Isänmaalisuuden tunne pääsi elähdyttämään närästävää rintaa vasta kun se sai taakseen tarkat valtion rajat – sen parempaa syytä sotimiseen ei voinut ollakaan. Mutta ”itsenäisyyden värehdintää” (kuten Weil kirjoittaa) päästiin kokemaan vasta Ranskan vallankumouksen myötä. ”Koko tuon ajan muut eurooppalaiset näkivät kansan enimmäkseen orjina, jotka olivat karjan tavoin täysin hallitsijan armoilla.”

Nykyään kansa on itsensä pahin vihollinen ja kykenee tihentyneen median ja uusien sotakoneiden avulla sopivassa hurmoksessa tuhoamaan itsensä. Weil kuvaa valtion – myös demokraattisen yhteiskunnan – suureksi hirviöksi, joka anastaa vallan ihmisiltä. Siinä ohessa kirkko pitää yllä ”puhetta rakkaudesta” ja yhteisestä hyvästä”, joka naamioi ikiaikaiset konnuudet ja kauheudet. Kaikki alkaa jo kotoa – juuri koti on se Platonin luola, jossa istutetaan ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet jokaiseen uuteen sukupolveen. Koulu voisi olla vapauden tyyssija ja totuudellisen tiedostuksen ylläpitäjä, mutta se ei sitä ole – koulun tehtäväksi jää kuuliaisten ja hyödyllisten kansalaisten tuottaminen.

Toinen hyvä esimerkki verisestä absurdiudesta on fasismin ja kommunismin vastakkainasettelu. Kummassakin valtio ottaa hallintaansa lähes kaikki yksilön ja yhteiskunnan elämänalueet. Kumpaakin luonnehtii sama vauhkoontunut militarisoituminen ja sama pakolla aikaansaatu, keinotekoinen yksimielisyys yhden puolueen puolesta, joka samaistuu valtioon ja saa luonteensa tästä valheellisesta samaistumisesta. Kummassakin työtä tekeviä massoja painaa sama orjuus tavallisen palkkatyöjärjestelmän sijaan. (…) Näistä olosuhteista seuraa tietenkin myös, että antifasismi ja antikommunismi ovat molemmat yhtä paljon vailla mieltä. (Weil)

Saatana ei ole saapunut vain Moskovaan, vaan se heiluu ympäri maailmaa ja maksaa virtuaalirahalla kammottavat ostoksensa. Weilin mukaan ”saatana on kotonaan sosiaalisissa asioissa”. Weil ei uskonut joukon – kansan, yhteisön, lauman – viisauteen, yksin ja kaksin ihmiset kykenevät keskustelemaan ja kuuntelemaan toisiaan, mutta suurempi ”joukko päätyy aina esittämään kuolemantuomiota”. Jos historia jotakin opettaa niin tämän. Juha Varto kirjoittaa syvällisessä kirjassaan (Mitä Simone Weil on minulle opettanut, 2005): ”Uuden ajan ja erityisesti valistuksen ajan sokea usko (tai toive?) yhteisöjen viisauteen on liikuttava. Sille ei ole mitään tukea historiassa, mutta päinvastaista näyttöä on runsaasti, esimerkiksi kaikissa vallankumouksissa ja poliittisissa puolueissa.”

Henkinen laiskuus pitää meidät ihmiset lopullisesti alaikäisinä; haluamme tai ainakin tyydymme siihen, että jokin meitä suurempi yhteiskunnallinen voima ajattelee puolestamme ja päättää kaiken palkoista ja veroista aina alkoholin prosentteihin ja ruoan suolapitoisuuteen. Marmatamme kyllä, että kaikki on päin helvettiä, mutta emme edes muista, että elämme demokratiassa. Alistumme samanmielisyyden paineessa ja toistelemme samoja mielipiteitä kuin kaikki muutkin.

Jos emme ymmärrä asioiden sisältöjä ja niiden mahdollista tärkeyttä, saatamme ajatella, ettei ole tärkeää, mitä niistä ajattelee. Niinpä meidät voidaan vetää mukaan mihin tahansa ja meidät saadaan olemaan mitä mieltä tahansa, koska emme enää muista, mitkä asiat olivat tärkeitä ja itse koettuja. Tärkeimmäksi asiaksi tulee olla jotakin mieltä asioista, parhaimmillaan samaa mieltä. (Varto)

Weilin näkemyksen mukaan sotia ei lopeta edes sotien syiden katoaminen. Sodan syyksi riittää pelkkä tuhoaminen ja murhaaminen. Eilenberger kirjoittaa: ”Ainoa asia, joka tässä vaiheessa voi pysäyttää väkivallan orgian, on se, että puuttuu murhaamiseen tarvittavia resursseja, raaka-aineita, tehtaita, rakenteita – tai viime kädessä itse ihmisiä, joista on tullut murhan raaka-ainetta.”

Alkamassa on vaihe, jossa kaikissa maissa tullaan tekemään aivan uskomattoman tyhmiä asioita ja ne näyttävät aivan luonnollisilta. Niin sanottua siviilikäyttäytymistä ja elämää tulee olemaan yhä vähemmän. Sotilaalliset toimintatavat hallitsevat yhä enemmän olemassaolon jokaista yksityiskohtaa. Kapitalismi tuhoutuu, mutta ei työväenluokantoimesta. Sen sijaan sen tuhoaa kansallisen puolustuksen kehittäminen jokaisessa maassa – sen tilalle tulee totalitaarinen valtio. (Weil)

Löytyykö tähän synkkääkin synkempään maailmankuvaan mitään lohtua Vapauden tuli -kirjan muiden ajattelijoiden osalta. Tuskin Rand sitä tarjoaa, ehkei Beauvoirkaan, mutta Arendt luultavammin onnistuu nostattamaan järjen äänen kaaoksen aikakaudesta. Weil itse kääntyi kohti hengen maailmaa ja löysi sieltä valoa pimeyden keskelle. Mistään muualta sitä ei enää voinut etsiä.

Jatkamme tutkimuksia.

Äärimmilleen keskittyen pystyin nousemaan tämän kurjan lihan yläpuolelle, jättämään sen kärsimään itsekseen vankina omassa nurkassaan, ja löytämään puhtaan ja täydellisen ilon laulujen ja niiden tekstien käsittämättömästä kauneudesta. Tämän kokemuksen avulla sain analogian kautta paremman käsityksen mahdollisuudesta oppia rakastamaan jumalallista rakkautta ahdistuksen keskellä. (Weil)

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

Simone Weil: Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle, suom. Kaisa Kukkola, niin & näin 2007.

Juha Varto: Mitä Simone Weil on minulle opettanut, Kirjastudio 2005.

Simone Weil. Vapauden tuli teoksen kuvitusta.

KESÄTERÄSSÄ

 

Muiden kehuminen on erinomainen mutta aliarvostettu ekoteko. (Pirkka 6-7/2022)

Yllättäen pilvenraosta ilmestyy aurinko ja koko kevään jatkuneet tuulenpuuskatkin taukoavat. Joten kesäkuun ollessa kohta puolessa, on korkea aika kaivaa kylmä siideri ja jotain hyvää lukemista mukaan puutarhan perimmäiseen katveeseen. Siideri on kaupan bulkkia ja lukemiseksi osuu jonkun rapulle heittämä Pirkka, joka lupaa ”rentoja kesäpäiviä” aina maailmantappiin saakka jatkuvan grillauksen parissa. Siinä ohessa kannustetaan pukeutumaan johonkin kevyeen mutta värikkääseen asuun, sillä tyylikkyys on kesälläkin olemisen tärkein kriteeri.

Uutisissa kerrotaan tunnin välein miten venäläiset grillaavat maailmantappia Ukrainassa. Vaikea siinä on löytää rento kesähuuma – tappokoneiden melskeessä. Maailma on viime aikoina näyttänyt meille jälleen kerran menneisyydestä esiin ryömineiden petojen päivitetyt ilmeet ja epäinhimilliset ontot puheet. Elokuvassa Apocalypse Now (1979) näytettiin vain puoli naamaa T. S. Eliotin runoa The hollow men lausuvasta Marlon Brandosta. Nykyään mitään häpeämättömät maailman tapit illottavat koko naamoillaan yötä päivää mediavempeleissä.

Kuivuneet äänemme, kun

yhdessä kuiskaamme

ovat heikot ja tarkoituksettomat

kuin tuuli kuivassa ruohossa

tai rottien askeleet lasinsiruilla

kuivassa kellarissamme.

– T. S. Eliot (Ontot miehet)

 Kesä-Pirkka muistaa myös vihreän loikan, jota olemme ottamassa mutta juuttuneet kesken ponnistuksen ilkeään asentoon, vaikka hallituksen ilmasto-ohjelma on maailman tiukin. Luulimme jo, että ongelma oli sillä ratkaistu. Naapurikin sanoi, että he alkoivat syödä lihaa enemmän kun huomasivat, kuinka vähän he olivat lihaa syöneet. Joten syömme – kuin uudesti heränneinä – lihaa ja muuta turhaa ruokaa enemmän kuin koskaan. Ja heitämme ylijäämän – jota on enemmän kuin koskaan – roskikseen ja sitä myöten kaatopaikalle.

Jos liha poistettaisiin grillauspesäkkeestä – tai edes vähennettäisiin – poistuisi sieltä savun ja lieskojen keskeltä myös polvihousuinen grilliäijä – tuo nykyajan karrelle käristetyn makumaailman Gargantua – ja katoaisi sen sileän tien. Miehiset miehet eivät tofunakkeja ja härkäpapupihvejä grillaa. Karmea takaisku tuli jo odotetulta taholta, kun koululaiset (nuo kurittomat keskenkasvuiset) saivat ajettua kasvisruoat kouluruokailuun. Vaikka kaupunginhallitus oli omalla arvovallallaan taannut, että tässä kaupungissa ei porkkanaa purra, ei tällä eikä seuraavallakaan hallituskaudella.  

 Me Pirkan lukijat olemme kautta aikain saaneet tuta, mitä arki on. Ja taas hinnat nousevat – venäläisten sotiessa – ennätys vauhtia. Nyt ei ole varaa syödä enää mitään. Onneksi on kesä ja pihapiirit jo alkukesästä täynnä nokkosta, voikukkaa, horsmaa ja muuta suuhunpantavaa. ”Kesä on lautasella”, toteavat Pirkan tekijät yhteen ääneen, eikä syyttä. Jouluun mennessä lautaset joutaa viedä turhina ”kirpparille”. Vaan ainahan jää juomapuoli. ”Kesän suosituimpiin drinkkeihin kuuluva gin tonic” – valistaa lehti, mutta vetää heti maton alta – ”on nyt nimittäin nollaprosenttinen”. Juju piilee gininmakuisessa siirapissa, ”joka keitetään vedestä, sokerista, katajanmarjoista ja appelsiininkuoresta”. Apua!

Toki Pirkan väki muistaa arjen huumassa säästää energiaakin. ”Miten voin säästää energiaa arjessa?” Ja jos ketkään niin ”pirkkalaiset” osaavat uuttaa arjen harmaudesta sulaa nektaria. Varsinkin kun arkeen löytyy sähköistä apua niin keittiöön kuin puutarhaankin. Ulkotoimiin hankitaan sähköpotkulauta (”–100 € Plussa-kortilla”), robottiruohonleikkuri, sähkögrilli (”unelmien ulkokeittiö”) ja kylpytynnyri (”kesän suuri brändi”). Sisätiloihin tarvitaan siirrettävä ilmastointilaite, robotti-imuri ja keittiöön – unohdetaan keittiö. Mistä se säästä tulee? No, kesällähän ei tarvita lämmintä vettä lainkaan, suihkussa voi käydä vaikka räystään alla ja astiat voi pestä vaikka järvessä.

 Mutta todellisessa kesäterässä on Niksi-Pirkka, joka parhaina aikoinaan valisti meidät tekemään tuhansia käteviä toimia pelkillä sukkahousuilla, kuten korjaaman laturin remmin tai kantamaan naapurin kanalasta kotiin tiun munia. Mutta nyt tuo kaikkien tumpeloiden oraakkeli ja kuluttajakansalaisten airut on kadottanut johtotähtensä. Kesän niksit ovat masentavaa luettavaa, vaikka sähkönsäästövinkkikin löytyy.

Saunassa voi käydä myös ilman lämmitystä luontoa, sähköä ja aikaa säästäen. Istu lauteille, ota mukava asento j a nauti rauhasta. Lisätunnelmaa voit loihtia kynttilävalaistuksella.

Eikö kasvissosekeitto onnistunut täydellisesti? Pakasta annoksia ja odota, kunnes olet flunssassa. Nenä tukkoisena et maista mitään.

Iskikö makeanhimo, mutta et haluaisi sortua herkutteluun? Pese hampaat lasten hammastahnalla, niin saat suun makeaksi.

Kadonneen shakkinappulan voi korvata vanhan mallisella sulakkeella.

Keskikesän juhla juhannus lähestyy pelottavaa vauhtia – ja luonto kukkii. Täällä Hallilan puutarhakaupunginosassakin on jo täysi häkä päällä, kuka tässä enää ehtii Pirkkaa lukemaan. Grilleistä nousee musta savu ja ilmassa leijuu palavan lihan katku kuten kunnon holokaustissa pitääkin. Siitä huolimatta vegaaniset ruoat ja muut kasvivalmisteet ovat salakavalasti ujuttautuneet Pirkankin sivuille. Mutta ruokaohjeistuksessa ei olla lähelläkään 1940-luvun niukkuutta ja kekseliäisyyttä, vaikka jotakin yhtäläisyyttä jotkut ovat olleet huomaavinaan.

Koko kesä grillin äärellä. Pilaa terveytesi luomulihalla. Ja jotakin pirskahtavaa laiturinnokkaan.

Blogin kuvitus Kouluhallituksen 1942 julkaisemasta Nuorten työ- ja talkookirjasta.

Pirkka-lehti on K-ryhmän asiakaslehti. Se on perustettu vuonna 1933. Pirkka ilmestyy 10 kertaa vuodessa. Sen jakelulevikki on 800 000, ja sillä on arvioitu olevan 1,5 miljoonaa lukijaa. (Wikipedia) Facebook.com > Niksi-Pirkka

ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN PAATOS

 

Se päivä, tunnonvaivojen sunnuntai, kimmelsi kirkkaana ja kahlasi mudassa koko viikon kestäneiden lumimyrskyjen jälkeen. (…) Räystäs ulottui ehkä liian ulos, tai ehkä katsoin puikkoja väärästä kulmasta, tai sitten en vain osunut katsomaan sitä jääpuikkoa, josta vesipisara juuri irtosi.

On palattava vielä Nabokovin Väärin päin -teokseen, koska uuden suomennoksen lopussa on bonuksena Nabokovin novelli Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951), ja sekin nyt eka kertaa suomeksi. Novelli ei sovi heikkohermoisille, koska siinä saadaan viesti rajan takaa. Kaiken lisäksi lukijaparka joutuu viestin vastaanottajaksi, sillä novellin kirjoittaja on liian lumoutunut kryptisen kielensä loistokkaaseen tyyliin huomatakseen ilmiselvää yhteydenottoa. Lukijan tekisi mieli motata mokomaa idioottia, mutta sekin on mahdotonta.

Tippuvien pisaroiden epäsäännöllinen rytmi jäi vaivaamaan mieltä kuin silmänkääntötemppu. Kuljin korttelin kulmalta toiselle katsellen tippuvia jääpuikkoja ja ajauduin lopulta Kelly Roadille ja talolle, jossa D. oli asunut ollessaan täällä opettajana.

Novellin kertoja on tavallisella sunnuntain iltapäiväkävelyllään halki jonkin pienehkön kaupungin, jonka tyttökoulussa hän opettaa ranskankielistä kirjallisuutta. Siellä hän on tutustunut taiteellisiin Vanen sisaruksiin – Sybil ja Cynthia – jotka Harold Bloomin mukaan (Lukemisen ylistys, 2001) edustavat pikemminkin tšehovilaista haurasta naistyyppiä, joiden paatos kumpuaa elämättä jääneestä elämästä, kuin Nabokovin kirjoista tuttuja anarkistisen kiihkeitä naisia. Paatos ei kuulu Nabokovin lajityyppiin, kuten Bloom tietää, mutta kenen modernin kirjailijan se sitten kuuluisi. Ei tule mieleen.

Kävelyllä oleva kertoja (jokakuka) pysähtyy ihailemaan räystäästä ”tip-tippuvia” jääpuikkoja, jotka ovat kuin huutomerkkejä. Hän on juuri kuullut Cynthian Vanen kuolemasta, sisaruksista nuorin Sybil oli tehnyt itsemurhan jo aikaisemmin. Kohtalokkaat muistot valtaavat mielen. Kadunvarrella oleva pysäköintimittari on kuin luihu kummitus, jonka pitkä varjo näyttää oudon punertavalta. Yllättäen auto pysähtyy kertojan kohdalle ja autosta nousee D. (ehkä Sibylin itsemurhan syy.) ”En muuten tiennytkään, että Cynthia Vanella oli vikaa sydämessä”, sanoo D.

Cynthia oli kehittänyt spiritistisen teorian ”välittäjinä toimivista auroista”, joiden kautta vainajien aurat voivat puuttua hyväntahtoisesti jälkeenjääneiden elämään. Kertoja oli katkaissut yhteytensä Cynthiaan Sybilin kuoleman jälkeen – tai ehkä siksi että Cynthia oli pilkannut häntä ”osuvasti” tosikoksi ja hurskastelijaksi. Ehkä se vaivaa häntä. Epäuskoisuudestaan huolimatta kertoja mainitsee höyrylaiva Lexingtonin palossa menehtyneen Vanen suvun ”luisevan tylsimyksen” tohtori Jonathan Vanen (1780-1839), josta sittemmin tuli Cynthian ”keikkuvan pöydän vakiovieras”. Pöydässä vierailivat ahkerasti myös Tolstoi, Oscar Wilde ja monet muut.

Keskustelijana pikemminkin vuolas kuin täsmällinen Cynthia ei koskaan osannut selittää tyhjentävästi teoriaansa aktiivisista auroista. (…) Cynthiaa eivät kiinnostaneet sen enempää yleistykset kuin logiikkakaan. ”Ai, se oli Paul”, hän sanoi kun keitto kiehui ilkeyttään yli, tai: ”Vanha kunnon Betty Brown taitaa olla kuollut”, kun hän voitti hyväntekeväisyysarpajaisista kauniin ja erittäin tervetulleen pölynimurin.

Kertoja myöntää olevansa pettynyt ja hakee apua jopa varpusten viserryksestä; jos niiden sirkutusta tallentaisi ja kuuntelisi sitten väärin päin pyörittäen, eikö sieltä saattaisi kuulua Cynthian selväsanainen viesti. Cynthian kummittelu toistuu sinnikkäänä unena, jota kertoja ei onnistu tulkitsemaan, ja novellin lopussa ilmentyvänä sana-arvoituksena, joka jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on häikäisevän ovela – ja ainutkertainen, toista kertaa sitä ei voi käyttää, kuten Nabokov on novellia kommentoidessaan sanonut. Lukija uskoo mitä uskoo, ainakaan hän ei voi syyttää kirjoittaa yllytyksestä – hän on omillaan. Jälleen kerran Nabokov on jakanut kaikki ässät omaan käteensä ja lukijalle vain pari kälyistä korttia. Pelaa niillä sitten.

I could isolate, consciously, little. Everything seemed blurred, yellow-clouded, yielding nothing tangible. Her inept acrostics, maudlin evasions, theopathies – every recollection formed ripples of mysterious meaning. Everything seemed yellowly blurred, illusive, lost.

ICICLES BY CYNTHIA, METER FROM ME, SYBIL!

Arvoitus on ilmiselvä, kun kappaleen sanojen alkukirjaimet poimitaan ja yhdistetään. Mutta viesti ei tule Cynthialta, kuten kertoja/kirjoittaja on odottanut, vaan pikkusisko Sybililta. Huh huh! Kylmä viima pyyhkäisee huoneen poikki. Suomentaja on joutunut visaisen tehtävän eteen, ilman kompromisseja siitä ei ole selvitty. Mutta kunnialla kumminkin.

Pateettiset uumoiluni ilmaisivat, kuinka onnettomiksi tajusin charmittoman yritykseni neuvot. Totuuden hakeminen imaginaarisista ajatuksista lisäsi tarinaan arvaamattomuutta, muuten ikävän tuttuun todellisuuteen aineettomien rajojen itsenäistä tavoittamattomuutta. Masentuneena ihmettelin nimettömien, ulkokultaisten lupausten teennäistä antia, surumielisen, yksinäisen baletin illuusiotonta loppua.

Entä suomennoksessa:  ”P u i k o t  C h y n t i a ….”  jne.

Vladimir Nabokov: Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951). Ilmestynyt kirjassa Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2021.