RIIVATTU VAPAUS

 

Tietoisuus on yhtäkkiä puhdistunut, se on yhtä kirkas kuin voimakas tuuli. Se ei ole muuta kuin itseään pakenevaa liikettä, liukumista pois itsestään. Niin mahdotonta kuin se onkin, jos voisitte mennä tietoisuuden ”sisään”, teihin tarttuisi pyörremyrsky ja heittäisi teidät takaisin ulos, pölyyn, lähelle puuta, sillä tietoisuudella ei ole ”sisäpuolta”.

– Jean-Paul Sartre (1938)

Muutama vuosi sitten Wolfram Eilenberger johdatti meidät 1900-luvun omaperäisten ja -laatuisten miesfilosofien työhön ja elämään kirjassaan Taikurien aika (2019). Nyt on ilmestynyt uusi teos Vapauden tuli (2021), joka käsittelee vastaavasti omapäisiä naisfilosofeja. Kirjan alaotsikkona on Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943. Synkät ajat eivät siihen loppuneet vaan jatkuvat yhä edelleen – pelastaako niiltä lie mikään. Mutta filosofia ainakin lohduttaa, kuten on tiedetty ammoisista ajoista alkaen. Molemmat kirjat on suomentanut erinomaisesti Tommi Uschanov.

Vapauden tuli penkoo syvältä aikakauden aatemaailmaa sekä päähenkilöidensä elämää ja työtä – siitä huolimatta se on sujuvaa luettavaa. Kirjoittaja on tehnyt tutkimustyönsä perusteellisesti, joten filosofian historiaa lukeneellekin löytyy kohtuullisen paljon uutta asiaa. Toki myös päähenkilöt Hannah Arendt, Simone de Beauvoir, Ayn Rand ja Simone Weil ovat mielenkiintoisia äärimmäisyysihmisiä, jollaisia luulisi tapaavansa enemminkin romaanin sivuilla kuin todellista elämää kuvaavassa historiikissa. Joten kirjaa voi lukea hyvin myös kaunokirjallisuutena, jos filosofian perustiedot ovat hatarat.

Ja toden totta Vapauden tuli tempaa mukaansa ja sitä on vaikea jättää syrjään. Vapaus ajatteluun – filosofian provokaatioon – törmää useimmiten itse asetettuihin esteisiin, totuttuun luonnolliseen asenteeseen ja ”arjen uskomuksiin”. Tuntuu kuin vanhojen ajatustottumusten purkamisen jälkeen ei jäisi enää mitään ”arvokasta” jäljelle. Meitä vaivaa alati ”pelko tympeän rauhan menettämisestä”, kuten Weil julman tyylikkäästi sohaisee arkaa paikkaa. On suorastaan raakaa, että niin hyvin varjeltua mielipidemaailmaani kutsutaan ”tympeäksi” – vaikka juuri sitä se on.

Kirjan päähenkilöiden ajatusmaailmat kypsyivät maailmansodan varjoissa; se ei ole voinut olla jättämättä jälkeä heidän ajatteluunsa. Syvimmin tämä näkyy Simone Weilin kirkkaan synkässä filosofiassa. Jos me hetkellisesti tuudittaudumme rauhassa ja rakkaudessa elävän maailman mahdollisuuteen, putoaa pohja nopeasti pois sellaisilta haihatuksilta. Rauhan aika on vain sotaan valmistautumisen väliaikaa. Emme me pyri rauhaan – kärsimyksien ja sairauksien vähentämiseen – vaan veriseen sotaan, lopulliseen tuhoon. Eudaimonia – pyrkimys onnelliseen ja hyvään elämään – jo antiikin kreikkalaiset nauroivat mahat kippurassa sellaiselle opille.

Vallasta muuttaa ihminen esineeksi surmaamalla kehkeytyy toinen, paljon ihmeteltävämpi: valta tehdä esine ihmisestä joka jää henkiin. Hän elää, hänellä on sielu; silti hän on esine. Hyvin outo olento, esine jolla on sielu; outo olotila sielulle. (Weil)

Sodan päämäärä kirkastuu irvokkaasti yhteisessä hyvässä – ihmisten hyvässä – jossa ihmisellä itsellään ei ole mitään arvoa, kuten Weil kirjoittaa. Ei naapuriaan – ihmisveljeään ja -sisartaan tappavalle sellaisella tiedolla ole mitään merkitystä. Weil mainitsee esimerkkinä päämäärättömästä verisestä teurastuksesta Troijan sodan, jota käytiin kymmenen vuotta Helenan takia. Rivisotilas ei piitannut pätkääkään Helenasta; hänelle riitti kalmanhajuinen teurastamisen kultti.

Troijan sodan keskipisteessä oli sentään nainen, ja vieläpä erinomaisen kaunis nainen. Meidän aikanamme Helenan roolissa ovat isoilla alkukirjaimilla kirjoitetut sanat. Jos tartumme johonkin näistä sanoista, jotka ovat verestä ja kyynelistä pöhöttyneitä, ja puristamme sitä, huomaamme sen tyhjäksi. – Esimerkkeinä voivat toimia kaikki poliittisen ja yhteiskunnallisen sanastomme sanat: kansakunta, turvallisuus, kapitalismi, kommunismi, fasismi… (Weil)

Weil pureutui ihmisten välisiin suhteisiin ja niiden outoihin realiteetteihin. Siellä missä enemmän kuin kaksi ihmistä kokoontuu, siellä jo kolmatta kohdellaan kaltoin. Tästä kulmasta katsoen ihmisten keskeinen ”yhteisöllisyys” on suorastaan kirosana. Kirjassa tiuhaan de Beauvoirin takapirujen joukossa vilahteleva Sartre oli myös ahkerasti näitä teemoja viljellyt: ”Helvetti on toiset ihmiset” ja sitä rataa. Ei ihmekään, että 1960-luvun tekopyhässä ilmapiirissä Sartrea ja muita eksistentialisteja pelättiin enemmän kuin aikoinaan itsetuhon partaalla keikkuvaa nuorta Wertheriä.

Kansakunta ja kansakunnan puolesta kuoleminen on varsin nuori keksintö. ”Keskiajalla oltiin uskollisia lääninherralle, kaupungille tai molemmille ja sen lisäksi vielä tuhansille aluehallinnoille, jotka eivät olleet kovin selvärajaisia.” Isänmaalisuuden tunne pääsi elähdyttämään närästävää rintaa vasta kun se sai taakseen tarkat valtion rajat – sen parempaa syytä sotimiseen ei voinut ollakaan. Mutta ”itsenäisyyden värehdintää” (kuten Weil kirjoittaa) päästiin kokemaan vasta Ranskan vallankumouksen myötä. ”Koko tuon ajan muut eurooppalaiset näkivät kansan enimmäkseen orjina, jotka olivat karjan tavoin täysin hallitsijan armoilla.”

Nykyään kansa on itsensä pahin vihollinen ja kykenee tihentyneen median ja uusien sotakoneiden avulla sopivassa hurmoksessa tuhoamaan itsensä. Weil kuvaa valtion – myös demokraattisen yhteiskunnan – suureksi hirviöksi, joka anastaa vallan ihmisiltä. Siinä ohessa kirkko pitää yllä ”puhetta rakkaudesta” ja yhteisestä hyvästä”, joka naamioi ikiaikaiset konnuudet ja kauheudet. Kaikki alkaa jo kotoa – juuri koti on se Platonin luola, jossa istutetaan ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet jokaiseen uuteen sukupolveen. Koulu voisi olla vapauden tyyssija ja totuudellisen tiedostuksen ylläpitäjä, mutta se ei sitä ole – koulun tehtäväksi jää kuuliaisten ja hyödyllisten kansalaisten tuottaminen.

Toinen hyvä esimerkki verisestä absurdiudesta on fasismin ja kommunismin vastakkainasettelu. Kummassakin valtio ottaa hallintaansa lähes kaikki yksilön ja yhteiskunnan elämänalueet. Kumpaakin luonnehtii sama vauhkoontunut militarisoituminen ja sama pakolla aikaansaatu, keinotekoinen yksimielisyys yhden puolueen puolesta, joka samaistuu valtioon ja saa luonteensa tästä valheellisesta samaistumisesta. Kummassakin työtä tekeviä massoja painaa sama orjuus tavallisen palkkatyöjärjestelmän sijaan. (…) Näistä olosuhteista seuraa tietenkin myös, että antifasismi ja antikommunismi ovat molemmat yhtä paljon vailla mieltä. (Weil)

Saatana ei ole saapunut vain Moskovaan, vaan se heiluu ympäri maailmaa ja maksaa virtuaalirahalla kammottavat ostoksensa. Weilin mukaan ”saatana on kotonaan sosiaalisissa asioissa”. Weil ei uskonut joukon – kansan, yhteisön, lauman – viisauteen, yksin ja kaksin ihmiset kykenevät keskustelemaan ja kuuntelemaan toisiaan, mutta suurempi ”joukko päätyy aina esittämään kuolemantuomiota”. Jos historia jotakin opettaa niin tämän. Juha Varto kirjoittaa syvällisessä kirjassaan (Mitä Simone Weil on minulle opettanut, 2005): ”Uuden ajan ja erityisesti valistuksen ajan sokea usko (tai toive?) yhteisöjen viisauteen on liikuttava. Sille ei ole mitään tukea historiassa, mutta päinvastaista näyttöä on runsaasti, esimerkiksi kaikissa vallankumouksissa ja poliittisissa puolueissa.”

Henkinen laiskuus pitää meidät ihmiset lopullisesti alaikäisinä; haluamme tai ainakin tyydymme siihen, että jokin meitä suurempi yhteiskunnallinen voima ajattelee puolestamme ja päättää kaiken palkoista ja veroista aina alkoholin prosentteihin ja ruoan suolapitoisuuteen. Marmatamme kyllä, että kaikki on päin helvettiä, mutta emme edes muista, että elämme demokratiassa. Alistumme samanmielisyyden paineessa ja toistelemme samoja mielipiteitä kuin kaikki muutkin.

Jos emme ymmärrä asioiden sisältöjä ja niiden mahdollista tärkeyttä, saatamme ajatella, ettei ole tärkeää, mitä niistä ajattelee. Niinpä meidät voidaan vetää mukaan mihin tahansa ja meidät saadaan olemaan mitä mieltä tahansa, koska emme enää muista, mitkä asiat olivat tärkeitä ja itse koettuja. Tärkeimmäksi asiaksi tulee olla jotakin mieltä asioista, parhaimmillaan samaa mieltä. (Varto)

Weilin näkemyksen mukaan sotia ei lopeta edes sotien syiden katoaminen. Sodan syyksi riittää pelkkä tuhoaminen ja murhaaminen. Eilenberger kirjoittaa: ”Ainoa asia, joka tässä vaiheessa voi pysäyttää väkivallan orgian, on se, että puuttuu murhaamiseen tarvittavia resursseja, raaka-aineita, tehtaita, rakenteita – tai viime kädessä itse ihmisiä, joista on tullut murhan raaka-ainetta.”

Alkamassa on vaihe, jossa kaikissa maissa tullaan tekemään aivan uskomattoman tyhmiä asioita ja ne näyttävät aivan luonnollisilta. Niin sanottua siviilikäyttäytymistä ja elämää tulee olemaan yhä vähemmän. Sotilaalliset toimintatavat hallitsevat yhä enemmän olemassaolon jokaista yksityiskohtaa. Kapitalismi tuhoutuu, mutta ei työväenluokantoimesta. Sen sijaan sen tuhoaa kansallisen puolustuksen kehittäminen jokaisessa maassa – sen tilalle tulee totalitaarinen valtio. (Weil)

Löytyykö tähän synkkääkin synkempään maailmankuvaan mitään lohtua Vapauden tuli -kirjan muiden ajattelijoiden osalta. Tuskin Rand sitä tarjoaa, ehkei Beauvoirkaan, mutta Arendt luultavammin onnistuu nostattamaan järjen äänen kaaoksen aikakaudesta. Weil itse kääntyi kohti hengen maailmaa ja löysi sieltä valoa pimeyden keskelle. Mistään muualta sitä ei enää voinut etsiä.

Jatkamme tutkimuksia.

Äärimmilleen keskittyen pystyin nousemaan tämän kurjan lihan yläpuolelle, jättämään sen kärsimään itsekseen vankina omassa nurkassaan, ja löytämään puhtaan ja täydellisen ilon laulujen ja niiden tekstien käsittämättömästä kauneudesta. Tämän kokemuksen avulla sain analogian kautta paremman käsityksen mahdollisuudesta oppia rakastamaan jumalallista rakkautta ahdistuksen keskellä. (Weil)

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

Simone Weil: Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle, suom. Kaisa Kukkola, niin & näin 2007.

Juha Varto: Mitä Simone Weil on minulle opettanut, Kirjastudio 2005.

Simone Weil. Vapauden tuli teoksen kuvitusta.