maanantai 16. toukokuuta 2022

ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN PAATOS



 

Se päivä, tunnonvaivojen sunnuntai, kimmelsi kirkkaana ja kahlasi mudassa koko viikon kestäneiden lumimyrskyjen jälkeen. (…) Räystäs ulottui ehkä liian ulos, tai ehkä katsoin puikkoja väärästä kulmasta, tai sitten en vain osunut katsomaan sitä jääpuikkoa, josta vesipisara juuri irtosi.



On palattava vielä Nabokovin Väärin päin -teokseen, koska uuden suomennoksen lopussa on bonuksena Nabokovin novelli Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951), ja sekin nyt eka kertaa suomeksi. Novelli ei sovi heikkohermoisille, koska siinä saadaan viesti rajan takaa. Kaiken lisäksi lukijaparka joutuu viestin vastaanottajaksi, sillä novellin kirjoittaja on liian lumoutunut kryptisen kielensä loistokkaaseen tyyliin huomatakseen ilmiselvää yhteydenottoa. Lukijan tekisi mieli motata mokomaa idioottia, mutta sekin on mahdotonta.


Tippuvien pisaroiden epäsäännöllinen rytmi jäi vaivaamaan mieltä kuin silmänkääntötemppu. Kuljin korttelin kulmalta toiselle katsellen tippuvia jääpuikkoja ja ajauduin lopulta Kelly Roadille ja talolle, jossa D. oli asunut ollessaan täällä opettajana.



Novellin kertoja on tavallisella sunnuntain iltapäiväkävelyllään halki jonkin pienehkön kaupungin, jonka tyttökoulussa hän opettaa ranskankielistä kirjallisuutta. Siellä hän on tutustunut taiteellisiin Vanen sisaruksiin – Sybil ja Cynthia – jotka Harold Bloomin mukaan (Lukemisen ylistys, 2001) edustavat pikemminkin tšehovilaista haurasta naistyyppiä, joiden paatos kumpuaa elämättä jääneestä elämästä, kuin Nabokovin kirjoista tuttuja anarkistisen kiihkeitä naisia. Paatos ei kuulu Nabokovin lajityyppiin, kuten Bloom tietää, mutta kenen modernin kirjailijan se sitten kuuluisi. Ei tule mieleen.


Kävelyllä oleva kertoja (jokakuka) pysähtyy ihailemaan räystäästä ”tip-tippuvia” jääpuikkoja, jotka ovat kuin huutomerkkejä. Hän on juuri kuullut Cynthian Vanen kuolemasta, sisaruksista nuorin Sybil oli tehnyt itsemurhan jo aikaisemmin. Kohtalokkaat muistot valtaavat mielen. Kadunvarrella oleva pysäköintimittari on kuin luihu kummitus, jonka pitkä varjo näyttää oudon punertavalta. Yllättäen auto pysähtyy kertojan kohdalle ja autosta nousee D. (ehkä Sibylin itsemurhan syy.) ”En muuten tiennytkään, että Cynthia Vanella oli vikaa sydämessä”, sanoo D.


Cynthia oli kehittänyt spiritistisen teorian ”välittäjinä toimivista auroista”, joiden kautta vainajien aurat voivat puuttua hyväntahtoisesti jälkeenjääneiden elämään. Kertoja oli katkaissut yhteytensä Cynthiaan Sybilin kuoleman jälkeen – tai ehkä siksi että Cynthia oli pilkannut häntä ”osuvasti” tosikoksi ja hurskastelijaksi. Ehkä se vaivaa häntä. Epäuskoisuudestaan huolimatta kertoja mainitsee höyrylaiva Lexingtonin palossa menehtyneen Vanen suvun ”luisevan tylsimyksen” tohtori Jonathan Vanen (1780-1839), josta sittemmin tuli Cynthian ”keikkuvan pöydän vakiovieras”. Pöydässä vierailivat ahkerasti myös Tolstoi, Oscar Wilde ja monet muut.


Keskustelijana pikemminkin vuolas kuin täsmällinen Cynthia ei koskaan osannut selittää tyhjentävästi teoriaansa aktiivisista auroista. (…) Cynthiaa eivät kiinnostaneet sen enempää yleistykset kuin logiikkakaan. ”Ai, se oli Paul”, hän sanoi kun keitto kiehui ilkeyttään yli, tai: ”Vanha kunnon Betty Brown taitaa olla kuollut”, kun hän voitti hyväntekeväisyysarpajaisista kauniin ja erittäin tervetulleen pölynimurin.



Kertoja myöntää olevansa pettynyt ja hakee apua jopa varpusten viserryksestä; jos niiden sirkutusta tallentaisi ja kuuntelisi sitten väärin päin pyörittäen, eikö sieltä saattaisi kuulua Cynthian selväsanainen viesti. Cynthian kummittelu toistuu sinnikkäänä unena, jota kertoja ei onnistu tulkitsemaan, ja novellin lopussa ilmentyvänä sana-arvoituksena, joka jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on häikäisevän ovela – ja ainutkertainen, toista kertaa sitä ei voi käyttää, kuten Nabokov on novellia kommentoidessaan sanonut. Lukija uskoo mitä uskoo, ainakaan hän ei voi syyttää kirjoittaa yllytyksestä – hän on omillaan. Jälleen kerran Nabokov on jakanut kaikki ässät omaan käteensä ja lukijalle vain pari kälyistä korttia. Pelaa niillä sitten.


I could isolate, consciously, little. Everything seemed blurred, yellow-clouded, yielding nothing tangible. Her inept acrostics, maudlin evasions, theopathies – every recollection formed ripples of mysterious meaning. Everything seemed yellowly blurred, illusive, lost.


ICICLES BY CYNTHIA, METER FROM ME, SYBIL!



Arvoitus on ilmiselvä, kun kappaleen sanojen alkukirjaimet poimitaan ja yhdistetään. Mutta viesti ei tule Cynthialta, kuten kertoja/kirjoittaja on odottanut, vaan pikkusisko Sybililta. Huh huh! Kylmä viima pyyhkäisee huoneen poikki. Suomentaja on joutunut visaisen tehtävän eteen, ilman kompromisseja siitä ei ole selvitty. Mutta kunnialla kumminkin.


Pateettiset uumoiluni ilmaisivat, kuinka onnettomiksi tajusin charmittoman yritykseni neuvot. Totuuden hakeminen imaginaarisista ajatuksista lisäsi tarinaan arvaamattomuutta, muuten ikävän tuttuun todellisuuteen aineettomien rajojen itsenäistä tavoittamattomuutta. Masentuneena ihmettelin nimettömien, ulkokultaisten lupausten teennäistä antia, surumielisen, yksinäisen baletin illuusiotonta loppua.



Entä suomennoksessa:  ”P u i k o t  C h y n t i a ….”  jne.



Vladimir Nabokov: Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951). Ilmestynyt kirjassa Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2021.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti