SIVUOIREENA TODELLISUUS

Piero Manzoni: Socle du Monde – Maailman perustus. (1961) Kuvankäsittely SJT.

Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on.

– Slavoj Žižek

Kirjoituksessaan Fantasia todellisuuden tukena (1989/2005) Žižek kirjoittaa lacanilaisesta teesistä, jonka mukaan vain unessa – fantasiassa – pääsemme lähelle todellisuutta tai ainakin lähelle reaaliseen (todellisuuteen) heräämistä. Lähelle mutta emme kuitenkaan aivan perille saakka – sillä reaalisen todellisuuden tositotisille kankaille emme pääse milloinkaan. Saman tien kirjoittaja varoittaa, ettei pidä kuitenkaan luulla elämän olevan ”silkkaa unta” tai kokemamme ”todellisuuden vain illuusiota”.

Normielämässä elelemme mukavasti ”illusorisessa todellisuudessa”, joka on intersubjektiivisen tietoisuutemme synnyttämä ihannetila – toiveiden maailma ja valtakunta. Tuon maailman suojamuureja harvoin mikään rikkoo. Mutta kuten kirjoittaja varoittaa, jokin murtumakohta (virus, vilustuminen tai mikä lie) saa meidät toisinaan sairastumaan fantasiaan, jonka sivuoireena tai jälkitautina saamme riesaksemme kiusallisen pätkän reaalitodellisuutta. Onneksi se menee nopeasti ohi – vain harvoille siitä koituu suurempaa haittaa.

Tyyssijojen ylle kohoavana menettää tyyssijansa

hän, jolle olematon aina on olemassa

uskalluksensa tähden.

Älköön tulko kotilieteni ääreen se,

älköönkä tietämiseni tulko osalliseksi sen luuloista,

joka tällaista saa aikaan.

– Sofokles (Antigone)

Tästä palautuu mieleen Leonardon huomio, että värit ovat kylläisimmillään varjon rajamailla, kun hämärän henget ovat jo liikkeellä. Goethe oli tehnyt saman huomion ja päättyi hurjaan ajatukseen, että värit syntyvät juuri pimeyden ja valon voimien taistosta. Omissa kokeiluissaan Goethe vakuuttui (aivan turhaan) että kaikki värit eivät kuitenkaan voi sisältyä valkoiseen valoon, sillä minkälaisessa maailmassa valo voisi olla itseään tummempaa – ehkä jopa silkkaa pimeyttä. Mutta kokemuksesta tiedämme, että pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa väritkin ovat vain kalpea aavistus todellisesta voimastaan.

Žižek antaa ymmärtää, että ”naiivin realisminkin” harhaisessa maailmassa on aina olemassa jokin jäännös, jonka kova ydin ei ole palautettavissa ”illusorisen peilauksen universaaliin leikkiin”. Lacanin mukaan ”ainoa paikka, jossa voimme edes yrittää lähestyä tätä reaalisen piinkovaa ydintä, on itse asiassa uni”. Žižekin sanoin: ”Kun unen jälkeen heräämme todellisuuteen, sanomme tavallisesti itsellemme, että se oli vain unta, sokeuttaen näin itsemme sille tosiasialle,että arkipäivän hereillä olon todellisuudessa emme ole mitään muuta kuin tämän unen tietoisuus”. Siis ei mitään muuta kuin unen tietoisuus.

Zhuang Zi voi herätessään ajatella olevansa Zhuang Zi, joka uneksi olevansa perhonen, mutta kun hän on perhonen unessaan, hän ei voi kysyä itseltään, oliko hän herättyään tämä perhonen, joka nyt uneksii olevansa Zhuang Zi.

– Slavoj Žižek (Ideologian ylevä objekti, 1989/2005)

Voisimme – jos oikein rohkeita olisimme – ajatella, että Lacanin fantasian maailma on taiteen maailma – imaginaarinen viillos kokemusavaruuden suuressa unessa. Muistamme Levinasin huomion taideteoksen kyvystä ”venyttää luontaista havaintoa” yli kielellisen tiedostuksen – ja jopa sen tuolle puolen. Näin taide on (ikään kuin) todellisempaa kuin todellisuus. ”Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut (oleskelemaan) taiteen varjoon.” Siis reaalitodellisuus ei ole mitään muuta kuin taiteen varjossa koettua satunnaista ylijäämää, jota ei voi palauttaa minnekään – sitä on vain koettava.

Kokemustodellisuus vaatii perustan selvitystä, sillä mitään ei voi olla ”ilman perustaa”. Kaikki löytyy tieltä, kuten filosofi kirjoittaa. Vain tie voi johtaa ”muistavan ajattelun yhä uudelleen tyhjiin ammentamattoman kaivon äärelle” (Heidegger, Perusteen periaate, 2018). Emme lähde kuitenkaan tien päälle tämän pidemmälle, vaan oikaisemme taiteen maailmaan. Perustan etsintä on kiinnostanut myös taiteilijoita. Konkreettisen perustan rakensi Piero Manzoni teoksessaan Socle du Monde (1961). Teos on nimensä mukaisesti perusta, sokkeli, jolle maapallo nostetaan lepäämään painonsa varassa. Tämän jälkeen koko installaatio näyttäisi leijuvan tyhjän päällä.

Kaikki riippuu tiestä. Tämä tarkoittaa toiseksi, että kaikki se, mikä pitää saada näkyviin, näyttäytyy aina vain matkalla tietä pitkin. Näkyviin saatava on tien varrella. Tien avaamassa näköpiirissä, siinä, jonka läpi tie johtaa, kokoontuu yhteen se, mikä tieltä kulloinkin on nähtävissä. Mutta päästäksemme perusteen periaatteen paikantamiseen johtavalle tielle meidän täytyy hypätä.

– Martin Heidegger (Perusteen periaate, 2018)

Vaikka hyppy jäikin reunalla

vaappumiseksi ja epäaidon

rohkeuden teeskentelyksi,

se lopulta töksähti kokonaan

uuteen maailmaan. Minä se olin

siinä tilallisuuteen juuttuneena

luulemassa päteviksi satunnaisia

ulottuvuuksia ja välimatkoja.

– S JT (Paluu, 2010)

Kuten eräs päätoimittaja totesi, ihmiset uskovat tarinoihin, joten kerro heille tarina ja unohda faktat. Samaa sanoo Yual Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018). Ihmiset ovat onnistuneet hallitsemaan maailmaa ja tekemään niin ihailtavia kuin kammottaviakin luomuksia yhteistyön voimin. Ja ihmisten yhteistyö sujuu hyvin juuri siksi, että he uskovat tarinoihin, sepitteisiin. Erityisesti meitä kiehtoo tieteisfiktio – tulevaisuus sellaisena kuin se on elokuvissa. Hararin mukaan tieteisfiktio sekoittaa toisiinsa älyn ja tietoisuuden ja kiinnittää näin ihmisten huomion vääriin ongelmiin. ”Tekoälyn tulevaisuutta pohdittaessa Karl Marx on yhä Steven Spielbergia parempi opas.”

Runoilijat, taidemaalarit ja näytelmäkirjailijat ovat siten vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit. Ihmiset lähtevät sotaan ja rakentavat katedraaleja, koska he uskovat Jumalaan, ja he uskovat Jumalaan, koska he ovat lukeneet runoja Jumalasta, nähneet kuvia Jumalasta ja lumoutuneet Jumalasta kertovista teatteriesityksistä.

– Yual Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018)

Zizek puhuu innostuneesti sosiaalidemokratian muuntumisesta autoritaariseksi kapitalismiksi. Mutta samalla hän varoittaa ryhtymästä politiikkaan, sillä kenenkään ei pitäisi kannattaa mitään ideologiaa. Kannatus tappaa ismin kuin ismin. Muistamme hyvin miten innokas sosialismin harrastus 1900-luvun lopulla tuhosi niin ”valtiososialismin kuin sosiaalidemokratiankin”. Joten jos tuntuu siltä, että nyt pitäisi äänestää ”sossua” niin kannattaakin äänestää vaikkapa ”persua”. Demokratiassa tällainen hyvää tekevää ”arkipäivän anarkismi” on suorastaan elinehto.

Sama pätee ideologiseen uneen, ideologian määrittämiseen unenomaisena rakennelmana, joka estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa, todellisuutta sellaisenaan. Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta ”avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on”, heittämällä pois ideologiset silmälasit. Tällaisen post-ideologisen, objektiivisen, selvän ja niin sanotuista ideologisista ennakkoluuloista vapaan katseen subjekteina (toisin sanoen tosiasioita sellaisina kuin ne ovat tarkastelevan katseen subjekteina) pysymme läpikotaisin ”ideologisen unemme tietoisuutena”. (Žižek)

Mitä muuta me olisimme voineet olla, emmekö me jo olleet kuin viimeisellä rannalla. Aikansa vaahdottuaan Žižek päätyy ratkomaan ”halun täyttymisen” ongelmaa ja antaa ymmärtää, että siihen ei ratkaisua löydy – ei missään eikä koskaan. Kohtaammepa todellisuudessa (missä tahansa todellisuudessa) objektin, jolla on ”kaikki fantasioidun halun objektin ominaisuudet”, päädymme väistämättä ”tämä ei ole se” -kokemukseen. Me olemme olleet kaiken aikaa jo jotakin muuta, mutta sekään ei auta.

Vaikka arkeologit tai geologit löytäisivät huomenna joitain fossiileja, jotka osoittaisivat lopullisesti, että menneisyydessä on ollut olemassa eläimiä, jotka ovat kaiken sen mukaisia, mitä tiedämme myyttien kautta yksisarvisista, se ei osoittaisi, että yksisarvisia on ollut olemassa.

– Saul Kripke (Naming and Necessity, 1980)

Jos sairastut fantasiaan, saat jälkitautina todellisuuden. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Heidegger kaivaa yhä vain perusteen perustaa ja nostaa esille Herakleitoksen fragmentin 52: ”Olemisen kohtalo on lapsi, joka leikkii…” ”On siis myös suuria lapsia”, toteaa filosofi. ”Miksi maailmanleikin suuri lapsi, jonka Herakleitos saa näkyviin aiõnissa, leikkii? Se leikkii, koska se leikkii. ’Koska’ uppoaa leikkiin. Leikki on ilman sitä, miksi. Leikki kestää niin kauan kuin se kestää. Jää vain leikki: korkein ja syvin. Mutta tämä ’vain’ on kaikki, yksi ja ainoa.”

Vasta maan jäädyttyä saattoi

luottaa ulkoiseen havaintoon,

silloin se näytti vakaalta

aina tähtien tuikkeeseen asti.

Sen olomuoto oli hiipumisen

hetkelläkin vankka kuin kallio.

Vain hullu olisi pitänyt sitä

pelkkänä aistiharhana.

– SJT (Paluu, 2010)

Yual Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto, Teos 2018.

Slavoj Žižek: Ideologian ylevä subjekti, suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2005.

Tekstissä käsitellyt ja siteeratut kirjat. Kuva SJT.

ŽIŽEKILLÄ ON ASIAA JA "ASIAA"

Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Kuva SJT 2017.

Ajatteleminen ja tietäminen eivät ole sama asia. Ajattelu, taideteosten lähde, ilmenee ilman muuttamista ja muodonmuutosta kaikissa suurissa filosofioissa, kun taas tietämisen tärkein muoto on tiede.

Hannah Arendt (Vita activa, s. 172)

Poikkesin viikonlopulla avajaisissa ja huomasin pettymyksekseni, että en kyennyt kokemaan esille ripustettuja teoksia taiteeksi. Oliko loskainen vaellus pitkin Pajupuron rantaa pilannut katseeni vai mistä oli kysymys. Tavan mukaan ajauduin avajaisista paikalliseen Pubiin taidepuhetta pitämään. Kotiin palattuani huomasin lainanneeni Slavoj Žižekin kirjan Pehmeä vallankumous (2009). Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Sitten iski vasempaan pakaraan ankara noidannuoli. Ei muuta kuin pari päivää lepoa Žižekin kanssa, jos sitä voi levoksi kutsua. Heti kirjan avattuani Žižek alkoi purkaa näkemiseen ja kokemiseen liittyviä ongelmiani.

Taide ja tiede toimivat sublimaationa ”katkaisemalla ihmisten uppoutuneisuuden siihen elettyyn kokemukseen, joka heillä on todellisuudesta”, Žižek huomauttaa. Tiede sublimoi abstraktion tuomalla (loihtimalla) todellisuuden piiriin uutta todellisuutta, joka usein on taidettakin mielikuvituksellisempaa ja arveluttavampaa, kuten atomipommi, biologiset aseet, geenimuuntelu jne. Žižekin lacanilaista eetosta seuraten taide askartelee eletyn todellisuuden piirissä ja nostaa siitä esiin objekteja ”Asian tasolle”. Esimerkkinä Žižek mainitsee Duchampin, jonka ”pisoaari taideobjektina muunsi olemuksellisesti pisoaarin aineellisuuden Asian ilmenemismuodoksi”. (Tässä yhteydessä Asia – Lacanin teksteistä tuttu la Chose – on siis taiteen asialla.)

Tiede vie sublimaation täydellisyyteen saakka ja katkaisee lopulta Asialta kaulan. Tuloksena on tavanomaista elettyä todellisuutta, olipa sen ilmenimismuoto ollut alkujaan miten fantastinen tahansa. Kuten vaikkapa kuulennot. Todellisuutena sekin ilmiö uppoaa eletyn kokemuksen arkipäivään. ”Huh heijaa, pitääkö tässä taas lähteä kuuhun, vasta viime kuussahan kävin siellä.” Kun taas taiteessa sublimaatio jää vajaaksi ja keskeneräiseksi, ja juuri tämä sublimaation epätäydellisyys mahdollistaa taidekokemuksessa niin Asian arvokkuuden kuin kantilaisen ylevyyden elämyksenkin.

Taidekokemuksen onnistuminen edellyttää myös katseen epätäydellisyyttä ja katseen harhautumista (eksymistä) välimaastoon ohi tyrkyllä olevien kohteiden. Asiaa selventääkseen Žižek kertoo, miten hän erään kerran tarkasteli kahden peilin avulla takaraivolleen ilmestynyttä ylimääräistä nystyrää. (Isoäitini epäili ja tiesi, että sellaisen (äly)nystyrän saa liiallisesta ajattelemisesta, mikä tässä tapauksessa sopii kuvaan.) Peilien kautta Žižek näki itsensä oudosta näkökulmasta, jossa oma kuva ei katsonutkaan takaisin, vaan esittäytyi maailmaan vetäytyneenä vieraana objektina. Myös hänen katseensa tuntui paenneen jonnekin, ikään kuin joku olisi varastanut sen.

Samalla tässä karanneessa katseessa, kuten Žižek huomauttaa, näyttäytyi näkymätön Asia eli tuo Lacanin vihonviimeinen objekti a, joka on (aina) tiedostavan havainnon ytimessä, mutta joka jää katseelta näkymättömäksi, kuten jää itse katsekin. objekti a on tietysti myös kuulohavainnossa jo ennen kuin pihaustakaan on kuulunut. Bernard Baasin mukaan ”tuo kumma ääni (objekti a) on yhtaikaa vieras ja vieraannuttava: se on vieras, koska se ylittää symbolisten jäsentymisten tutun järjestyksen ja vieraannuttava (ja samalla ahdistava), koska se kutsuu subjektia asettumaan alttiiksi tyhjyydelle (olemisen puutteelle), josta se on peräisin”.

Heideggerin käsite ”virittyneisyys” ammentaa (luultavasti) tuosta samasta ”olemisen puutteen” lähteestä. Ihminen on (aina) jo valmiiksi merkityssuhteessa maailmaan jonkin mielialan – ”virittyneisyyden” – kautta. Ja kuten filosofi huomauttaa, ”täälläolo” huonossa vireessä on vain taakaksi. ”Se, että mielialat voivat mennä piloille ja vaihdella, tarkoittaa vain, että täälläolo on aina jo jollakin mielellä.” Huonostakaan mielialasta ei voi luopua, sen voi vain korvata toisella mielialalla. ”Mieliala on ontologisesti täälläolon alkuperäinen olemistapa, jossa se on avattu itselleen ennen mitään tietämistä ja tahtomista ja niiden avaamisulottuvuuden tuolle puolen”, kuten Heidegger kirjoitta teoksessaan Oleminen ja aika (2000).

Mielialan ”virittyneisyys” resonoi objekti a:n tavoin ihmisen maailmasuhteessa jo ennen ”tietämistä ja tahtomista”. Ja vielä kerran filosofi teroittaa: ”Ja sitäpaitsi, mielialan herraksi ei koskaan tulla vailla mielialaa, vaan aina vastakkaisen mielialan avulla.” Virittynyt mieliala on avautunut maailman tiedostamiselle ja käsittämättömän ymmärtämiselle, jolloin ”eksistoiva täälläolo voi ymmärtämisen pohjalta kehittää erilaisia näkemistapoja, ympärilleen näkemisen ja pelkän katseen tarkentamisen mahdollisuuksia”. Katseessa huomio kiinnittyy aina johonkin, ja joksikin nähdyn voi korvata vain näkemällä jotakin muuta. Mutta voiko huonon katseen korvata, kuten huonon mielialan, jollakin paremmalla katseella?

Huonon mielialan korvaaminen paremmalla on tuttu juttu. Mielialan oikut oppi jo lapsuudessa. Kun isoäitini sanoi, ”mitä siinä murjotat, nyt ollaan iloisella mielellä”. Ja hepskukkuu, kuin taikasauvan iskusta oltiin iloisia kuin keväiset peipposet. Mutta entä katse, miten se korvataan toisella katseella. Ja mikä takaa, että se toinen (uusi) katse on yhtään sen parempi kuin vanhakaan. Millaiset ovat hyvän katseen kriteerit, kannattaako kiinnittää huomiota syvyysnäön terävyyteen vai harhailevaan suurpiirteisyyteen, havainnon kirkkauteen vain impressionistiseen suttuisuuteen. Mieliala on sentään yksinkertainen juttu, tiedän siltä istumalta, miltä tuntuu. Mutta jos joku kysyy, mitä näkyy, alan kuin idiootti luetella tienoossa lojuvia esineitä ja niitä paimentavia olioita. Tuollaisella luettelolla ei ole mitään tekemistä näkemisen kanssa.

Seuraavaksi Žižek käsittelee Absoluutin ilmenemistä taiteessa. Onko tällä Absoluutilla jotakin tai mitään tekemistä Asian ja/tai objekti a:n kanssa, sitä en osaa tässä vaiheessa sanoa. Žižekin mukaan Absoluutti ilmenee ”niinä ylevinä hetkinä, jolloin jokin yliaistinen ulottuvuus loistaa läpi arkisen todellisuutemme”. Nyt ollaan aivan asian (ja Asian) ytimessä. Platonin tunnetut ontologiset tasot olivat ”ideat, niiden aineelliset kopiot ja kopioiden kopiot”. Aineellinen todellisuus – aistimaailma – ilmenee (aistimaailman ja taivaidenkin ulkopuolisten) ikuisten ideoiden kopioina – ja taide näiden kopioiden kopioina. Syystäkin Platon hylkäsi taiteen kuuluisalla tokaisullaan, että taide on kelvoton tapa tuottaa lisää todellisuutta, jota jo muutenkin on liikaa. Tai jotakin sinne päin.

Tässä päättelyketjussa jää huomaamatta se, kuten Žižek huomauttaa, ”että Idea voi ilmetä vain siinä etäisyydessä, joka erottaa arkisen, aineellisen todellisuutemme (toinen taso) sen kopiosta”. Aineellisen objektin kopio ei viittaa eikä väitä olevansa itse kopioitu objekti, vaan sen idea. Ja näin taiteessa (kopion kopiossa) on jotakin enemmän kuin alkuperäisessä, se saa Idean ilmenemään ja näyttäytymään. Ei ihme, että pelkkä ajatuskin sai Platonin suivaantumaan. Žižek viittaa Lacaniin: ”Taide (kopion kopiona) ei kilpaile aineellisten objektien kanssa, jotka ovat ”suoria” ensimmäisen tason kopioita Ideasta. Pikemminkin taide kilpailee itse yliaistisen Idean kanssa.”

Wau! Nyt on pakko saada happea ja lähteä hiihtämään. Perskules, unohdin että minullahan on pakara hyytynyt ja koko vasen lonkka jumissa. No, ehkä varovaista kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Vaan Žižek puhuu ja puhuu – on vaikea kuvitella, että hän olisi tämän tekstin kirjoittamalla kirjoittanut. Voisin viettää seuraavat kymmenen vuotta Žižekin tekstien parissa. Avaisin kirjan summittaisesta kohdasta ja kirjoittaisin kommentteja. Aihepiirit eivät loppuisi, sillä jo tämän kirjan puitteissa Žižek ratkaisee Lähi-idän kriisin, selvittää Euroopan tulevaisuuden, setvii psykoanalyysin mahdollisuuksia kyberavaruudessa, pui eettisen väkivallan olemusta ja kansallisvaltion ongelmia sekä katkaisee reaalisen kierteen ja toteaa siinä ohessa kaikki ihmiset zombeiksi. Vain muutaman rusinan tattaripuurosta poimiakseni.

Mutta miten siinä käy mielialan, kun se on nyt jo pohjalukemissa. On ryhdyttävä pikapikaa kirjoittamaan terapeuttista runontynkää hilatakseni sen takaisin räystään reunalle. Žižekin – kuten muunkin filosofian – ongelma on se mielipideavaruus, jonne me ihmiset olemme itsemme ahtaneet. Siellä ei ole tilaa muuta kuin toisille korvaaville mielipiteille. Perimmältään me olemme samaa mieltä (lähes) kaikesta, tosin eri syistä ja ehkä joskus eri näkökulmistakin. Näin me saamme aikaan väittelyä ja suunnattomasti lisää kaiken tukkivaa mielipidekaaosta. Mikään ongelma ei tule sitä kautta ratkaistuksi muuta kuin vahingossa sattuman toimesta. Voimme vain uneksia Rilken lanseeraamasta kokonaisvaltaisesta tiedostuksen intersubjektiivisesta ”sisäavaruudesta”.

Kaikki tuntevat keinon päästä siitä eroon, mutta silti kukaan ei halua päästää siitä irti, ikään kuin umpikujassa pysyminen tarjoaisi jotain patologista libidinaalista tyydytystä.

Slavoj Žižek

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous, suom. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.

Martin Heidegger: Oleminen ja aika, suom. Reijo Kupiainen, Vastapaino 2000.

Bernard Baas: Asia, ääni ja aika, suom. Kaisa Sivenius, Loki-Kirjat 2008.

KESKUSTELU III

Joseph Beuysin ”tavarat” museon nurkassa. Kuva: Poul Buchard/Aage Strüwing Foto; Louisiana, The Collection and Buildings (1988).

Kaikkien taide ei ole kenenkään taidetta.

Joseph Beuysin piirustusten, grafiikan ja videoiden näyttely oli saapunut lahden yli Uumajasta Pohjanmaan museoon talvella 1996. Kirjoitin näyttelystä lehtijutun (18.2.1996), johon oheinen teksti perustuu. Sen myötä keskustelu muuttui yksinpuheluksi.

Iänikuisessa huopahatussaan, valkoisessa paidassaan ja liiveissään Joseph Beuysista tuli 1960-luvulla tuttu hahmo muuallakin kuin taiteilijapiireissä. Beuys oli hämmennystä herättävä persoona, joka väitti että todellinen taide ei synny keskuksissa vaan reuna-alueilla, maantieteellisissä provinsseissa ja sosiaalisissa marginaaleissa. Beuys sanoi myös, että on naurettavaa kouluttaa muutamaa neroa taiteilijoiksi, kun itse asiassa kaikki ihmiset ovat ihan sellaisinaan taiteilijoita. Kaikki on taidetta, ja se kuuluu kaikille.

Tämän vapauden sanoman katveessa jäi ehkä huomaamatta, että jos kaikki on taidetta, ei mikään enää ole taidetta. Ja kun jokainen ihminen on taiteilija, ei kukaan enää ole taiteilija. Kaikkien taide ei ole kenenkään taidetta. Mutta epäilyksen sanat kaikuivat kuuroille korville. Ajan aatteet ja hullut meemit veivät mennessään.

Beuys tuli tunnetuksi näyttävistä tempauksistaan. Hän asusti kojootin kanssa samassa häkissä, hän verhoili flyygelin huovalla ja esitteli näyttelyitään kuolleelle jänikselle. Se oli järkyttävää noina aikoina, kun taidetta vielä piti (yrittää) ymmärtää. Suurin ongelma nykytaiteen suhteen tuntui olevankin ymmärryksen puute. Samaan aikaan oli paljon asioita – filosofia, matematiikka, kvanttifysiikka, lääketiede – joiden ymmärtämättömyys ei häirinnyt ketään – ei vähääkään.

Näyttelyissä kävijöiden ymmärtämisen tarve oli loputon, joten Beuys kyllästyi selittämään taidettaan ihmisille ja ryhtyi esitelmöimään kuolleelle jänikselle. Täytetyn jäniksen ymmärrys oli kirkasta – se ymmärsi kerta laakista kaiken. Inhimilliset taiteen kokijat vaativat selityksellekin selitystä, ja yhä vain korkeammiksi kasvavat selitysröykkiöt estivät suoran havainnon mahdollisuuden. Beuysin kuoltua näyttämölle jäivät vain hylätyt tavarat ja keskeneräiset prosessit. Beuysin taidetta oli vaikea kuvitella ilman hänen kohtaloaan, ilman hänen läsnäoloaan. Beuysia on vaikea verrata mihinkään taiteen ismiin, hän teki elämästään taiteensa uuden lajityyppiin. Hän epäonnistui perusteellisesti, mutta sekin oli osa hänen suurta suunnitelmaansa kaiken taiteeksi.

Beuysin taide oli osa Beuys-instituution manifestaatiota. Syksyn tullen se kaikki varisi pois kuin kuolleet lehdet. Mutta Beuys istutti Kasseliin 7000 tammea lisää lehtiään varisuttamaan. Kasvun ja kuihtumisen kierrossa maailma oli aina uusi – ja entistäkin ”reaalisemmin” koettavissa. Beuys oli voidellut maailman laakerit hunajalla ja rasvalla ja käärinyt ne huopaan. Beuys oli myös parantavan taiteen pioneeri, hän olisi kuin kotonaan tämän päivän hyvinvointia lisäävän taiteen projekteissa. Vai olisiko? Ehkä hän vastustaisi ankarasti ”hoivataidetta” lohdutuksellisena lumeena.

Beuys ennusti länsimaisen järjestelmän menevän ennen pitkää konkurssiin, jolloin taiteella olisi jälleen suuri mahdollisuus rakentaa aitoa kulttuuria – ja pelastaa maailma. Pitkäveteistä puuhaa, kuten olemme nähneet, poliitikot sotkevat kerta kerran jälkeen maailman asiat, ja ”taide” on aina jossakin muualla kuin siellä, missä sitä kipeimmin tarvittaisiin. ”Kaiken nykyisen on muututtava heti, muuten meillä ei ole tulevaisuutta.” Siinä kaikui kriittisen koulukunnan pessimismi. Edes negatiivisen mustan taiteen utopia ei ollut enää mahdollinen läpikotaisin kelvottomaksi käyneessä maailmassa, sillä ”taiteen utopian toteutuminen merkitsisi taiteen ajallista loppua”, kuten Adorno kirjoitti.

Tämä on oikeaa tietoisuutta aikana, jolloin utopian todellinen mahdollisuus – että maailma voisi olla paratiisi tässä, nyt, välittömästi, tämänhetkisten tuotantovoimien tilanteessa – lähestyy totaalisen katastrofin mahdollisuutta.

Muutkin kuin Slavoj Žižek ovat huomanneet, että estetiikka vaatii välimatkaa. Kun ylitämme määrätyn pisteen, ”joudumme liian lähelle haluttua objektia, eroottinen lumous muuttuu paljaan lihan reaalisen inhoksi”. Sekä eroottinen että esteettinen lumous edellyttävät välimatkan ylläpitoa. Vaikkakin Adornon negatiivisen estetiikka on tuottanut häikäiseviä taideteoksia kuten Kiefer, Reinhardt, Rothko ja monet muut ovat osoittaneet. Aineen tympeydestä – reaalisen inhosta ja intohimosta – on lyhyt matka taidekokemuksen harmittomuuteen. Esteettinen radikalismi ajautuu merkityksettömyyteen. Täydellistä värikompositiota ei erota enää tapetista ja installaatio kalpenee katutyömaalle – radikaali ei ole enää radikaalia. Adornon mukaan ”pahin modernia taidetta uhkaavista vaaroista on vaaran puuttuminen”.

Museoiden nurkissa ajelehtivat Beuysin myllyt, vempaimet, rasvat ja hunajat eivät ilmiasultaan juurikaan eroa tuntemattoman roskaajan tienmutkaan hylkäämistä tavaroista. Ilman myllyn pyörittäjää, tislaajaa, käyttöpäällikköä aineen tympeys on alkanut näkyä – ei ole merkityksiä, ei yhteyttä eikä ymmärrystä. Museot eivät todellakaan kerää kokoelmiinsa kenen tahansa koostamia ”taideobjekteja”, vaan nimenoman taiteilijoiden tuotoksia, vaikka ne olisivatkin reaalisen kaipuussaan aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin maailman tavarat.

Omituinen poikkeus on Haagissa valtion ylläpitämä varastokompleksi, jonne on varastoitu yli 50,000 teosta. Tämä taideteosten näköisten teosten – taidekkeiden – kokoelma on syntynyt Hollannin valtion vuonna 1949 aloittaman sosiaalisen tukiohjelman puitteissa eli asialla ovat olleet ns. valtion taiteilijat. Kalliista varastoinnista ja ylläpidosta huolimatta tuskin kukaan uskoo, että nämä suuresta inhimillisestä tragediasta kertovat teokset koskaan ryhtyvät ”oikeiksi taideteoksiksi”. Kukaan ei halua noita teoksia – kukaan ei halua edes nähdä niitä.

Mutta kuka jaksaa enää näitä kriittisen koulun urputtajia. Kumouksellista on tehdä taideteoksia, jotka eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle. Wittgensteinin mukaan sellainen kuva (maalaus), joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva lainkaan, vaan olio itse. Abstrakti maalaustaide on juuri tällaista hyvää tekevää taidetta, jolla ei ole ulkokohtaisia merkityksiä eikä viittauskohteita, se antaa kokijalleen oivan mahdollisuuden ”keskittyneeseen havaintokokemukseen”. Juuri tällaista – ja sellaista – taidetta me tarvitsemme. Ja mikä vika siinä on jos taide on täysin harmitonta. Emmehän me musiikiltakaan vaadi mitään ”sanomaa”, riittää kun se on hyvää musiikkia – siitä huolimatta se saattaa toisinaan räjäyttää ”perseet olalle”.

Wittgenstein entusiastit syöttävät vielä jonakin päivänä minulle vanhan hiihtopiponi, mutta toivottavasti saan itse valita lisukkeet. Mutta miksi maailmaa sinänsä – tai edes osaa siitä – ylipäätään pitäisi väittää taiteeksi!

Päinvastoin kuin utopististen tai ”tieteellisten” projektien ja ideaalien tulevaisuudensuunnitelmia punonut 19. vuosisata, 20. vuosisata pyrki saattamaan maailmaan Asian Itsensä ja toteuttamaan suoraan kauan kaivatun Uuden Järjestyksen.

Slavoj Žižek

Taide on taidetta, ja kaikki muu on jotakin muuta.

Ad Reinhardt

Beuys Grafik, Umeå 1995.

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Slavoj Žižek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan!, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.

Haagissa sijaitseva 50,000 epäkelvon taideteoksen suunnaton kokoelma. Kuva: The High Art of the Low Countries 3/3, TV-sarja 2013.