AVAJAISISSA ON MUKAVAA

               

Iloisia taiteilijoita matkalla avajaisiin Zachenta Galleryn portaikossa Varsovassa 1978. 

Vas. S. J. T, Jukka Mäkelä ja Eero Hiironen. Onpa minimalistilla solmiota!

 

Olikohan se Andy Warhol, joka sanoi olevansa niin innokas avajaisissa kävijä, että ilmestyi paikalle jopa kirjekuoren avajaisiin. Tämä mottona kiersimme opiskeluaikoina Jaakko Hirvosen kanssa ahkerasti Helsingin taide-elämän tarjoamia näyttelyiden avajaisia. Toki me kävimme myös kauppakeskusten, siltojen ja ties minkä avajaisissa. Kun ensimmäinen sähköjunarata avattiin Helsingistä Kirkkonummelle sai avajaispäivän ajan matkustaa tuota väliä ilmaiseksi. Me kävimme Jaakon kanssa avajaisten merkeissä viisi kertaa Kirkkonummella. Kirjoitin siinä junassa istuessani novellin Mäki, Huovinen ja kolmas, joka sittemmin julkaistiin Länsi-Uudenmaan Kirjoittajien antologiassa Albumi II (1973).

Avajaisissa sattui kaikenlaista, varsinkin niissä joissa olin itse mukana taiteilijana. Ars 69 -näyttelyn avajaisissa (siis siinä näyttelyssä en ollut mukana taiteilijana) Sakari Saarikivi pani minut vartioimaan Edward Kienholzia, ettei suuri taidemaailman tähti polttaisi koko Ateneumia sikareineen. Kienholz työnsi sikarin minunkin suuhuni sillä seurauksella, että minäkin aloin polttaa sikareita. Sitä paitsi Saarikiven omakin piippu kärysi – ja usein yksikseen – milloin missäkin päin museota. Ja rakennuksen Mikonkadun puoleisissa tiloissa Taideakatemian koulun oppilaat vetivät posket lommollaan tupakkaa kaiken päivää.

Taisi olla ensimmäinen Suomen Taiteilijain vuosinäyttelyni 1972 kun huomasin vähän ennen avajaisia, että taidehallin vahtimestari Nieminen oli ripustanut kolme maalaustani seinälle nurin päin. Oitis ryhdyin etsimään tikkaita korjatakseni erehdyksen, mutta samassa Unto Pusa ilmestyi paikalle ja kehotti minua viemään tikkaat takaisin. ”On aivan saman tekevää miten päin nuo sinun tekeleesi seinällä riippuvat”, sanoi Pusa ja heilutteli uhkaavasi umpimustaa kävelykeppiään. Ymmärsin kyllä, että maalauksistani puuttui tyystin tuo Pusalle niin rakas eurooppalaisen balanssin hiuksia halkova dynamiikka. Minä saisin suksia muiden minimalistien kanssa suolle.

Samoissa avajaisissa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino koputti isällisesti olkapäätäni ja totesi, että "sinullahan on jo pisteet kasassa, sinun on aika liittyä taiteilijaseuraan". "Extra ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", lisäsi Heino ja lähti kiikuttamaan minua toimiston puolelle. Surullisenkuuluisa sihteeri Vahanen puuhasteli siellä vielä iltamyöhään jotakin. "Tämä mies liittyy seuraan", sanoi Heino ja sukaisi viiksiään. Niin pantiin hakemus sisään ja minusta tuli Suomen Taiteilijaseuran alaosaston Taidemaalariliiton nuorin jäsen.

 

Avajaisten odottelua. Ensimmäinen yksityisnäyttely, Kluuvin Galleria 1973.  

1970-luvun lopulla avattiin Varsovassa Suomen Taiteilijaseuran järjestämää nuorten suomalaistaiteilijoiden näyttelyä. Paikalle oli tullut sankoin joukoin puolalaisia taiteilijoita katsomaan ennenäkemätöntä ja vaarallistakin abstraktia taidetta. Joku näyttelyvieras oli tutkinut Ukri Merikannon veistosta niin tarkoin, että oli nukahtanut veistoksen kylkeen. Äkkipikaisena miehenä Ukri hermostui hosumaan, että ”nyt heitetään tuo sälli pihalle”. ”Ei sitä voi pihalle heittää, se on paikallisen taiteilijaseuran puheenjohtaja”, sanoi hätiin rientänyt tulkki ja ja yritti rauhoitella kuumana käyvää Ukria. Tästä hyvästä me myöhästyimme suurlähetystön kokkareiltakin. Kun tulimme paikalle pistelivät puolalaiset toverit jo viimeisiä poronlihaleipiä suihinsa. Tämä alkoi nyppiä muitakin kuin Ukria, jopa vahvasti sosialismiin sitoutunutta Timo Aaltoa – me olimme eläneet jo toista viikkoa pelkällä votkalla ja nahistuneilla juureksilla. Noina edistyksellisinä aikoina ei Varsovassa mässäilty.

Parikymmentä vuotta myöhemmin avattiin suomalaisen taiteen näyttelyä Lontoossa. Avajaiset olivat alkamassa ja taiteilijat kävivät ylikierroksilla. Sponsoroidut viinilaatikot saapuivat myöhässä, yleisöä alkoi tulvia jo galleriaan. Tarjoilua hoitava nainen ojensi minulle korkkiruuvin ja sanoi, että ”sinä olet taatusti hyvä avaamaan viinipulloja”. Minä kävin kaksin käsin toimeen, mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää ja viiniä kului runsaasti. Toisella korvallani kuulin, että suurlähettiläs puhui ja jotkut muutkin puhuivat ja välillä lyötiin käsiä rajusti yhteen. Lopulta huomasin olevani yksin tyhjien viinipullojen kanssa putipuhtaaksi riivityn tarjoilupöydän äärellä, seuranani typerryttävä tunne että minut oli yksinkertaisesti unohdettu. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin ravintolaan avajaisten jatkot oli sovittu. Naulakossa roikkui yksinäinen sateenvarjo – puukahvainen lontoolainen klassikko – otin sen ja kävelin ulos. Siellä satoi – oltiinhan Lontoossa. Kävelin lähimpään Pubiin, joka sattui olemaan tirolilaistyyppinen kellariravintola, jossa jodlattiin puukengissä aamuun saakka haitarin säestyksellä.

Näyttelyä avaamassa, Madrid 2006.

Viime perjantaina avattiin Harrin Taidekeskuksessa Janne ja Voitto Kantokorven hienoa ja koskettavaa retrospektiivista näyttelyä. Alkukesän päivä oli parhaimmillaan, aurinkoa tulvillaan ja yllätyksenä pieni kiukkuinen pilvi, joka satoi pari minuuttia ja häipyi sitten Tusan puolen mittaamattomiin erämaihin. Avajaisissa oli erityistä lämpöä: Janne ja Vode ovat olleet suuria vaikuttajia elämässäni. Vode oli kuvaamataidonopettajani ja suuri idolini nuo pitkät vuodet yhteiskoulussa. Noina aikoina Vodella oli ateljee Himasen ulkorakennuksen vintillä, jonne johti portaat ulkokautta. Ajoin toisinaan Voden perässä pyörällä ja onnistuin keplottelemaan itseni sisälle ateljeeseen. Se oli aivan oma maailmansa. Vode maalasi sortin hurmiossa ja lattialla oleva levysoitin soitti aivan käsittämätöntä musiikkia, Schönbergiä ja Stravinskya.

Tuolloin 1960-luvun alussa rakensin oitis Pahajoella olevan kotini vintille oman ateljeen. Kuinka helppoa se olikaan, minulla oli ateljee – minä olin taiteilija. No, minä olin vasta 13 enkä tiennyt mitään taiteilijain murheista. Isälläni oli maalausurakointi yritys, joten maalaustarvikkeista ei ollut pulaa. Vodelta jouduin ensin lainaamaan Schönbergit ja Stravinskyt ennen kuin onnistuin postimyynnistä tilaamaan omat. Vieläkin kun maalaaminen ”tökkii” turvaudun usein yhä samoihin säveltäjiin, vaikka paljon muutakin hyvää musiikkia on kuulolla. Musiikki on abstraktisuudessaan ainoa toinen taidelaji, joka edes jollain tavoin muistuttaa maalaamista – se ikään kuin pitää yllä maalarin eteerisissä sfääreissä harhailevaa, epäröivää ja huonomuistista eetosta. Jokaiseen maalaukseen on liian pitkä matka – ilman apuneuvoja sinne ei selviä kukaan.

                  Millainen maailmasta saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava

tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.

Janne ja Voitto Kantokorpi, Kaarisilta, Taidekeskus Harri, Alavus 26.5.-21.6.2012

MODERNIN TAITEEN SUURI SAAGA

Vasemmalla Jackson Pollockin rakentelema studio, Springs 1950-luku. Oikealla Oiva Polarin rakentama ateljeekämppä 1950-luvulla, vain päätykolmio näkyy pankkirakennuksen ja linja-autojen puristuksessa. Myöhemmin "kämpässä" toimi legendaarinen Monosen levykauppa, kunnes muutama vuosi sitten joku poltti koko hökkelin.

Oiva Polari ja Jackson Pollock 100 vuotta

Jackson Pollockin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, kuten tulee kuluneeksi myös Pohjalaisen saagan maalarin Oiva Polarin syntymästä. Pollockin juhlanäyttely nähdään mm. Tokion Modernin taiteen museossa ja Polarin muistonäyttely ottaa paikkansa aikajanalta syyskuussa Seinäjoen taidehallissa. Tämän maailmoja syleilevän yhteensattuman kunniaksi muusikkoystäväni Sameli Rajala lainasi Steven Naifehin ja Gregory White Smithin kirjoittaman reippaasti yli 900 sivuisen elämäkerran Jackson Pollock, An American Saga.

Kirja on ilmestynyt jo 1989, joten se ei ole sinänsä ajankohtainen, kuten eivät juuri mitkään muutkaan käsittelemäni kirjat. Näillä kiireillä kirja jää kyllä kokonaisuudessaan toistaiseksi lukematta, vaikka teksti rullaa mukavasti ja kertoo paljon. Aivan liikaakin, huimaa tällainen perusteellisuus. Kirjan laajuudesta kertoo sekin, että pelkät liitetiedot, huomautukset ja indeksi vievät 140 sivua. Kuvia kirjaan ei ole tuhlattu: siellä täällä pieniä mustavalkoisia kuvia ja kirjan keskellä pakolliset värikuvaliitesivut. Tekijät haastattelivat kirjaa varten yli 800 henkilöä, joiden höpinöistä kertyi yli 8000 käsikirjoitusliuskaa.

Pollock täräytti Oldsmobilensa umpihumalassa kohtalokkain seurauksin ulos tieltä elokuussa 1956. Onnettomuusautossa olivat myös Pollockin uusi tyttöystävä ja muusa Ruth Kligman sekä tämän ystävätär Edith Metzger. Vain Kligman selvisi onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla, ja jatkoi taiteilijauraansa (abstraktina ekspressionistina – Pollockin viitoittamalla tiellä) kuolemaansa 2010 saakka. Kligman oli muutakin kuin vain muusa (”Serial Muse” – hänhän toimi myös Kooningin muusana), hän oli lahjakas ja taiteellinen. Kun taas Pollock ei ollut kumpaakaan, mutta taidettahan ei tehdä lahjoilla vaan syöksymällä suin päin helvettiin. Tämän Kligmankin sai huomata lyhyen suhteensa aikana riivattuun taiteilijaan. Tästä tulikin mieleen, että pitäisi panna muusan paikka hakuun.

Vuonna 1953 Pollock oli nelissä kymmenissä ja maalaamassa teoksia uuteen näyttelyynsä. Vasta äskettäin hänestä oli tullut kuuluisuus, abstraktin ekspressionismin suurin tähti, ”Jack the Dripper”, kuten Time-lehti oli häntä nimitellyt. Häneltä odotettiin paljon, taidemaailma suorastaan vinkui uutta näyttelyä ja uusia hätkähdyttäviä teoksia. Kun taas Suomessa, varsinkin Pohjanmaalla, taiteilijat elivät pitkän ja rauhallisen elämän – heiltä ei kukaan odottanut yhtään mitään.

Pollockin maalaaminen ei sujunut kovin hyvin ja alkoholia kului paljon. Sitä paitsi aviopuoliso Lee Krasnerin kanssakaan ei sujunut kovin hyvin, ja hän kaipasi kipeästi Leen arvostelukykyä ja tarkkaa silmää. Maalaaminen on yksi juttu, ja näkeminen toinen. Näyttely Sidney Janis Galleryssa tammikuussa 1954 ei mennyt sekään kovin hyvin. Jackson veti kaksin käsin viinaa. Polari oli päässyt Alkoon töihin, hän myi viinaa – tauluihin verrattuna se oli naurettavan helppoa myytävää.

Herald Tribunen arvostelija oli näkevinään Pollockin näyttelyssä positiivistakin, sillä ainakin osa maalauksista oli ”todellakin maalattu eikä vain roiskittu”, mutta piti Pollockin ”roiskemaalaustekniikkaa” liian rajoittuneena; tuloksena oli usein ”tyhjiä ja pinnallisen koristeellisia” maalauksia. Pollockin hyvä ystävä ja abstraktin ekspressionismin lanseeraaja Clement Greenberg ei kirjoittanut näyttelystä mitään, mutta sanoi yksityisesti Pollockin ”menettäneen otteensa” ja että hänen uudet teoksena olivat pehmeitä ja väkinäisiä. Pollock oli ollut ”maalauksessaan The Deep (1953) jonkin jäljillä, mutta kadottanut lopulta senkin”.

Pollockilla oli ollut ”kymmenen vuoden voittoputkensa, mutta nyt se oli ohi”, totesi kylmäkiskoinen Greenberg. Ensimmäisen suuren amerikkalaisen ismin, abstraktin ekspressionismin, triumfi oli kokonaisuudessaan hiipumassa. Minimalistien ateljeissa kävi jo kova kuhina – vanhat kääkät saisivat huutia!

Pollock ja hänen taiteensa huomattiin myös Pohjanmaalla. Olihan Amerikka ikään kuin maakunnan jatko-osa – lähes joka talosta sinne oli lähdetty. Tädilleni Hellille tuli jokin amerikkalainen lehti ja se uutisoi näyttävästi: ”Jackson Pollock killed in a car accident.” Tätini oli syntynyt Ohion Younstownissa 1912, joten hänenkin 100-vuotisjuhlaansa voitaisiin viettää, ellei hän olisi tuhlannut lahjojaan Siperian tolkuttomiin erämaihin.

Tammikuussa 1954 nähtiin Helsingin Taidehallin amerikkalaisen taiteen näyttelyssä myös muutama Pollockin maalaus. Uuden Suomen taidekriitikko E. J. Vehmas ei nähnyt niissä mitään järkeä ja epäili ettei ”siihen kai ole pyrittykään”. Oiva Polari kirjoitti Vaasa-lehdessä: ”Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena, sillä jos se kuitenkin sitä on, silloin myöskin kaatuneen mustepullon tahra pöytäliinalla on taidetta! Pollock on rohkea maalari, mutta rohkeus ei sinänsä ole osoitus hänen taideteostensa arvosta, hän on vain tahtonut unohtaa, että moderninkin taiteen tiellä vaanii erehdyksen mahdollisuus,”

No, Polari ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Modernin taiteen suuret pioneerit Matisse ja Picasso olivat liikuttavasti samaa mieltä. Picasso sanoi, että hänen ”modernin taiteen ymmärtämisensä loppuu Pollockiin”. Samoja sanoja käytti Sara Hildén 1970-luvulla katsellessaan eräässä näyttelyssä allekirjoittaneen maalauksia. Että niin se menee – mikään ei muuta koskaan miksikään. No, taidemaailman toinen kova luu Bengt von Bonsdorff osti ne Amos Andersonin taidemuseon kokoelmiin – samasta näyttelystä.

Myös Polari kokeili 1950- ja 60-lukujen vaihteessa abstraktin ekspressionismin menetelmiä, joskaan ei ehkä aivan action paitingin maalinroiskintaan saakka. Tuolloin Suomessa lähes kaikki taiteilijat olivat jonkin sortin informalisteja. Kunnes sekin ismi vaipui unholaan ja suurin osa taiteilijoista palasi Polarin tavoin esittävän imaisun pariin. Vieläkin joskus kuulee jonkun haikailevan informalismin perään: se oli niin vapauttavaa ja ihanan pinnalista. Joku taidemuseo voisi koota suuren informalismin näyttelyn – ei kai sentään kaikkia ”informalistisia” teoksia ole hävitetty.

Pollockin vaikutus maailmaan taiteeseen oli suuri, hän vapautti maalarin luovuuden kolmiulotteisuuden illuusioiden ja eurooppalaisten sommitteluteorioiden vankilasta. Pollockin käsissä spontaani maalin roiskinta tuotti häikäisevää sisäisten visioiden kalligrafiaa, kun taas monet innokkaat jäljittelijät sortuivat vain pelkkään värien roiskintaan. Euroopassa maalaustyyli nimettiin informalismiksi, joka lopulta kattoi kaiken sekalaisen abstraktin ilmaisun. Greenberg piti nimitystä, ja kaiketi koko suuntausta, epäonnistuneena.

Olisiko Pollockin pitänyt matkustaa Eurooppaan, kuten hän aikoi. Hän oli anonut passia, mutta jätti sen lunastamatta. Hän oli kuten nykyään sanotaan ”eurooppakriittinen”. Pollock kysyi myös Milton Resnickin kantaa asiasta:

P: ”Mitä arvelet, jos minä matkustan Eurooppaan?”

R: ”Ok, niin, no?

P: ”En tiedä haluanko matkustaa.”

R: ”No, mitä sinä sitten haluat?”

P: ”Minä vihaan taidetta.”

R: ”Toki, kaikki vihaavat. Sinä menet Eurooppaan, mitä sinä haluat minun sanovan?”

Artikkeli ilmestynyt vuosikirjassa Seinäjoen varrelta 4/2013.

Steven Naifeh & Gregory White Smith (1989): Jackson Pollock, An Amarican Saga. Woodward/White.

Oiva Polarin informalistinen maalaus Maisema vuodelta 1962. Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmat. Kuva SJT.

PITKÄ TIE EI MINNEKÄÄN

     Pitkä tie ei minnekään. Kuva SJT. 

Subjekti ei kuulu maailmaan, vaan on maailman raja.

Ludwig Wittgenstein

Platonin aloittamaa filosofisten teemojen esitystapaa, dialogia, on pidetty kautta aikain suuressa arvossa – siis sitä että kirjoittaja itse kysyy ja itse vastaa. Lukemattomat ovat ne kirjoittajat jotka ovat sortuneet tähän keskustelevaan viisasteluun. Yksi merkillisimpiä – ja ehkä merkittävimpiäkin – on Heideggerin Peltotiekeskustelu (2002), jossa iltamyöhällä kolme peltotien vaeltajaa – tutkija, opettaja ja oppinut – antautuvat niin tienoolle kuin dialogillekin. Teksti on luultavasti zenbuddhalaisin länsimaisen kirjoittama teksti. Ikinä.

Tekstissä ei ole juuri mitään, mistä saisi mielipiteellä kiinni. Kirjoittaja antaa otsikon alaviitteessä ymmärtää, että keskustelu käydään ”silleen jättämisen” pohtimiseksi ja vauhdittamiseksi. Silleen jättäminen on meditatiivinen elämänasenne, joka ei ole Heideggerin keksintöä vaan se vilahtaa jo Mestari Eckhartin teksteissä 1200- ja 1300-luvun vaihteessa. Tämän myös Heideggerin keskustelijat tuovat esille avatessaan aihetta:

OPPINUT: Sikäli kuin voimme vähänkin vieraantua tahtomisesta, autamme silleen jättämisen heräämistä (...) koska silleen jättäminen ei kuulu tahdon piiriin.”

TUTKIJA: Tahtomisen ylittäminen silleen jättämisessä näyttää minusta vaikealta.

OPETTAJA: Aivan niin, koska silleen jättämisen olemus on vielä kätketty meiltä.

OPPINUT: Ja tämä ennen kaikkea siksi, että myös silleen jättäminen voidaan ajatella kuuluvaksi tahdon piiriin sisään, kuten sattui vanhoille ajattelemisen mestareille, esimerkiksi Mestari Eckhartille.

Nyt käy jo selväksi, että tässä on astuttu aroille alueille länsimaisen järki- ja mielipideihmisen varpaille. Tähän onkin vastattu kipakasti tyyliin: Peltotie on harhatie, jossa olemisen naapurit käyvät todellisuudesta vieraantunutta keskusteluaan. Länsimaisesta näkökulmasta mikä tahansa mielipide ja näkökulma on arvokkaampi kuin meditaatiolavalleen silleen jättäytyneen meditoijan avoin mieli. Tätä meille on taottu alakoulusta alkaen, ennen kuin sinä täältä tänään kotiin lähdet, niin sinä olet jotakin mieltä! Muistan sen kuin eilisen päivän. Sitten saimme tietää, että valmiissa mielipiteessä on jäljellä vain noin 5 % alkuperäisessä havainnossa saadusta informaatiosta. Ole nyt siinä sitten mitä mieltä tahansa!

Silleen jättämisessä ei ole kysymys kuitenkaan lossiksi heitosta, jäämisestä riippumattoon makoilemaan parempien aikojen toivossa. Tyhjän pään hyötyjen puolustaja voi länsimaisista filosofeista vedota ainakin Wittgensteiniin, joka totesi erityisen ”elämän ongelman” äärellä filosofoinnin osoittautuvan mahdottomaksi ja johtavan vaikenemiseen. On asioita joista ei voi eikä kannata puhua – vielä vähemmän niistä kannattaa olla mitään mieltä. Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen väitelauseen maailma sivuaa tätä samaa Peltotien maailmaa: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

OPETTAJA: Silleen jättäminen ei olisi silloin vain tie vaan liike.

OPPINUT: Missä tämä kummallinen tie kulkee ja missä sen mukainen liike lepää?

OPETTAJA: Missä muuallakaan kuin tienoolla, jossa silleen jättäminen on mitä se on.

Silleen jättäminen on ”arvoituksellinen tavattu, jossa ei ole mitään mihin vastata”. Tässähän puhutaan tienoosta, joka ympäröi arvoituksineen meitä, tienoosta, joka ”kätkee itsensä horisonttina”. Tässä puhutaan myös taiteesta avautuneena tienoona, varsinkin maalaustaiteesta joka kaikkine valaistuksineen, värikynnöksineen, sommittelusarkoineen ja kehyspuitteineen on itse ”tienoo”.

Monet nykyfilosofit ovat setvineet ihmisen eksistentiaalista olemisen suhdetta olemassaoloon maalaustaiteen kautta; juuri maalauksessa olemisen todellisuus asettuu esille aivan erityisellä tavalla. Maalaus on se joka tulee (ihmistä) vastaan ”arvoituksellisena tavattuna”, jossa ei ole mitään mihin vastata.

Jos taideteoksessa on jotakin todellista ja pysyvää teoksellista ”taidetta” ihmisestä ja ihmisen havainnosta riippumatta, niin mitä se voisi olla? Mitään käsinkosketeltavan aineellista se tuskin on. Voisiko sen suhde materiaan olla kuin valon maailmaan tai sielun ruumiiseen tai vaeltajan tienooseen. Taiteen kohdalla joudutaan pakostakin ottamaan huomioon tuo näinä yhteisöllisyyden aikoina vastenmielinen solipsistinen vaihtoehto: on mahdotonta kuvitella taiteen tienoon kokijaksi muuta kuin yksi subjekti. Kerrallaan – tämän enempää en pysty tulemaan vastaan. Ketään!

Taiteen riippumattomuus ihmisestä toteutuu (näyttäytyy) ihmisolennon kyvyssä asettua alttiiksi – heittäytyä heitteille, jättäytyä silleen – taiteen arvoituksellisuudelle. Ehkäpä sittenkin tuo Rilken kammoksuma nimeäminen tuo ainakin hetkellistä tukea – edes jonkin sortin tienviittoja – tuohon outoon suhteeseen. Jos on nähnyt maalauksen, on jo nähnyt ”jotakin”. Tie on näyttäytynyt, silleen jättäminen on tuottanut tulosta!

Peltotien vaeltajat ovat tulleet siihen kohtaan maisemaa, jossa on kysyttävä, leijuuko silleen jättäminen epätodellisuudessa ja onko se ”ilman mitään toimintaa kaiken tahdoton sallija ja perustaltaan kielto elämän tahdolle!”. Mutta avautuminen avoimelle – kuten me taiteen kautta olemme oppineet ymmärtämään – ei ole passiivisuutta vaan aktiivista avartumisen työtä, jonka silleen jättäminen mahdollistaa.

OPPINUT: Ihmisen olemus on jättänyt tienoon silleen sen vuoksi, että hänen olemuksensa kuuluu niin olemuksellisesti tienooseen, ettei se voi olla ilman ihmisolemusta sitä, mitä se on.

TUTKIJA: Tätä on vaikea ajatella.

Aivan – tai miten niin? Peltotien vaeltajat ovat päätyneet syvälle yöhön ja tähtitaivaan korkeuden syvyys nostaa esiin vielä yhden kysymyksen, jonka vastaus on todella hämmentävä.

OPETTAJA: siinä tapauksessa että se on jätetty silleen...

OPPINUT: ja ihmisolemus jää siihen määrätyksi...

OPETTAJA: mistä meitä on kutsuttu.

Peltotiekeskustelu loppuu kuin kesken avautumisen, jämähtäen siihen paikalleen keskelle tienoota – siihen mistä meitä on kutsuttu. Me olemme perillä – me olemme juuri siellä mistä meidät kutsuttiin. Tilallisuus huikeine avaruuksineen avautuu juuri siinä kutsumisen paikassa. Aika kuluu ja maailmankaikkeus ikuisessa tulemisessaan romahtaa päälle. Mitä siinä enää osaa kysyä, mistä kirjoittaa?

Mutta miten vastata jos kukaan (tai mikään) ei kutsu, näin joutui kysymään uusplatonisti ja tomisti Mestari Eckhart. Jo pelkästään tästä syystä ihmisen yritys saavuttaa rakastamalla rakkautta on tuomittu epäonnistumaan. Siis, rakkaus on aina yksisuuntaista, vastarakkautta ei kannata odottaa – edes jumalilta.

Suhteemme asioihin pitäisi pikemminkin olla sellainen, että ne ovat meillä lainassa, ei meille annettuja, kuten esimerkiksi ruumis tai sielu, voimat, ulkoinen hyvä tai kunnia, ystävät, sukulaiset, kotitalo, pihamaa ja kaikki muutkin asiat.

Hämmästyttävää miten tuo 600 vuotta ennen Heideggeria elänyt munkki kirjoittaa aivan Peltotiekeskustelun kirjoittajan äänenpainoin. Heidegger vastaa tähän – tosin kysyjään nähden pahasti myöhässä – kirjoittaessaan, että maailmassa ei mikään muu ole omaamme kuin ”täälläolo”:

Tästä myös seuraa, ettemme voi täysin kuulua millekään oliolle, emme edes itsellemme; ja siksi (vain) täälläolo on kulloinkin omaamme.

Martin Heidegger (2002): Silleen jättäminen. Suom. Reijo Kupiainen, niin & näin.

 Vanha nurmettunut peltotie lapsuuteni maisemissa Pahajoella.

”PITÄÄ PÄÄSTÄ MELSKETTÄ KERJÄÄMÄÄN”

         Jotakin outoa tapahtuu kokoajan, vaan kukaan ei kerro mitä!

En minä sano että ם olisi mystinen

Blaise Pascal

Tuohan on tuttu merkki sähköuunin säätönappulasta: paistaa yhtä aikaa yltä ja alta. Mitäpä mystistä siinä olisi. Se on myös heprean mem-kirjaimen suljettu muoto, jota käytetään vain sanan lopussa. Tässä yhteydessä Pascal viittaa ennustukseen, jossa tuota merkin (lukuarvoltaan 600) suljettua muotoa käytettiin poikkeuksellisesti sanan keskellä viittaamaan neitseestä 600 sadan vuoden kuluttua syntyvään poikaan. ”Mikä sittemmin kävi toteen”, toteaa Pascal. Jos tämä ei ole mystistä, niin ei sitten.

Blaise Pascalin (1623-1662) Mietteitä on kummallinen kirja tai oikeastaan se on vain kirjan suunnitelma – Pascal ei koskaan kirjoittanut sitä. Kuitenkin kirjasta ilmestyi jonkinlainen versio jo 1670 ja muutaman vuoden kuluttua hieman parempi versio. Uusia versioita on ilmestynyt nykypäivään saakka, ja jälleen odotetaan uutta ns tekstikriittistä versiota. Martti Anhavan toimittama ja kääntämä suomennos ilmestyi 1996, laajalla selitysosalla varustettuna. Se on 500-sivuinen paksuhko teos, kuinka paksu se olisikaan ellei se olisi aukkoja täynnä. Syystäkin kirja on hankalalukuinen – lukijahan joutuu Pascalin muistiinpanojen pohjalta kuvittelemaan koko kirjan.

Kirjan kääntäjä kysyy esipuheessaan: ”Kuka selvittää tämän sotkun?” Ainoa vastaus on, pitää hankkia meedio, ei tästä muuten selvää tule.

Kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan.

Tuohon Pascalin väitteeseen kulminoituu Mietteiden VII osa Viihdytys. Se on juuri sellaista terävää analyysia, minkä takia kirja yhä edelleenkin jotkut viitsivät lukea. Jos ihminen olisi onnellinen ilman viihdytystä, ja osaisi nauttia säällisestä olostaan kotonaan, monet asiat kuten sodat, turismi ja luonnonsaastuttaminen olisivat hallinnassa. Mutta Pascalin edustama meditatiivinen elämänasenne on vaikea saavuttaa. Kuinka nyt kotona voisi viihtyä, kun jo kotikaupungissakin oleminen tuntuu useimmiten sietämättömältä. Pascal nimeää tähän syynkin, ”luonnollisen murheen joka johtuu siitä että osamme on hatara ja kuoleman merkitsemä, niin surkea että mikään ei voi lohduttaa meitä, jos mietimme sitä lähemmin”.

Joten miettiminen on pahasta ja sitä vastaan me olemme keksineet viihdytyksen – epätoivoisen yrityksen ratkaista viheliäinen ongelma. Pascalin aikanainen viihdytys oli kaukana nykyajan totaalisesta viihdeteollisuudesta, joka on niellyt kitaansa myös taiteet ja sitä myöten koko inhimillisen kulttuurin. Siitä ei ole kuin muutamia vuosia, kun lyötiin viimeinenkin naula vaihtoehtoisen ja korkeamman kulttuurin arkkuun nimeämällä kaupunkien ja kuntien kulttuurilautakunnat vapaa-ajan viihdytyslautakunniksi.

Pascalin aikana viihdykkeitä olivat ”sota, merille lähtö, metsästys, pelit, jokin intohimo tai kiehtova näytös”. Taiteita ei tuolloin koettu viihteeksi, mikä nykyään tuntuu lähes käsittämättömältä. Me olemme antaneet toimittajien ja mediavaikuttajien kertoa, että viihde on hyväksi – kaikki tyynni: urheilu, taiteet, käsityöt ja muut vapaa-ajan toimet ovat yhtä ja samaa hyvää tekevää viihdettä. Jos maalaustaide tuntuu vaikealta, minä hylkään sen – minähän se tässä viihtymässä olen. Minä valitsen silkoisen valokuvan, värikkään painotuotteen tai ihanan sisustustaulun. Minä viihdyn nyt!

Kyllä, mutta eikö sekin ole onnellisuutta että kykenee nauttimaan viihdytyksestä?

Pascalin aikaan avaruuden äärettömyys oli kuitenkin vain yhden aurinkokunnan äärettömyyttä, ja sitäkin vain niin kauan kunnes tiede ehtisi laskea kaikki tähdet ja antaa niille nimet. Se olisi sitten sillä siisti. Nykyään ei enää ole toiveitakaan saada lukua ja järjestystä loputtomana avautuvaan avaruuteen. Silti se ei enää kammota; se on ääretön samalla tavalla kuin takapiha, ja sen äärellä kokee huimausta vain ehkä kerran vuodessa, kun sen olemassaolo pääsee yllättäen iskeytymään herkkänä hetkenä tajuntaan.

Tätä juttua on vielä hieman jatkettava, kun satuin pari päivää sitten kirjastossa törmäämään Slavoj Žižekiin ja hän loihe lausumaan:

Jos ilmiöiden hunnun takana ei ole mitään, subjekti konstituoi itsensä tämän 'ei-minkään' välityksellä itse väärinkäsityksensä aktissa. Illuusio siitä, että verhon taakse on piilotettu jotain, onkin refleksiivinen: ilmenemisen taakse on piilotettu itse tämän illuusion mahdollisuus.

Näin illuusio on avannut mahdollisen tyhjän paikan, jonka se täyttää faktuaalisen todellisuuden kustannuksella ja mahdollistaa näin edes joidenkin asioiden kokemisen todellisiksi. Žižek ei tyytynyt pelkästään omiin höpinöihinsä, vaan lainasi siihen vielä Hegelin Hengen fenomenologiaa:

– jotta siis tässä täydellisessä tyhjyydessä, jota kutsutaan jopa pyhistä pyhimmäksi, voisi silti olla jotakin, meidän täytyy täyttää se tietoisuuden itsensä tuottamilla haaveilla, ilmiöillä. Sen pitäisi tyytyä miten huonoon kohteluun tahansa, sillä se ei ansaitse mitään parempaa, koska jopa haaveet ovat parempia kuin sen oma tyhjyys.

Tyypillistä kovaa puhetta länsimaisesta konkreettisen (tavara)maailman näkökulmasta – siis että tyhjyyden perusvikana on tavaran puute. Siinä kaikuu suorastaan raivoisa pettymys: lahjapaketissa tarjottu tavara ei olekaan kuranttia, ja kaiken huipuksi sitä ei ole ollenkaan. Buddhalaisesta näkökulmasta tällainen täydellinen tyhjyys olisi erityisen pyhää ja kaikin puolin käyttökelpoista. Reiän – kuten myös astian – käytännöllisyys on sen tyhjyydessä, ei reunoissa. Kuten mainio zen-lähettiläs Daisetz Teitaro Suzuki jossain yhteydessä totesi.

Blaise Pascal (1996): Mietteitä. Suom. Martti Anhava. WSOY.

KUKA TULKITSISI TUON KAIKEN RUNOUDEN

Kinoksesta on moneksi – kinokset puhuvat...

Järjetön kylmyys piirittää tienoota, tuota kummallista mielen tilaa, jossa oliot uneksivat elämänsä. Aurinko nousee ja hopeoi koivujen huurteiset oksat. Ei mitään muuta asiaa ulos kuin lyhyt puidenpilkkomissessio puolen päivän aikoihin takapihan katoksessa. Luovat prosessit ovat hyytyneet, työhuoneella enää vajaat 15 astetta lämmintä. Näkymä ikkunasta on talvisen lyyrinen. Raitti on hiljentynyt, vain naapuri käy turhaan postilaatikolla ja lyö rivakasti käsiään yhteen. Kaupunginosan koirat ovat runoilleet kinokset kirkkaankeltaisella runoudellaan, joka jää minulta tulkitsematta – mielihyvin passittaisin ne takaisin verolle sinne missä muutkin runoilijat ovat. Eivätkä ne pelkästään runoile – ne ovat suorittaneet myös suorasanaista kertomakirjallisuutta talon seinustalle.

Havainnon fenomenologian ja meditatiiviseen elämänasenteen kannalta järjetönkin pakkanen on hyvä asia, jos nyt näin voi sanoa. Maailma on meille käsillä kaikessa kätevyydessään niin juohevasti, että se useimmiten jää tiedostuksen ulkopuolelle pelkäksi romu- ja ideavarastoksi (vrt. Platon), paitsi silloin kun se menee epäkuntoon tai ajautuu äärimmäiseen tilaan, kuten vaikkapa kovaan pakkaseen. Tästä syystä ei kannata työhuonettakaan ylimääräisellä lämpöpuhaltimella lämmittää, vaan antaa nyt (syntisten) luitten tuta maailman kätkeytymätöntä läsnäoloa.

Viime talvenakin oli kylmä, ja sitä jatkui lähes loputtomiin. Siitä huolimatta talon nuoret taiteilijat veistivät mielevän lumiukon, jonka vaiheita seurasimme intensiivisesti hamaan kevään koittoon saakka. Tänä talvena lumiveisto pihassamme on jäänyt taloon vasta syyskuussa muuttaneen taiteilijan varaan. Kinos on korkea ja salaperäinen – mitä siitä vielä muotoutuukaan.

Kävin välillä taikomassa uuniin muhevan padan: perunaviipaleita, metsäsieniä ja soijakermaa. Ainekset käyvät pakkasten myötä yhä vain niukemmiksi. Joskus 1990-luvun lopulla olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa päätyneet näyttelykiertueellamme keskellä talvea Reykjavikiin. Eräänä päivänä vierailimme jäämassojen puristuksessa möyryävillä Gullfossin putouksilla, kylmyys oli raakaa ja raivoisa tuuli puhalsi ilman minkäänlaista taukoa. Illalla istuimme pienen hotellin ravintolassa parin englantilaisen kanssa, toinen oli jonkun oudon lahkon saarnamies ja toinen epätoivoin pilkkikalastaja.

Puhe siirtyi koiriin, niin kuin nyt puhe lipsahtaa milloin mihinkin. Heikki muisti koiransa Toivon, tuon runoutta harrastavan ja piippua polttelevan sekarotuisen piskin. Heikki kehui Toivon älykkyyttä, ja sanoipa vielä, että hänellä ei ole koskaan ollut mitään ikävä, mutta nyt on kyllä Toivoa ikävä. Kirjoittelin jotakin muistivihkooni, mitäpä minä koirista ymmärsin tai mistään muustakaan – olin kärsinyt lapsesta saakka jonkinlaisesta kognitiivisesta vajeesta kaikenlaisen ymmärtämisen suhteen. Kirjoitin siinä joutessani runon Mäki-Tuurin Toivosta.

Kuntaliitosten yhteydessä huomattiin, että Toivolle pitkän elämänsä juoksuaikoina niin tutuksi tullut tienpätkä houkuttelevine ojanpenkereineen ja suhisevine puskineen oli väärän niminen. Ja kun Toivostakin oli jo aika jättänyt, kuten tavataan sanoa, Heikki ehdotti tien uudeksi nimeksi Toivontietä. Mutta paikallinen katujen nimeämistoimikunta ei ottanut Toivosta kipinää. Vaikka olisi tällaisessa laaja-alaisessa kulttuurikaupungissakin saanut yksi ”toivon tie” olla, mutta ei kun ei.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

         yli maan ja peitti taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

         vapautti uusia resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

         kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

        niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

        ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

        keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleen.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       haukahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Reykjavik 1999

GUGGENHEIM BILBAO -- UUDEN VUOSITUHANNEN ARKKITEHTUURIA

         
Guggenheim Bilbao- museon pääsisäänkäynti. Taustalla museon lävistävä Puente de La Salve. Kuva. S. J. Tanninen

Lokakuussa 1997 avattiin 1900-luvun viimeinen suuri taidemuseo

Guggenheim Bilbao. Parissa vuodessa museosta on muodostunut

merkittävä modernin taiteen instituutio Euroopassa. Kävijöitä

museossa on ollut jo huikeat 2.5 miljoonaa.

Hotellin aulassa jaettava esite kertoo Bilbaon olevan neljänneksi suurimman kaupungin Espanjassa ja suurimman Baskimaassa. Bilbao on tärkeä satamakaupunki, teollisuuden ja kaupan keskus, ja nyt se on Guggenheim museon ansiosta myös modernin taiteen keskus.

Harmaana marraskuun päivänä avautuu Etxebarrialta avara näkymä kaupungin keskustaan ja siltojen rytmittämälle Nerviónjoelle. Vasemmalla vanhan kaupungin kupeessa joen ylittää Puente del Arenal ja suoraan alapuolella on Puente del Ayuntamiento. Erikoisin silloista on Santiago Calatravan piirtämä kävelysilta Zubizuri ja järein viimeisenä näkyvä Puente de La Salve, joka näyttää syöksyvän suoraan jonkin avaruudesta pudonneen metalliotuksen läpi.

Otus on uusi Guggenheim museo, suunnaton silkinhohtoinen organismi, joka näyttää kasvavan suoraan joen penkereestä. Maailman parhaaksi arkkitehdiksi mainittu Frank O. Gehry on onnistunut yhdistämään futuristisen muotokielen nykypäivän kumoukselliseen rakennustekniikkaan. Materiaaleina on kalkkikivi, teräs, lasi ja titaani. Rakennuksen ulkoseinät on päällystetty kangasmaisen ohuilla titaanilevyillä.

Museon kokonaispinta-ala on 32 500 neliömetriä, josta näyttelytilaa on kolmessa kerroksessa yli 10 000 neliömetriä. Sisääntuloaulan 55 metriä korkea Atrium valaisee kaikkia näyttelytiloja. Lasiseinäiset hissit sekä teräsportaikot- ja sillat johdattavat katsojia galleriasta toiseen. Yleisön käytössä on myös auditorio, ravintola ja museokauppa.

Miksi juuri Bilbao

Jo ennestään Salomon R. Guggenheim säätiöllä on kaksi museota New Yorkissa, Peggy Guggenheim Collection Venetsiassa ja näyttelyhuoneisto Berliinissä. David Lister ihmettelee Modern Painters -lehden (Winter 1997) artikkelissaan, miten Guggenheim-säätiön johtaja Thomas Krens sai päähänsä rakentaa Euroopan lippulaivansa juuri Bilbaoon, joka on kaukana kaikkialta.

Krensin mukaan New Yorkissa ei ole tarpeeksi tilaa suurille näyttelykokonaisuuksille. Säätiö lanseeraa näyttelynsä ensin New Yorkissa pienempänä versiona ja räväyttää ne sitten esille todella mammuttimaisina Bilbaossa. Näin on tapahtunut mm. Rauschenbergin ja Warholin retrospektiivisten näyttelyiden osalta. Tässä on yksi syy, joka on johdattanut jo pari miljoonaa kävijää Bilbaon Guggenheim museon kaleidoskooppisille käytäville. Krens ei kuitenkaan aio kyllästää Bilbaota amerikkalaisella kulttuurilla, vaan sulattaa koko läntinen taide-elämä monisäikeiseksi kokonaisuudeksi, joka huomioi myös paikalliset ominaispiirteet.

Mitä mieltä baskit itse ovat amerikkalaisten museosta ja sen vikkelästi englantia puhuvista työntekijöistä. Ystäväni Jon Lazaro kehottaa minua menemään paikalliseen taidemuseoon, Museo des Bellas Artes, koska se on koko Espanjan toiseksi paras eurooppalaisen taiteen museo. Valitettavasti museo on remontissa. Niinpä tyydymme nauttimaan Jonin pieteetillä valmistamaa päivällistä, jonka pääruokana on kokonaisia mustekalan silmiä mustekalan musteessa. Viini on hyvää.

Lopuksi

Guggenheim museon häikäisevä "titanium flower" antaa oman erikoisen leimansa kaupungin hieman väsähtäneeseen ja läpikotaisin 'eurooppalaiseen' arkkitehtuuriin. Sen lisäksi se tuottaa niin suuria ja järisyttäviä näyttelyitä, että Bilbaon lentokenttääkin on pitänyt suurentaa.

Kahdessa vuodessa ei ole ehtinyt tapahtua kovin paljon, mutta amerikkalainen ja keskieurooppalainen nykytaide on museossa vahvasti läsnä. Toki myös paikallista taidetta on esitelty, ainakin Eduardo Chillida, Cristina Iglesias ja Prudencio Irazabal ovat saaneet omat näyttelynsä.

Museon yläpihaa hallitsee Jeff Koonsin megalomaaninen 12 metriä korkea koiranpennunmuotoinen kukkaistutus. Taustalla kohoavan Artxandan rinteillä savut nousevat niin kuin ne ovat aina nousseet. Iltaan mennessä kaupungin vuorten ympäröimä kulhomainen olemus peittyy pilviin; ikään kuin kansi pantaisiin yöksi kiinni.

Juttu on ilmestynyt Ilkassa 28.11.1999

ILMAVESILÄMPÖPUMPPUMEDITAATIOTA

Uusi "lohikäärme" on jo nostettu pukille. Takana murjottavasta vanhasta joku sisäistä kilvoitteua kaipaava nykypäivän Yrjänä saisi vielä hyvän harjoitusvastustajan.

Jo kesällä 2005, kun ilmasto oli uhkaavasti lämminnyt, tartuin postin mukana tulleeseen ilmavesilämpöpumpputarjoukseen – lähes puoleen hintaan kesähelteillä tilattuna. Vehkeet eivät tuolloin olleet vielä Suomessakaan, vaan vasta tekeillä jossain Kiinassa. Pumppusysteemi tulisi kuitenkin asiakkaalle suoraan kotiin toimitettuina syys-lokakuun vaihteessa, jolloin heti pääsisi lämmittämään ja säästämään sähköä. Ei tullut, tuli vasta pari päivää ennen joulua. Helvetinmoinen paketti, painoi 145 kiloa. Pantiin se jollekin satunnaiselle nurkalle seisomaan.

Mainoksessa luvattiin, että kätevä tee-se-itse -mies asentaa härvelin muutamassa päivässä. Nopeasti selvisi, että hommaan tarvitaan myös luvanvaraisia asentajia: putkimies, sähkömies ja kylmäainemies. Soitin maahantuojalle, mutta ilmavesilämpöpumppuasentajia ei montaa Suomesta löytynyt, eikä sen puoleen koko pohjoiselta pallonpuoliskoltakaan. Paikallisesta lehdestä äkkäsin, että yksi (ja ehkä ainoa) sellainen ihmemies asui ihan lähistöllä, noin 200 metrin päässä. Ainoastaan taiteilijalla voi olla näin hyvää tuuria, sanoi naapurini.

Tammikuussa 2006 päästiin laitteita asentamaan; paketista purkautui ulkoyksikkö (Outdoor Unit), sisäyksikkö (Indoor Unit) ja kaikenlaista muuta eksoottista tavaraa. Kiinalaiset olivat panneet pakettiin sellaisiakin partikkeleita, joille ei löytynyt mitään järjellistä käyttöä – yhtä rautamötikkää olen pitänyt viinipöntön jalustana. Maahantuoja oli lähettänyt toimituksen myöhästymisen korvauksena viinikaapin, mikroaaltouunin ja näytöllä varustetun ovipuhelimen. Yhtenä kesänä pidimme kellarikerroksessa vaatimatonta kesänäyttelyä – panin hintalaput myös noihin ylimääräisiin tavaroihin, mutta kaupaksi eivät käyneet nekään.

Seuraavalla viikolla ilmavesilämpöpumppu hurahti käyntiin kuin suihkukone, vaikka väärät ja käsittämättömät asennusohjeet olivatkin työtä pitkittäneet. Maahantuojalta ei juuri neuvoja löytynyt – ilmeisesti ainoa todellinen asiantuntija asui Kiinassa kaukana ikuiseen sumuun verhoutuneen Huangshan-vuoren takana. Joku yltiöpää tilasi jo sinne puheluakin, mutta se vaikutti yhtä mahdottomalta kuin puhelu kuun takapuolelle. Joten järkevintä oli turvautua 700-luvulla eläneeseen suosikkirunoilijaani Wang Weihin.

Istun yksin pimeässä männikössä. / Soitan luuttuani ja laulan ja laulan. / Syvällä metsässä mistä kukaan ei löydä minua, / kunnes nousee kirkas kuu ja tuikkaa valonsäteensä... En ehtinyt lausua runoa kunnolla loppuun, kun härveli humahti käyntiin. Kylmäkaasu kiersi vinhasti ulkoyksikön ja sisäyksikön väillä tehden lämpöä kylmästä pakkasilmasta. Sisäyksikkö näytti hiukkaskiihdyttimeltä; se kierrätti varaajaan vettä – siis otti varaajasta kylmää vettä ja puski sen sinne takaisin kuumana. Varaajan kyljessä oleva lämpömittari alkoi vähä vähältä nousta. Voi sitä riemua!

Samana keväänä käynnistyi myös täällä ”laaja-alaisessa kulttuurikaupungissa” ilmavesilämpöpumppuasentajien koulutus, pari kurssia pidettiin myös meidän kellarissa ns. tapahtumien keskipisteessä. Mitäs nämä miehet ovat, kysyi paikalle osunut naapuri ihmeissään. Ilmavesilämpöpumppumiehiä, vastasivat kurssilaiset kuin yhdestä suusta. Kun jokin asia on tullut toteuttamiskypsäksi ei sen ilmituloa estä mikään, kuten Hegel oli osuvasti sanonut. Kyse oli enää vain valaistumisen asteesta.

Härveli puhkui nurkalla kuin hyväntapainen suuri eläin. Mutta 45 minuutin välein se ryhtyi sulatusprosessiin ja syöksi valtaisan höyrypilven ilmoille karmeasti huokaisten kuin lohikäärme ikään. Monelta viattomaltakin ohikulkijalta se saattoi iltapimeällä säikäyttää kehnot housuun. Kerrotaan ”lohikäärmeen” käyneen myös eräänä yömyöhänä ohipyöräilleen paikallisen muusikon kimppuun. Mutta kaikkeen tottuu; nykyään kukaan ei ole enää moksiskaan – lohikäärme on kesytetty.

Parin vuoden kuluttua ongelmat tiivistyivät. Virhekoodit alkoivat ilmestyä ohjaustaululle, erityisesti virhe 4 (Error 4) tuli sietämättömän tutuksi. Lopulta sisäyksikköön tuli vuoto, kaasut katosivat ties minne. Yksikön hitsaaminen osoittautui mahdottomaksi – mistään ei selvinnyt mitä metalliseosta se oli, vai oliko se metallia lainkaan. Sisäyksikkö korvattiin uudella varaajalla, jossa oli lämmönvaihdin sisäänrakennettuna. Vanhasta romusta ajattelimme tehdä veistoksen puutarhaan, mutta joku ”pellepeloton” osti sen muutamalla kympillä. Pari talvea suhistiin ja puhkuttiin mukavasti, kunnes järjestelmän sisäinen kommunikointi hakeutui yhä pahempaan kaakokseen.

Nyt talvella 2012, kun sisäinen mielenrauha on saavuttanut suorastaan käsittämättömät ulottuvuudet ja hermojen tasapaino kohonnut aivan uusiin sfääreihin, on uusien ratkaisujen aika. Nokkaa ei kauan tuhisutettu. Tällä viikolla asennetaan jo uutta ulkoyksikköä, joka tulee vieläkin kauempaa idästä, Fuji-vuoren lumisen huipun takaa. No, ei tämäkään asennus ihan putkeen lähtenyt: ulkoyksikkö ja ohjausyksikkö eivät suostu kommunikoimaan. Jompikumpi on väärää mallia: japaninkieliset asennusohjeet ovat kyllä selkeät. Uusi ohjausyksikkö on jo tulossa, pikalähetyksenä...

Minulla on talopahanen Hallilan kukkulalla

       vastapäätä Aapelinkaupunkia.

Kaikki pitkät vuodet – ei yhtään vierasta

       portti on pysynyt visusti kiinni.

Päivät pitkät pääksytysten – ei suunnitelmia

       kunhan laiskottelen, jätän silleen.

Mikäpä minua estäisi ottamasta viiniryyppyä

       tai grillaamasta paria lohen kylkeä.

Mutta mikäpä estäisi sinuakaan poikkeamasta

       katsomaan miten täällä mennään.

Wang Wei: Vastaus Chang Yinille

(Suomeksi runon pahoinpiteli S. J. Tanninen)