Kinoksesta
on moneksi – kinokset puhuvat...
Järjetön
kylmyys piirittää tienoota, tuota kummallista mielen tilaa, jossa
oliot uneksivat elämänsä. Aurinko nousee ja hopeoi koivujen
huurteiset oksat. Ei mitään muuta asiaa ulos kuin lyhyt
puidenpilkkomissessio puolen päivän aikoihin takapihan katoksessa.
Luovat prosessit ovat hyytyneet, työhuoneella enää vajaat 15
astetta lämmintä. Näkymä ikkunasta on talvisen lyyrinen. Raitti
on hiljentynyt, vain naapuri käy turhaan postilaatikolla ja lyö
rivakasti käsiään yhteen. Kaupunginosan koirat ovat runoilleet
kinokset kirkkaankeltaisella runoudellaan, joka jää minulta
tulkitsematta – mielihyvin passittaisin ne takaisin verolle sinne
missä muutkin runoilijat ovat. Eivätkä ne pelkästään runoile –
ne ovat suorittaneet myös suorasanaista kertomakirjallisuutta talon
seinustalle.
Havainnon
fenomenologian ja meditatiiviseen elämänasenteen kannalta
järjetönkin pakkanen on hyvä asia, jos nyt näin voi sanoa.
Maailma on meille käsillä kaikessa kätevyydessään niin
juohevasti, että se useimmiten jää tiedostuksen ulkopuolelle
pelkäksi romu- ja ideavarastoksi (vrt. Platon), paitsi silloin kun
se menee epäkuntoon tai ajautuu äärimmäiseen tilaan, kuten
vaikkapa kovaan pakkaseen. Tästä syystä ei kannata työhuonettakaan
ylimääräisellä lämpöpuhaltimella lämmittää, vaan antaa nyt
(syntisten) luitten tuta maailman kätkeytymätöntä läsnäoloa.
Viime
talvenakin oli kylmä, ja sitä jatkui lähes loputtomiin. Siitä
huolimatta talon nuoret taiteilijat veistivät mielevän lumiukon,
jonka vaiheita seurasimme intensiivisesti hamaan kevään koittoon
saakka. Tänä talvena lumiveisto pihassamme on jäänyt taloon vasta
syyskuussa muuttaneen taiteilijan varaan. Kinos on korkea ja
salaperäinen – mitä siitä vielä muotoutuukaan.
Kävin
välillä taikomassa uuniin muhevan padan: perunaviipaleita,
metsäsieniä ja soijakermaa. Ainekset käyvät pakkasten myötä yhä
vain niukemmiksi. Joskus 1990-luvun lopulla olimme Heikki Mäki-Tuurin
kanssa päätyneet näyttelykiertueellamme keskellä talvea
Reykjavikiin. Eräänä päivänä vierailimme jäämassojen
puristuksessa möyryävillä Gullfossin putouksilla, kylmyys oli
raakaa ja raivoisa tuuli puhalsi ilman minkäänlaista taukoa.
Illalla istuimme pienen hotellin ravintolassa parin englantilaisen
kanssa, toinen oli jonkun oudon lahkon saarnamies ja toinen
epätoivoin pilkkikalastaja.
Puhe siirtyi
koiriin, niin kuin nyt puhe lipsahtaa milloin mihinkin. Heikki muisti
koiransa Toivon, tuon runoutta harrastavan ja piippua polttelevan
sekarotuisen piskin. Heikki kehui Toivon älykkyyttä, ja sanoipa
vielä, että hänellä ei ole koskaan ollut mitään ikävä, mutta
nyt on kyllä Toivoa ikävä. Kirjoittelin jotakin muistivihkooni,
mitäpä minä koirista ymmärsin tai mistään muustakaan – olin
kärsinyt lapsesta saakka jonkinlaisesta kognitiivisesta vajeesta
kaikenlaisen ymmärtämisen suhteen. Kirjoitin siinä joutessani
runon Mäki-Tuurin Toivosta.
Kuntaliitosten
yhteydessä huomattiin, että Toivolle pitkän elämänsä
juoksuaikoina niin tutuksi tullut tienpätkä houkuttelevine
ojanpenkereineen ja suhisevine puskineen oli väärän niminen. Ja
kun Toivostakin oli jo aika jättänyt, kuten tavataan sanoa, Heikki
ehdotti tien uudeksi nimeksi Toivontietä. Mutta paikallinen katujen
nimeämistoimikunta ei ottanut Toivosta kipinää. Vaikka olisi
tällaisessa laaja-alaisessa kulttuurikaupungissakin saanut yksi
”toivon tie” olla, mutta ei kun ei.
Koiruus
Vääjäämättömästi
kiiri tiedon mahti
yli maan ja peitti
taivaan.
Tiedon siirto älyttömiin
objekteihin
vapautti uusia resursseja.
Kalevi söi vintillä
kylmää makkaraa,
kurkihirrestä roikkui
löysä köysi.
Pihassa koira lörpötteli
naapurille,
niittokone raksutti
ohrapellolla.
Arvaamaton se on, sanoi
koira
ja kohotti lipatonta
lakkiaan.
Naapuri sanoi sanoneensa
jo
keväällä ettei se ole
entisensä.
Ei ole, sanoi koira ja
siirsi
piipun toiseen
suupieleen.
Vaimo on lakossa, sanoi
naapuri,
se jauhaa
nikotiinipurukumia.
Ei opi vanha koira uusia
temppuja,
haukahti koira ja iski
silmää.
Vintiltä kuului hirren
natinaa.
Reykjavik 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti