KOLMAS TIE, MINNE SE VIE?

Erhard Schön: Anamorphosis (1535). Kyseistä maalaismaisemaa kinkkisesti kehyksen kolosta tuijottamalla paljastuu maiseman kätköistä neljä aikansa merkkihenkilöä. Entäs sitten?

Tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään nimenomaisesta, todisti McLuhan joskus 1960-luvulla. Mutta samalla vuosikymmenellä keksittiin sellainenkin omituisuus kuin ”yhteiskunnallinen tietoisuus”. Se oli mukavan laiskaa tietoisuutta, aina jonkin poliittisen ”mielipiteen” pintaan upotettua intarsiaa . Mutta ei siinä montaa vuotta kulunut kun huomasimme, ettei tämä ”yhteiskunnallinen tietoisuuskaan” ollut tietoa mistään nimenomaisesta. Sen ja tietämättömyyden väliin ei jäänyt yhtään mitään. Mielipiteen musta aukko vei kaiken, ei vain yksittäisiä ihmisiä vaan kokonaisia kansoja.

Kun halutaan tehdä karmeita ratkaisuja, tilataan konsultti ja siirretään vastuu omilta hartioilta jonnekin muualle. Muistamme hyvin kuinka ns. ”edellisen laman” synkkinä päivinä Esko Ahon hallitus tilasi ”tietoisuutta” filosofi Seppo Niinivaaran kokoamalta viisasten ryhmältä. Viisaat istuivat rivissä korkealla korokkeella ja puhuivat ”viisaita” – onneksi kukaan ei enää muista mitä silloin sanottiin.

Mutta ei se siihen jäänyt. Kuvatiedostooni on tarttunut valokuva, jossa nykyisen hallituksen edustajat liikutuksesta leuat syliin loksahtaneina ovat valinneet ns. ”kolmannen tien tietoisuuden". Tälle valaistuksen tielle heitä on piiskaamassa maailmanluokan filosofi ja halaaja Pekka Himanen. Himanen on se töyhtötukkainen mies, joka seisoo teeveessä milloin missäkin päin maailmaa vaitonaisesti hymyilevien ihmisten keskellä. Himanen on se, jonka pään päällä sätkii teksti: ”DIGNITY”

Himasella on sanoma ja hän kertoo sen meille, halusimme tai emme. Meidät suomalaiset on valittu, sanoo filosofi, meidät on valittu ”kokonaisvaltaisesti kukoistavaan elämään”. Vaikka maailma nyt näyttää meille nurjaa puoltaan, niin juuri tässä kriittisessä tienhaarassa meille avautuu haasteiden aikakausi, eläkepommien, sosiaaliturvan alasajon, ilmastonmuutosten ja muiden ”kolmannen tien” mahdollisuuksien maailma.

Mutta Himanen ei sano, että poliittisten puolueiden aika on ohi, että halvan sähkön tuottaminen teollisuuden omiin kyseenalaisiin tarpeisiin on moraalitonta, että lihan tuottaminen ravinnoksi on kammottavaa. Mitään tällaista ei sanota, sen näkee jo kuvan poliitikoiden kauhistuksesta helpotukseksi lientyvistä ilmeistä.

Mutta, kuten filosofi N & N -lehden (2/2010) haastattelussa toteaa, meitä (ei vain pohjalaisia pönöttäjiä vaan kaikkia suomalaisia) riivaa ”tragediamoodi”. Jos jollakulla on erityisen hienoja ideoita, kuten nyt Himasella, niin ”kosmos” lähettää paikalle nämä moodin riivaamat suomalaiset mitätöimään ja lannistamaan tylsyydellään kaiken. Näin tekevät myös meidän valitsemat poliittiset päättäjät kerta toisensa jälkeen. Ja varsinkin ne, joita ei ole lainkaan valittu.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kysymme sitä puolueettomalta taholta, nimittäin Nietzscheltä. Filosofointi on osattava aloittaa oikeaan aikaan, sanoo Nietzsche, mutta se on myös lopetettava oikeaan aikaan. Kreikkalaiset osasivat aloittaa filosofoinnin oikeaan aikaan, mutta lopetus meni heilläkin kiville, ja se näkyy. Filosofia pitää kaivaa silloin esiin kun valtakunnassa onni ja mieskuntoisuus kukoistaa, ”se on ammennettava reippaan ja voitokkaan miehuuden tulisesta ilosta”.

Nietzsche ei löytänyt ainoatakaan tapausta, jossa filosofia olisi parantanut sairaan tai auttanut edes yhden kansan (edes kreikkalaiset) ulos kurjuuden tilastaan. Mutta se ei tokikaan ole ollut (eikä ole) filosofian vika. Senhän me jo tiesimme, tyydymme siihen.

Me tien kulkijat kannustamme alituiseen tien etsintään. Ja juuri kun olin jo deletoimassa koko tämän jutun, kilahtaa filosofiaportaalista tiedote: Pekka Himanen luennoi Helsingin yliopiston juhlasalissa 29.9-10.10.2010 aiheesta Elämä taideteoksena. Himanen on löytänyt tien; ja sitä myöten meidän kaikkien on tiemme löytämän. En nyt (tällä kertaa) pilaa tätä sanomalla, että Foucault tutki jo 1960-luvulla elämää taideteoksena. Nietzscheltä en tästä asiasta uskalla kysyä mitään.

Huomautamme vain, että myöskään näkeminen ei ole minkään nimenomaisen näkemistä. Tähän teemaan palaan Paul Virilion tyhjien marginaaliin uponneiden kohteiden katselun merkeissä. 

KOTIUTTAMISESTA VIERAANNUTTAMISEEN

 "Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Friedrich Nietzsche

Ilta on tyyni, ei varjoakaan.

Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot

ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.

Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat

leukapielet epäilyttävät.

SJT (1982

Viktor Shklovski kirjoitti 1916 taiteesta välineenä ja toi siinä esille meille kaikille niin tuttuja psykologisia käytäntöjä. Totunnaiset käyttäytymistapamme ja arkipuheemme itsestäänselvyydet johdattavat meidät salakavalasti tiedostamattomuuden tilaan, jossa asiat tapahtuvat kuin kenelle tahansa tai ei kenellekään. Lopulta meillä ei ole muuta kokemusmaailmaa kuin mielipiteet, joita vaalimme ja toistelemme kuin tahdottomat sätkynuket. Tämä kaikki alkoi jo lapsuudessa kun äidit käänsivät meidät pois maailman tiedostuksesta helmojensa hämäryyteen. Toki joukkoon aina jää joku ”kääntämätön”.

Tahattomat ja lähes automaattiset tiedostukset ovat niin itsepintaisia, sanoo Shklovski, että vähitellen koko elämän ”tämänhetkisyys” häipyy olemattomiin vieden mukaan niin vaatteet, huonekalut, vaimot, lapset kuin kaikki tärkeimmätkin asiat, jopa sodan ja vitsausten pelot hälvenevät. Vielä taannoin kukaan ei halunnut lisää ydinvoimaa, mutta nyt se taas kelpaa lähes kaikille suomalaisille, jopa osalle taiteilijoista, joiden luulisi olevan jo työnsä puolesta edes jollain lailla hereillä.

Tämä mielipiteisiin takertuminen on perin kummallista, vaikka jo Platonin dialogeista saakka on tiedetty, että maailma tulemisessaan on jatkuvassa virtaamisen tilassa, josta mitään mielipiteeksi asti kelpaava varmaa tietoa ei ole saatavissa; ainoa vakaa ajattelun kohde on ideoiden maailma. Täällä hiipuvan illan kaupungissakin lähes kaikki tietävät prikulleen kuinka asiat maailmassa ovat. Naapurini mukaan mielipide on ajattelusta jalostunut timantti, sillä ei ole väliä onko se oikea vai väärä; se leikkaa siitä huolimatta.

Tämä kesä on Nietzschen suuren paluun aikaa, monia hienoja uusia käännöksiä filosofin teoksista on ilmestynyt, joten lainaamme Nietzscheä: ”Teeskentelijä, joka näyttelee aina yhtä ja samaa roolia lakkaa lopulta olemasta teeskentelijä... Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Filosofi sanoo, että perimmäinen tarkoituksemme on tulla siksi, mitä me olemme. Mutta minä en ainakaan enää muista, mitä minun piti olla ja miksi tulla.

Tämän ikuisen kotiuttamisen vastapainoksi Shklovski tarjoaa vieraannuttamista ja sen täsmävälineeksi taidetta. ”Niinpä ihmiselle on annettu taide välineeksi, jotta raajoihimme palautuisi tunto, jotta tuntisimme itsemme objekteiksi, jotta kivi tuntuisi jälleen kiveltä.” Taide pysäyttää asioiden tunnistamisen pakkomielteen ja johdattaa mielikuvien heräämisen äärelle. Taide on keino kokea asioiden uudelleensyntymisen prosessi, saada jalat alleen ja silmät päähän.

Marcus Aurelius kirjoitti itsetutkisteluissaan samasta asiasta jo 100-luvulla, tosin kirja ilmestyi vasta 1958. Aurelius käytti vieraannuttamiseen buddhalaisuudesta tuttua väärien mielikuvien eliminoimista. Maukas liharuoka on vain kuollutta eläintä, paraskin viini vain käynyttä rypälemehua ja intohimoisin rakkauden aktikin vain sukupuolielinten kouristuksenomaista yhteen hankaamista. ”Nämä ovat erinomaisia mielikuvia, jotka menevät asioiden ytimeen ja tunkeutuvat niihin, niin että asiat voi nähdä sellaisina kuin ne todella ovat.” Kaikki on pientä ja katoavaista, Eurooppa on mitätön maailmankolkka, valtameret vähäisiä lätäköitä ja Athos-vuori pelkkä mutakikkare.

Kun asioita ja olioita tarkastelee niiden luonnollisuuteen taantuneessa ympäristössä, ne katoavat vähitellen kotoisen ”todellisuuden” huuruihin. Siksi Aurelius kehottaa jakamaan kaikki maailman asiat osiin, jolloin tiedostamattomien huomioiden itsepintaiset kahleet kirpoavat. ”Pyyhi pois mielikuvat. Pysäytä sätkynuken narut. Eristä nykyhetki. Tunnista, mitä tapahtuu sinulle ja mitä toiselle. Mietiskele viimeistä hetkeäsi.”

Marcus Aurelius kirjoitti hajanaisia päiväkirjanomaisia merkintöjään keisarin tehtävien ohessa, useimmiten sotatantereella, joten hänellä ei ehkä ollut aikaakaan etsiä taiteesta vieraannuttamisen välinettä. Mutta Shklovski näkee taiteen tärkeimpänä, ellei peräti ainoana tehtävänä, vieraannuttamisen. Samoilla apajilla souteli myös Nietzsche jo 1872, kun hän kirjoitti teoksessaan Tragedian synty: ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, TAIDE; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntyvyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää.”

Uusina suomennoksina:
Marcus Aurelius (2004): Itselleni. Basam Books.
Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin&näin.

MUUSIKOT JA MUUT HÖRHÖT MAALAREINA

´


Bob Dylan, Favela Villa Broncos, 2010. SMK. Press Photos.


Kiersin parikymmentä vuotta Euroopan taidemuseoita ja kirjoitin näyttelyistä lehtiartikkeleita. Niille oli silloin kysyntää, toisin on nyt. Mutta vieläkin tulee silloin tällöin kutsuja avajaisiin ja pressitilaisuuksiin. Nyt tuli kutsu Bob Dylanin The Brazil Series -näyttelyyn (4.9.2010-30.1.2011) Tanskan valtion taidemuseoon (Statens Museum for Kunst). Mielenkiintoni pomppasi lähes kymppiin, olisihan se hienoa kilistellä avajaisissa vähän kuppia suuresti ihailemani lauluntekijän ja runoilijan kanssa.

Minkäslainen maalari tämä Dylan on? Lehdistötiedotteessa olevasta slumminäkymää käsittelevästä maalauksesta on vaikea sanoa mitään. Ei muuta kuin nettiin. Dylan on osoittautunut niin lauluntekijänä kuin kirjoittajanakin ylivertaiseksi vertaistensa joukossa. Että mitä seuraavaksi, klassista balettia, vai? Mutta pettymys on suuri, trubaduurin maalaukset ovat vähäisiä ja suorastaan tylsiä. Näitä ei olisi pitänyt panna näytteille lainkaan. Villityksen aloitti kuraattori Ingrid Moessinger, joka onnistui parissa päivässä puhumaan Dylanin pitämään näyttelyn Chemnitzin taidemuseossa 2007. Avajaisissa legendaa ei nähty, sillä hänellä oli samana iltana keikka Chicagossa.

Tällaisia nämä taiteen kuraattorit ovat. Elizabeth Pickford näkee Dylanissa uuden van Goghin, joku toinen Matissen, Picasson tai Warholin. Mutta kukaan ei näe Dylanissa maalarina Dylania. Joku saksalainen kriitikko suitsuttaa, että vaikka me emme olisi kuuna päivänä kuulleet Bob Dylanista mitään, niin pelkästään maalarina hän nousisi suureen arvoon. Näin vaikeaa on maalaustaiteen arvioiminen. Jotkut eivät voi olla ylistämättä mitä tahansa tuherrusta mestariteokseksi ja jotkut muut taas eivät voi olla sitä maalaamatta.

Statens Museumin tiedotteessa näyttelyä kutsutaan syksyn suureksi tapahtumaksi, jossa multitalentti taiteilija paljastaa vähemmän tunnetun puolensa ensimmäistä kertaa tässä mittakaavassa. Viimeksi olen käynyt tuossa Tanskan taiteen pyhätössä yhden kaikkien aikojen maalarin Carl-Henning Pedersenin 90-vuotisnäyttelyssä 2003. Kirjoitin siitä artikkelin: Maalaus antaa sielulle silmät (Ilkka 11.10.2003). Avajaisissa Pedersen sanoi ilkikurisesti: ”Maalauksen tekeminen edellyttää hyppyä ilmaan – ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla on hypättävä korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen.”

Matkahaaveet taisivat romuttua puolessa tunnissa, vaikka se kupin otto mestarin kanssa kaihertaa vieläkin. Bob rupeasi kuitenkin kyselemään, että mitäs tykkäät, surprised, ha? Mitä siihen sitten sanoisi, että on ne taas Köpiksessä ilmat, sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Dylan ei ole maalarina yksin, musiikin saralla taidemaalaukseen antautuneiden lista on pitkä: Ron Wood, Joni Mitchell, Chris Rea, Jorma Hynninen, Tuomari Nurmio jne. jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Tämä kaikki kuvaa taidemaalauksen kammottavaa nykytilaa, maineikkaat museotkin ovat valmiita lanseeraamaan minkä tahansa kuuluisuuden taiteilijana saadakseen kaikkeen turtuneen yleisön liikkeelle. Ja sitä kautta tukirahat rullaamaan.

Kuka saatanan tunari keksi nämä killisilmäiset kuraattorit pilaamaan taidenäyttelyt?

”If I could have expressed the same in a song, I would have written a song instead.”
Bob Dylan

YERBA MATEA FIRENZEN COOPISTA

´




Via Galluzzin Coopista löydän kaksi puolen kilon pakettia yerba matea. Ostan ne molemmat. Yerba maten outo menestystarina ei ala Firenzestä, vaan Paraguayn viidakosta, jonne Nietzschen sisar Elizabeth perusti 1880-luvulla puhdasrotuisten arjalaisten siirtokunnan Nueva Germanian. Elizabethista kertoo paljon se, että Hitlerin tiedetään herauttaneen ainoan kyyneleensä rutikuivasta silmästään juuri hänen arkkunsa äärellä.

Filosofi Nietzsche sanoutui jyrkästi irti sisarensa natsipuuhasteluista; hänhän piti itseään mieluusti sekarotuisena puolalaisena. Mutta sisar ratsasti veljensä maineella minkä ehti ja yritti houkutella filosofinkin viidakkoa raivaamaan. Ja raivaamista totisesti riitti sille pienelle köyhimysten joukolle, joka oli Elizabethin propagandan sokaisemana uhrannut viimeiset rahansa uljaan tulevaisuuden puolesta. Moskiitot levittivät kuumesairautta ja myrkylliset käärmeet purivat.

Viidakko ei antanut juuri mitään, maa oli viljelymaaksi kehnoa ja ainoa asuttavaksi kelpaava rakennus oli johtajatar Elizabethin siirtolaiskartano Försterhof. Paikalliset viranomaiset eivät apua tarjonneet, joten muita ystäviä ei rankoissa oloissa ollut kuin viidakon alastomat intiaanit, ainoat todella puhdasrotuiset koko Nueva Germaniassa.

Intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista alkaen keränneet viidakosta villinä kasvavaa yerbaa (yrttien yrttiä). Yerba kasvoi viidakossa kohisten, joten saksalaisten mieleen tuli ajatus, että voisiko sitä viljellä. Edes intiaanit eivät osanneet siihen vastata, se tiedettiin että istutetut siemenet eivät itäneet. Eräänä päivänä Fritz Neumann -niminen häiskä huomasi kuin vahingossa, että siellä missä pesi paljon lintuja, siellä kasvoi myös runsaasti yerbaa. Neumann käsitteli siemenet lintujen ulosteessa ja näin yerban viljely oli keksitty.

Mutta sekään ei pelastanut Nueva Germaniaa, sillä keksintö levisi nopeasti kaikkialle ja yerban hinta romahti. Myös suomalaiset kokeilivat yerban viljelyä siirtomaassaan Colonia Finlandesassa Argentiinan Misionesissa, mutta eivät onnistuneet ihannevaltiossaan sen paremmin kuin saksalaisetkaan. Sata vuotta sisäsiittoista elämää viidakossa toi esiin saksalaisen herrakansan rodulliset piirteet, korvat pitenivät ja jalat lyhenivät; he alkoivat näyttää albiinojäniksiltä. Sen sijaan rodunjalostuksessa suomalaiset onnistuivat paremmin: he siittivät potria jälkeläisiä intiaanien kanssa.

Mutta Elizabeth oli jo ajat sitten jättänyt Nueva Germanian ja siirtynyt Weimariin 1984 perustamansa Nietzsche-arkiston johtoon, jossa toimessa hän hääri kuolemaansa (1935) saakka. Sanottiin, että Nietzsche oli maailman vaarallisin filosofi ja Elizabeth maailman vaarallisin sisar. Elizabeth kirjoitti Mussolinille kirjeitä, joissa ylisti diktaattoria suureksi neroksi, joka oli yhdistänyt maan jota hänen veljensä oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maata. Mussolini vastasi, että hän oli suuri Nietzschen ihailija ja luki filosofia joka ilta maate pannessaan. "Nietzschen uljas moraalisääntö 'Eläkää vaarallisesti' teki minuun syvän vaikutuksen. Uskoakseni olen noudattanut sitä elämässäni." Mutta tiettävästi Il Duce ei koskaan ilmaantunut Elizabethin yerba-kutsuille, vaikka kutsuja suorastaan sateli jälkimmäisen toimesta.

Herrakansaako meidän on kiittäminen siitä, että meillä on saatavana kohtuuhintaista yerbaa ja mate-pannu kuumana tänäkin iltana. Mainoksessa Elizabeth istuu kuppi kuumaa yerbaa kädessään ja lupaa, että se lisää energiaa ja terävöittää ajattelua ja että tangon tanssijoille se on aivan välttämätön stimulantti. Lisää asiaa löytyy Ben MacIntyren mainiosta kirjasta Herrakansa viidakossa.

”Minä en ole ihminen. Minä olen dynamiittia!”
Friedrich Nietzsche

Ben MacIntyre (2002), Herrakansa viidakossa. Nemo.

FIRENZEN YKSINÄINEN RATSASTAJA

´

Museo Marino Marini. Kuvat: S. J. Tanninen

Museo Marino Marini sijaitsee aivan Firenzen sydämessä ahtaalla Piazza San Pancraziolla, jonka muhkuraiselle kiveykselle mahtuu vain yhden trattorian päivänvarjoilla rajattu terassi. Museo on rakennettu keskiaikaiseen kirkkoon, joka siirtyi maalliseen käyttöön jo 1800-luvulla; siinä on ehtinyt toimia ainakin tupakkatehdas ja asevarikko. Moderniksi taidemuseoksi rakennuksen loihtivat arkkitehdit Lorenzo Papi ja Bruno Sacchi. Tämä ainoa uusi museo vuosisatoihin Firenzen historiallisessa keskustassa avattiin 1988, kahdeksan vuotta Marino Marinin kuoleman jälkeen.

Ulkopäin museo on lähes huomaamaton, julkisivulla on vaatimaton seinälaatta ja vanha rautaportti, jollaisia täällä on kaikkialla, tosin tämä on Albertin käsialaa. Hmm. Tungosta ei ole, itse asiassa ketään ei näy, kaikki ihmiset ovat muutaman sadan metrin päässä jonottamassa Ufficiin ja taideakatemiaan Davidin jalkojen juureen. Heti ovelta avautuu häikäisevän valoisaa betonista ja teräspalkeista koostettua museotilaa, jonka kolmikerroksiselle tyhjyydelle merkityksen antavat Marinin veistokset, maalaukset ja grafiikanvedokset. Museon lukuisat parvekkeet, portaikot ja tasanteet antavat mahdollisuuden tutkia taideteoksia monista eri näkökulmista.

Marino Marini syntyi Toscanan Pistoiassa 1901, opiskeli Firenzen taideakatemiassa ja ryhtyi taiteilijaksi. Marini aloitti maalarina ja graafikkona, mutta löysi sittemmin itsestään kuvanveistäjän, kun kaipuu absoluuttiseen muotoon, luontoakin luonnollisempaan representaatioon, otti vallan taiteilijan eetoksessa. Veistäjänä Marinia on verrattu jopa Donatelloon ja Michelangeloon, mutta renessanssin veistäjien hakiessa innoitusta antiikin Kreikasta käänsi Marini katseensa aikalaistensa Emilio Grecon ja Giacomo Manzùn tavoin etruskien veistotaiteeseen.

Parhaiten Marini tunnetaan ratsastajapatsaistaan, ratsastavan ritarin teemasta, jota hän varioi koon, materian ja aikansa ilmiöiden mukaan. Ne ovat hämmentäviä modernissa muotokielessään, joka kattaa asteikon esittävästä hahmosta lähes dynaamiseen abstraktioon. Kaiken lisäksi aihe oli jo Marinin siihen tarttuessa loppuun kaluttu, suoranainen klisee. Mutta taiteilija näki koko inhimillinen historian ratsastavan tässä ritarin ja hevosen täydellisesti yhteen nivoutuneessa apokalyptisessä muotopuolessa. Ratsastajan hahmo ilmentää yhtä hyvin harmoniaa ja sopusointua kuin sotaisaa julmuutta ja väkivaltaakin. Se ilmestyy toreille kunniakulkueessa ja mittaa avaruuksia kukkulan laella. Se sortuu laaksojen mutaan, vuorten louhikkoihin ja nykyajan teknologiaan, kun koneen mahti ajaa yli tuon ikiaikaisen symbioosin. Mutta kaikesta huolimatta, ratsastettuaan läpi tykkitulen ja atomituulen, tuo hahmo on yhä edelleen elävä, yhtä elävä kuin matkaan lähtiessään.

Toinen suuri teema Marinin taiteessa on laajapovinen ja -lantioinen naishahmo (pomona) seisomassa vakaana maailman myrskyissä ja tyvenissä. Taiteilijan sanoin hänen 'pomonansa' elävät aurinkoisessa maailmassa, jota leimaa pettävä lyyrinen tunnelma, jonka takana piileksivät maailman katastrofit ja kelvottomien ihmisten sotaisa raivo. Se on luultavasti yhtä vanhanaikainen ja kliseinen teema kuin ratsastaja-aihekin, mutta mikäpä ei olisi ikivanhassa maailmassa. Ehkäpä senkin aika vielä tulee, kun silmät tottuvat ja avautuvat.

Marinin intohimoisista veistoksista huokuu luottamus taiteeseen historiallisena kokemuksena, taiteen kautta löytyy yhä tänään – ja huomenna – suurempi ja syvempi kokemusmaailma kuin jokapäiväiseen arkiaskareeseen tai mihin tahansa mielenköyhyyteen tai mielettömyyteen latistuneesta todellisuudesta. Taidetta ei voi koskaan kokonaan selittää, juuri kun se näyttää avautuvan selkeässä kirkkaudessaan alkavat sen ympärillä jälleen häilyä mysteerien varjot.

Museo Marino Marini Piazza San Pancraziolla on rakennettu vanhaan keskiaikaiseen kirkkoon. Kuva SJT.

FIRENZE JA NYKYTAIDE

´



Firenze ei ole mikään uuden taiteen keskus, varsinkaan julkisissa tiloissa tai museoissa ei uutta taidetta juuri näy, sillä ne tursoavat vanhaa taidetta, renessanssin loistoa ja sen jälkeistä pitkää degeneraatiota. Mutta näyttelyistä löytyy satunnaisesti moderniakin taidetta. Erityisesti mieleen on jäänyt suuri Picasso-näyttely Palazzo Strozzissa 1982 ja Palazzo Medici-Ricardissa 1985 ollut loistava Karel Appelin näyttely, josta kirjoitin ensimmäisen 'varsinaisen' taidekritiikin.

Vanhat renessanssipalatsit ovat hyviä näyttelypaikkoja, valaistukset ja ripustukset toimivat. Parhaillaan Palazzo Strozzissa menee kunnianhimoinen näyttely Uno sguardo nell'invisibile, Katse näkymättömään, joka keskittyy Giorgio de Chiricon ja hänen innoittamien maalareiden tuotantoon. Näyttelyyn on koottu 100 teosta museoista ja yksityiskokoelmista, de Chiricon lisäksi mukana ovat Carrà, Morandi, Magritte, Ernst, Balthus, Stoecklin, Nathan, Roy ja Savinio.

Näyttelyn tarina alkaa siitä, kun 21-vuotias de Chirico vieraili Firenzessä 1909 ja istuksi syksyisenä iltapäivänä Piazza Santa Crocella. Syksyn lämmin ja töykeä auringonvalo nuoleskeli patsaita ja kirkon seinää. ”Silloin tunsin, että olin näkemässä tätä kaikkea ensimmäistä kertaa, ja kuvan kompositio piirtyi valmiina sisäisessä mieleni silmässä.” Näin syntyi tuo tyhjyyttään huokaavien avarien ja autioiden torien maalaustyyli, jota de Chirico kutsui metafyysiseksi maalaukseksi. Jälkeenpäin hän pystyi maalauksissaan palauttamaan silmiensä eteen tuon arvoituksellisen tunteen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää – ei ainakaan Firenzessä.

Jos missään niin Firenzessä voi kokea voimallisena tilan, rakennusten ja esineiden eksistentiaalisen mahdin, yhtäaikaisen läsnäolon ja loitontumisen. Näyttelyn esitteessä tätä de Chiricon sisäisten näkymien näkemistä kutsutaan ”kopernikaaniseksi kumoukseksi”, joka viitoitti tietä surrealismiin, maagiseen realismiin ja ties mihin. Suoraan strada del solea kubismiin ja eurooppalaisen avantgarden lopulliseen räjähdykseen! Ehkä siinä on 'hieman' italialaista taidehistorian ylitulkintaa mukana.

Helppo on näin jälkikäteen nähdä, että sama unenomainen olemisen autius kumpuaa niin de Chiricon, Carràn kuin Morandinkin maalauksista, ja ehkäpä vielä Magrittenkin teoksista. Mutta vaikeampi sitä on nähdä Balthuksen maalaustilassa, joka tuntuu olevan ikään kuin varattu jonkin pulskean olion toimintatantereeksi, jopa hiljaisessa kompositiossa Nukkuva tyttö (1943) on enemmän toimintaa kuin de Chiricon koko tuotannossa. Sama on juttu Ernstin kohdalla, jonka teoksissa ei ole tilaa lainkaan, jos ei nyt pidä tilaa vievänä toimintana erilaisten esineiden ja asioiden kertaamista, luetteloa.

Come sono i tuoi sogni? Miltä sinun unesi näyttävät? Kysytään vielä poistumisaulassa, vastauksen voi kirjoittaa tyhjiin kortteihin ja ripustaa ne lattialla seisoviin telineisiin. Näyttelyvieraiden unet löytyvät osoitteesta www.palazzostrozzi.org/dreams

LOMALLA FIRENZESSÄ

´



Vein peljästykseni Firenzen kuumaan kesään, kun Jouppilanvuori ja Kyrkösjärven pitkospuut eivät sille enää riittäneet. Siitä on ehtinyt kulua jo 25 vuotta, kun viimeksi huljutin olemustani tässä päivänsavuisten kukkuloiden kaupungissa. Stendahlin syndrooman oireita ei ole ilmaantunut, mutta kummallisia asioita ja italian kielen sanoja putkahtaa mieleen tuon tuosta.

Ulkoisesti Firenze ei ole muuttunut, samat ikiaikaiset remontit jatkuvat ja samat kadut ovat korjauksen kourissa. Mihinkään ei pääse noin vain, vaan kaikkeen on omat salaperäiset syynsä. Ufficiin sisäänpääsy on edelleenkin yhtä erikoista kuin ennenkin, suoraan sisään pääsee vain jonottamalla Arnolle saakka yltävässä jonossa. Mutta maksamalla ylimääräisen varausmaksun (pressikortillakin 4 €) pääsee sisään kohtuullisen lyhyen varausjonon kautta. Taivasta tekee mieli kiittää, kun lopultakin on museon sisäpuolella.

Sisällöllisesti Firenze on muuttunut, barrikadit ja Brigato rosson terroristit ovat kadonneet katukuvasta ja sen myötä myös konetuliasein varustetut karabineerit ja julkisten rakennusten aseistetut vartijat. Nyt ei poliiseillakaan aseita ole, pikkuruiset pamput vain. Tunnelma kaupungilla on leppoisan lämmin kuin kesäisenä saunailtana. Minkään sortin julistuksia tai seinäkirjoituksissa ei näy, mitä nyt jossain sivukujalla on spreijattu kivijalkaan jotain pientä tuherrusta: televisiokanava RAI on hanurista, myös Fiorentina on hanurista ja Berlusconi ja EU.

Erilaisten näyttelyiden ja tapahtumien julisteita ja banderolleja on kaikkialla: näkyvimpänä suuri Caravaggio-näyttely, joka menee kolmessa eri paikassa, mutta vain Palazzo Pittissä on aitoja caravaggioita. Samalla kaavalla on kehitetty Palazzo Strozziin näyttely Uno sguardo nell'invisibile, mutta siellä johtotähtenä on de Chirico ja seuraajina mm. Magritte, Carra, Ernst, Balthus jne. Vieläkään en ymmärrä mihin perustuu Max Ernstin maine; Suomessa tuollaisilla räpellyksillä ei pääsisi edes kansalaisopiston kevätnäyttelyyn.

Koko ajan syödään ja juodaan jotakin, jäätelöbaareissa käy meluisa vilske; ja eiköhän vain omankin paidan rinnuksilta löydy cioccolataa, pistacchiota, fracolaa... Mihinkä se laktoosi-intoleranssikin katosi. Iltaisin olen katsellut televisiota ja kyllähän nämä ohjelmat koko lailla hanurista ovat, mainostauotkin kestävät niin pitkään että unohtaa mitä oli katsomassa. Naapurit valittavat parkuen takapihan parvekkeilla Cynaria ryystäen kun Italia tunaroi jalkapallossa tasapelin Paraguayta vastaan. Sitten siirrytään ruokaohjelmiin monen kanavan voimin. Syystäkin, jos ei peli suju niin kyllä syöminen sujuu.

Firenzessä on jotakin aivan uuttakin, se on jotakin se. Piazza San Pancraziolle on avattu vanhaan kirkkoon ja entiseen tupakkatehtaaseen Marino Marini museo. Tosin museo on avattu jo 1988, mutta mistäpä minä sen tiesin. Menen sinne huomenna. No, on täällä yksi tosi ihmekin tapahtunut: italialaiset ovat lopettaneet tupakanpolton!