Firenze ei ole mikään uuden taiteen keskus, varsinkaan julkisissa tiloissa tai museoissa ei uutta taidetta juuri näy, sillä ne tursoavat vanhaa taidetta, renessanssin loistoa ja sen jälkeistä pitkää degeneraatiota. Mutta näyttelyistä löytyy satunnaisesti moderniakin taidetta. Erityisesti mieleen on jäänyt suuri Picasso-näyttely Palazzo Strozzissa 1982 ja Palazzo Medici-Ricardissa 1985 ollut loistava Karel Appelin näyttely, josta kirjoitin ensimmäisen 'varsinaisen' taidekritiikin.
Vanhat renessanssipalatsit ovat hyviä näyttelypaikkoja, valaistukset ja ripustukset toimivat. Parhaillaan Palazzo Strozzissa menee kunnianhimoinen näyttely Uno sguardo nell'invisibile, Katse näkymättömään, joka keskittyy Giorgio de Chiricon ja hänen innoittamien maalareiden tuotantoon. Näyttelyyn on koottu 100 teosta museoista ja yksityiskokoelmista, de Chiricon lisäksi mukana ovat Carrà, Morandi, Magritte, Ernst, Balthus, Stoecklin, Nathan, Roy ja Savinio.
Näyttelyn tarina alkaa siitä, kun 21-vuotias de Chirico vieraili Firenzessä 1909 ja istuksi syksyisenä iltapäivänä Piazza Santa Crocella. Syksyn lämmin ja töykeä auringonvalo nuoleskeli patsaita ja kirkon seinää. ”Silloin tunsin, että olin näkemässä tätä kaikkea ensimmäistä kertaa, ja kuvan kompositio piirtyi valmiina sisäisessä mieleni silmässä.” Näin syntyi tuo tyhjyyttään huokaavien avarien ja autioiden torien maalaustyyli, jota de Chirico kutsui metafyysiseksi maalaukseksi. Jälkeenpäin hän pystyi maalauksissaan palauttamaan silmiensä eteen tuon arvoituksellisen tunteen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää – ei ainakaan Firenzessä.
Jos missään niin Firenzessä voi kokea voimallisena tilan, rakennusten ja esineiden eksistentiaalisen mahdin, yhtäaikaisen läsnäolon ja loitontumisen. Näyttelyn esitteessä tätä de Chiricon sisäisten näkymien näkemistä kutsutaan ”kopernikaaniseksi kumoukseksi”, joka viitoitti tietä surrealismiin, maagiseen realismiin ja ties mihin. Suoraan strada del solea kubismiin ja eurooppalaisen avantgarden lopulliseen räjähdykseen! Ehkä siinä on 'hieman' italialaista taidehistorian ylitulkintaa mukana.
Helppo on näin jälkikäteen nähdä, että sama unenomainen olemisen autius kumpuaa niin de Chiricon, Carràn kuin Morandinkin maalauksista, ja ehkäpä vielä Magrittenkin teoksista. Mutta vaikeampi sitä on nähdä Balthuksen maalaustilassa, joka tuntuu olevan ikään kuin varattu jonkin pulskean olion toimintatantereeksi, jopa hiljaisessa kompositiossa Nukkuva tyttö (1943) on enemmän toimintaa kuin de Chiricon koko tuotannossa. Sama on juttu Ernstin kohdalla, jonka teoksissa ei ole tilaa lainkaan, jos ei nyt pidä tilaa vievänä toimintana erilaisten esineiden ja asioiden kertaamista, luetteloa.
Come sono i tuoi sogni? Miltä sinun unesi näyttävät? Kysytään vielä poistumisaulassa, vastauksen voi kirjoittaa tyhjiin kortteihin ja ripustaa ne lattialla seisoviin telineisiin. Näyttelyvieraiden unet löytyvät osoitteesta www.palazzostrozzi.org/dreams
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti