Vein peljästykseni Firenzen kuumaan kesään, kun Jouppilanvuori ja Kyrkösjärven pitkospuut eivät sille enää riittäneet. Siitä on ehtinyt kulua jo 25 vuotta, kun viimeksi huljutin olemustani tässä päivänsavuisten kukkuloiden kaupungissa. Stendahlin syndrooman oireita ei ole ilmaantunut, mutta kummallisia asioita ja italian kielen sanoja putkahtaa mieleen tuon tuosta.
Ulkoisesti Firenze ei ole muuttunut, samat ikiaikaiset remontit jatkuvat ja samat kadut ovat korjauksen kourissa. Mihinkään ei pääse noin vain, vaan kaikkeen on omat salaperäiset syynsä. Ufficiin sisäänpääsy on edelleenkin yhtä erikoista kuin ennenkin, suoraan sisään pääsee vain jonottamalla Arnolle saakka yltävässä jonossa. Mutta maksamalla ylimääräisen varausmaksun (pressikortillakin 4 €) pääsee sisään kohtuullisen lyhyen varausjonon kautta. Taivasta tekee mieli kiittää, kun lopultakin on museon sisäpuolella.
Sisällöllisesti Firenze on muuttunut, barrikadit ja Brigato rosson terroristit ovat kadonneet katukuvasta ja sen myötä myös konetuliasein varustetut karabineerit ja julkisten rakennusten aseistetut vartijat. Nyt ei poliiseillakaan aseita ole, pikkuruiset pamput vain. Tunnelma kaupungilla on leppoisan lämmin kuin kesäisenä saunailtana. Minkään sortin julistuksia tai seinäkirjoituksissa ei näy, mitä nyt jossain sivukujalla on spreijattu kivijalkaan jotain pientä tuherrusta: televisiokanava RAI on hanurista, myös Fiorentina on hanurista ja Berlusconi ja EU.
Erilaisten näyttelyiden ja tapahtumien julisteita ja banderolleja on kaikkialla: näkyvimpänä suuri Caravaggio-näyttely, joka menee kolmessa eri paikassa, mutta vain Palazzo Pittissä on aitoja caravaggioita. Samalla kaavalla on kehitetty Palazzo Strozziin näyttely Uno sguardo nell'invisibile, mutta siellä johtotähtenä on de Chirico ja seuraajina mm. Magritte, Carra, Ernst, Balthus jne. Vieläkään en ymmärrä mihin perustuu Max Ernstin maine; Suomessa tuollaisilla räpellyksillä ei pääsisi edes kansalaisopiston kevätnäyttelyyn.
Koko ajan syödään ja juodaan jotakin, jäätelöbaareissa käy meluisa vilske; ja eiköhän vain omankin paidan rinnuksilta löydy cioccolataa, pistacchiota, fracolaa... Mihinkä se laktoosi-intoleranssikin katosi. Iltaisin olen katsellut televisiota ja kyllähän nämä ohjelmat koko lailla hanurista ovat, mainostauotkin kestävät niin pitkään että unohtaa mitä oli katsomassa. Naapurit valittavat parkuen takapihan parvekkeilla Cynaria ryystäen kun Italia tunaroi jalkapallossa tasapelin Paraguayta vastaan. Sitten siirrytään ruokaohjelmiin monen kanavan voimin. Syystäkin, jos ei peli suju niin kyllä syöminen sujuu.
Firenzessä on jotakin aivan uuttakin, se on jotakin se. Piazza San Pancraziolle on avattu vanhaan kirkkoon ja entiseen tupakkatehtaaseen Marino Marini museo. Tosin museo on avattu jo 1988, mutta mistäpä minä sen tiesin. Menen sinne huomenna. No, on täällä yksi tosi ihmekin tapahtunut: italialaiset ovat lopettaneet tupakanpolton!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti