ENSŌ – KIERTOTIE ONKIN OIKOTIE

Koan Z (Yellow Bird), 2022), 170x120 cm / Enso, 2023, acrylic, 120x155 cm. Kuva SJT.

Kehälle voi astua tästä tai mistä tahansa

Silloin jokainen kehä saa luonnollisen muotonsa, niiden liikkeet korjaantuvat, ne kutsuvat samaa ja erilaista niiden oikeilla nimillä ja tekevät samalla niiden omistajan ymmärtäväiseksi.

– Platon (Timaios, 44b)

Sinä erityisenä aamuna, kun aurinko oli kiivennyt jo vaaksan verran horisontin yläpuolelle, yritykseni oli kirjoittaa tekstiä, jossa lause pyörisi enso-ympyrän tavoin loputtomasti satunnaisia sanoja toistavana oivalluksen kehänä muuttaen kiertorataa hengityksen suunnanmuutoksen mukaan: "Ei suuri eikä pieni, ei leveä eikä kapea, ei hyvä eikä paha, ei ohimenevä eikä ikuinen."

Jotkut ensot on tehty yhdellä rohkealla vedolla, puolihuolimattomasti, toiset arkaillen ja epäröiden. Jotkut ovat paksuja ja romuluisia, toiset taas ohuita ja herkkiä. Jotkut aloittavat ympyröimisen vasemmasta yläkulmasta uloshengityksen kynnyksellä, toiset ylhäältä tai alhaalta tai mistä tahansa. Enso voidaan piirtää tai maalata ilmaan, hiekkaan, paperille, puulle tai mille tahansa. Ensimmäinen zen-maalaus oli luultavasti enso, tehty jollekulle tai kenelle tahansa joka tarvitsi jotain konkreettista merkkiä Tien seuraamiseksi.

Olen vakuuttunut, että monet havaintoni maailmasta

ovat tosia; niiden todellisuuden puolesta täytyy olla 

monia päteviä todisteita – en vain tiedä mitä ne ovat, 

enkä sitäkään missä ne ovat. Joten käännyn takaisin 

olemisen kehälle ja kierrän kunnes saavun aukiolle, 

josta löydän itseni sellaisena kuin olen. Ehkä sekään 

ei riitä vaan olemisen ympyrää on piirrettävä 

ja maalattava yhä uudelleen ja uudelleen.

Ajattelun kehä on tuttu myös länsimaisessa filosofiassa, useimmiten virheellisenä kehäpäätelmänä tai noidankehänä. Mutta Heideggerin mukaan kehäajattelu (hermeneuttinen kehä) on meille ihmisille luonteenomainen toimintapa ja ymmärtämisen välttämätön ehto. Näkeminen alkaakin kehää kiertäen, jolloin ymmärrys syvenee kierros kierrokselta ja pienikin muutos havainnossa saattaa sysätä kokijan uuteen näkökulmaan. Näin ajattelun kehällä ei koskaan päädytä takaisin samaan pisteeseen. Enso-ympyrä voi usein jäädä avoimeksi (keskeneräiseksi), jolloin ajatus (oivallus) katkeaa tai muuttuu kierroksen aikana. Näin epätäydellisyys (tai suorastaan epäonnistuminen) ohjaa uuteen suuntaan.

Niinpä filosofi liittääkin fenomenologiasta tutun ”ymmärtämisen /näkemisen kehän” osaksi mielen rakennetta kuvaamaan ”täälläolon ajallisuutta tuttuuden ja vierauden välissä”. Hans-Georg Gadamer kokee hermeneuttisen kehän eräänlaisen spiraalina, jossa merkitykset tulkitaan yhä uusilla merkityksillä kierros kierrokselta. Gadamerin mukaan näkeminen ei tapahdu ilman näkemisen halua, halua antaa jonkin tulla nähdyksi. Ei riitä että yritämme siepata nähtäväksi vain jo aiemmasta kokemuksesta tutun asian. Todellinen näkemisen kumous syntyy siitä, että näemme uudelleen senkin, mikä on jo nähty.

Ymmärtämisen kehä ei ole ympyrä, jossa mikä tahansa tietämistapa liikkuu, vaan se on itsensä täälläolon eksistentiaalisen esirakenteen ilmaus.

– Martin Heidegger (Oleminen ja aika, s. 197)

Myyttinen tarina kertoo, että Romulus valjasti härän auran eteen ja piirsi kyntäen ympyrän, jonka sisään Rooma rakennettiin. Tuloksena oli hämmästyttävä ympyränmuotinen mutta samalla neliömäinen kaupunki – urbs quadrata. Onnistuiko Romulus ratkaisemaan kreikkalaisia suuresti askarruttaneen ympyrän neliöimisen ongelman. Neliönmuotoista ympyrää ei voi ajatella, vaikka sen voi sanoa ääneen.

Enso on zeniläinen meditaatio- ja hengitysharjoitus, jossa yhden uloshengitysjakson aikana piirretään tai maalataan yhdellä vedolla elämää, aikaa ja elämismaailmaa symboloiva ympyrän kehä. Buddhalaisuudessa ympyrä on valaistumisen ja ei-minkään symboli – äärettömyydestä nollaan.

Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi.

– Rainer Maria Rilke (Viareggio 8.4.1903)

Se alkaa tästä tai mistä tahansa.

Enso on keino (Tie) ylittää havainnon ja tiedostuksen välinen kuilu, tuo viheliäinen ei-kenenkään-maa.

Ympyrä on tärkein geometrinen symbolikuvio. Neliötä tai kolmiota on vaikea luonnosta löytää, mutta täydelliset ympyrät – aurinko ja kuu – ovat kiertäneet ihmisten elämystaivaalla aikojen alusta saakka. Myös hedelmät ovat usein pyöreitä. Runoileva mystikko Juan de la Crux koki granaattiomenan pyöreän kehämäisyyden symboloivan jumaluutta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Hänen mukaansa näkevän runoilijan oli astuttava tietämättömyyden pilveen, sysimustaan yöhön, "ja niin hän ymmärsi suuria asioita grandes cosas entendi."

In the joy of night,

in secret so none saw me,

no object in my sight,

no other light to guide me,

but what burned here inside me.

(Yön salaisuudessa

ei ollut mitään näkyvissä

eikä muuta valoa opastamassa

kuin se mikä paloi sisälläni.)

– Juan de la Crux

Pelkäänpä, että taiteilijan vapauksin turvin olen saattanut tutun ympyräkuvion dekonstruktion häikäilemättömiin kouriin ja samalla jäävännyt siltä metafyysiset merkitykset. Kuten moneen kertaan olen turhaan vakuuttanut, maalaukseni eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle. Mutta monet ovat sitä mieltä, että sellainen – mitään esittämätön taideteos – ei ole edes mahdollinen. Tätä mieltä oli myös Mark Rothko, joka totesi ettei voi olla olemassa hyvää maalausta ei-mistään. Vaikka hän jos kukaan maalasi ja loihti esiin tuota silmiemme eteen näkymättömäksi kadonnutta. Hänen ystävänsä Ad Reinhardt taas epäili, ettei kelvollista maalausta voi tehdä jostakin määrätystä, koska maalaus ei ilmaisuvälineenä edes tottele sellaista kohdentamista.

Vastaus tähän kysymykseen, jota ei ehkä pitäisi kysyä lainkaan, ei ole joko tai vaan sekä että. Se on yhtä helppo tai vaikea ymmärtää kuin ”ympyräneliö”. Mutta jos sen onnistuu ääneen sanomaan, se on jo havainnossa ja matkalle tiedostukseen.

”Onko se kuu vai riisikakku”, kysyi mestari akvarellia maalaavalta oppilaalta.

”Mitä väliä”, vastasi oppilas, ”kunhan se vain on pyöreä”.

Maalauksen detaljit (nuo kuvaa muodostavat elementit) toimivat vain tietyn välimatkan päästä nähtynä, läheltä katsoen ne hukkuvat maalin materiaaliseen kynnökseen. Kadottavat esittävyytensä ja muuttuvat lopulta täysin näkymättömiksi. Maalausjälki on todellista – tai ainakin todellisen kaltaista – vain näillä erityisillä ehdoilla. Barnett Newman kehotti katsomaan maalauksiaan mahdollisimman läheltä, lähes nenä kiinni kankaassa. Newmanin maalaukset koostuvat abstrakteista tasaisista värikentistä, joten kehotus tuntuu vähintäänkin kummalliselta.

Intersubjektiivisen kokemuksen kautta taideteos vaikuttaa kokijaansa eräänlaisen ”kvasisubjektin” tavoin. Se voi muuttaa niin kokemuksen kuin myös koetun maailman. Mutta filosofi lopettaa tylysti nämä mietteet toteamalla, että kun viestimme jotakin emme koskaan saa tietää, ”mitä toisessa päässä tapahtuu”. Vaikka koko reaalitodellisuus on rakennettu tuon oletetun tietämisen varaan.

Voiko taideteos – kuten maalaus – olla riittävä ilman esittävyyden valeasua sellaisenaan, pelkkänä maalauksena. Ilman että se toimii jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta (tathata). Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Lopulta jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Ja sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. ”Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä on aina minä.”

On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä. Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on. (…) Kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää. Meille tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä.

– Ludwig Wittgenstein

Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen.
– Hölderlin

Linkit:

”Ensō (The Circle of Perception) on zen-buddhalaisuudessa sakraali ympyräsymboli, jossa toteutuu läsnäolon tietoisuus, havainnon kirkkaus ja keskeneräisyyden kauneus. Se piirretään perinteisesti uloshengityksen aikana yhdellä siveltimenvedolla meditatiivisena harjoituksena, jossa päästetään irti mielestä ja annetaan kehon luoda – yhdellä ainoalla siveltimen vedolla ilman korjauksia ja muutoksia.” https://grokipedia.com/page/Ens%C5%8D'

Kehätie / Kiertotie – oikopolkua pitempi, tekee turhia mutkia.

– Sanakirja

Sivut:

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen/etusivu

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/08/idan-ja-lannen-maalarit.html

S. J. Tanninen: Enso I, II, III, mixed media, 2005. Kuva SJT.

Kyrkösjärven rannalta löydetty ”enso”. Kuva SJT 2021.

Jos se on taidetta, se ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!

Jonakin keväisenä talvipäivänä hiihdimme äitini kanssa Pahajoen töyräällä, ohitimme myllyn ja laskimme viistoon suvannolle, josta ylitimme joen. Palasimme samaa reittiä. Nyt myllyn portailla istui mies piirrellen ympyröitä lumihankeen. Miestä pidettiin outona kylähulluna. Vasta myöhemmin olen ajatellut, että ehkä tämä vanhan myllyn asukas ei ollutkaan niin hullu kuin yleisesti luultiin.

Esikoisemme syntymän jälkeen neuvolasta annettiin muun tarpeiston ohella juliste, jossa oli iso keltainen ympyrä ja siinä silmät, nenä ja suu. Kun sitä näytti vastatulleelle se sätki niin innoissaan että kapalot irtosivat. Selitys kuului, että meillä on jossakin syvällä tiedostamattomassa ”kasvojentunnistus” valmiiksi päällä jo ennen syntymää. Mutta kun peitin kasvot ja näytin silkkaa keltaista ympyrää, sätki piltti yhtä innostuneesti. Joten vastaus tähän sisällön ja muodon ongelmaan ei ole joko tai vaan sekä että. Jälleen kerran.

Tietyin varauksin voidaankin väittää, että Tuomas Akvinolaisen jo 1200-luvulla summaamat parametrit (”muodon eheys, sommittelun harmonia, esityksen kirkkaus”), jotka vaaditaan taidekokemuksen synnyttämiseen voivat toteutua niin esittävässä kuin esittämättömässäkin (abstraktissa) taideteoksessa. Tuomaan mukaan taideteoksessa toteutunut kirkkaus (claritas) saattaa valaista (ylevöittää) myös katsojan (kokijan) elämismaailman. Soveltaen nämä maalaustaiteesta tutut peruselementit (”tilallisuus, värillisyys, valollisuus”) voi kuka tahansa kokea myös avoimen maiseman äärellä.

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/06/maiseman-aarella.html

S. J. Tanninen

Blogeissa käsiteltyjä kirjoja:

Alva Noë: Omituisia työkaluja – Taide ja ihmisluonto, suom. Tapani Kilpeläinen, n&n 2019.

Alva Noë: Yhteenkietoutuneet, suom. Laura Oulanne, n&n 2026.

Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä. suom. Hannu Sivenius, Taide 1995.

Wolfram Eilenberger: Nykysisyyden haamuja, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.

Philip Ball: Kirkas maa, suom. Kimmo Pitiläinen. Terra Cognita 2003.

Paul Virilio: Katoamisen estetiikka, suom. Mika Määttänen, Gaudeamus 1994.

Pentti Määttänen: Taide maailmassa, Gaudeamus 2012.

Alain Badiou: Filosofian puolesta, kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Tutkijaliitto, 2012.

John Dewey: Art as Experience, 1980.

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri, Taide 1988.

Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila. Nemo, 2012.

Jacques Derrida: Platonin apteekki ja muita kirjoituksia, suom. Janne Ikonen. Gaudeamus, 2003.

Pekka Passinmäki: Arkkitehtuurin uusi poetiikka – Fenomenologinen tutkimus teknologian ylittämisen mahdollisuudesta nykyarkkitehtuurissa, Tampere 2011.

Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia osa II, suom. Vesa Jaaksi, n&n 2006.

Risto Pitkänen: Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista, Kuva, TUP 2009.

Viktor Šklovski: Taiteesta – keinona (1917), Venäläinen formalismi, SKS 2001.

Jaakko Hintikka: Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Kuva, TUP 2009.

René Descartes: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641), Teokset II, Gaudeamus 2002.

Michel Foucault: Parhaat, niin & näin 2014.

Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja henki (1960/2012); Filosofisia kirjoituksia, Nemo 2012.

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus, suom. ja esipuhe Ville Lähde, niin & näin 2011.

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka, Tutkijaliitto 2021

Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto Teos 2018.

Sixten Ringbom: Pinta ja syvyys, Kustannus Oy Taide 1989.

Victor Burgin: Taideteorian loppu, suom. Janne Seppänen, Literos 1989.

David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma(1976), teoksessa Alligaattorin hymy, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.

Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.

Gilles Deleuze: Mitä on luomisteko? suom. Jussi Vähämäki, Tutkijaliitto 2005.
Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka, Otava 2007.

Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa 1986.

Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto 2016.

Wu-men: Portiton portti, suom. Tae Hye, Basam Books 1995.

Jacques Derrida: Cogito and the History of Madness,

https://archive.org/details/20200118_20200118_1707/page/n27/mode/2up

Nick Enfield: Language vs. Reality – Why Language is Good for Lawyers and Bad for Scientists, 2022.

KORONAN JÄLKEEN

Elämän todellisuus on yksilön ainoa vihollinen ja kaiken kurjuuden alku – siinä ei voi elää ja siksi on katkaistava kaikki yhteydet siihen.

– Sigmund Freud

Illalla tuli räntää taivaan täydeltä ja yöllä on ollut pakkasta, mutta nyt aikaisessa aamussa aurinko paistaa täydeltä terältään. Vien eväskorin autoon ja sitten vain matkaan. Tie on tuttu – niin kuin vain tie osaa tuttu olla – mutta yli vuosi on ehtinyt kulua edellisestä matkasta. Renkaat murisevat vasten asfalttia kuten ennenkin ja tuttu viima viheltää auton ulokkeissa. Mutta jokin on muuttunut, valossa on outo sävy ja varjot ovat pidempiä.

Radiossa puhutaan koronan jälkeisestä ajasta eli paluusta aikaan ennen koronaa. Mitä kaikkea sitten tehdäänkään, halataan, matkustetaan ulkomaille, ryypätään kavereiden kanssa ja syödään raakaa lihaa ravintolassa. Mutta puheet kuulostavat ontoilta. Entä jos me olemme kasvaneet keskeneräisyydestämme uuteen todellisuuteen, valaistuneet edes hippusen. Ehkäpä kammottava tyhjyys valtaa mielemme turistirannalla, junttipubissa tai työpaikan kahvihuoneessa. Mitä minä täällä teen?

Maisema yrittää näyttää entiseltään täällä korven sydämessä, se väittää ettei mikään ole muuttunut sitten jääkauden. Siellä täällä metsää on kaadettu rumasti avohakkuina. Se on hyvä, rumuus sopii näihin maisemiin – sitä paitsi minä tulen rumasta kaupungista, jossa edes kohtuullinen harmonia ei monista yrityksistä huolimatta ole saanut sijaa. Rumuus asuu minussa kuin töyhtöhyyppä ylpeänä uudessa pöntössään.

Millainen maailmasta sitten saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.

– SJT, maalari

En aja suoraan Alavuden keskustaan vaan poikkean Rantatöysään puuseppien kylään. Olen tilannut melkoisen nipun maan parhaita kiilapuita – en sentään ole maski naamalla pelkästään sukuloimaan lähtenyt. Nurin käännetyt pellot ovat masentavan näköisiä, mutta metsänlaidassa on jo koivunrisuissa outoa viherrystä – kuin hometta. Routa on möyrinyt sivutietä, mutta onnistun kurvailemaan ilman pahempia kolinoita puusepän pihaan.

On aika nauttia aamutee. Kurvaan Pahajoella nuorisoseuran talon pihaan. Koko seurantalon ympäristö on raiskattu puuttomaksi. Rumuus on täälläkin johtotähtenä – mutta liika on liikaa, alkaa nousta hermo pintaan. Vanha talonrati törröttää kuin häpeillen alastomalla mäellä. Samaa voi sanoa vieressä lahoavasta Pukkilan miljööstäkin, joka sekin on nyt nostettu outoon rumuuden valokeilaan. Aikoinaan johtaja Pukkila ajeli täällä Alavuden ensimmäisellä autolla ja lenteli kesäsunnuntaisin vesitasollaan. Teekin vain kusettaa.

Oleminen on todellista vain sikäli kuin joku sen tiedostaa. Siksi juuri Luoja tarvitsee tietoista ihmistä, joskin hän silkkaa ymmärtämättömyyttään haluaa estää ihmisen heräämisen tietoisuuteen.

– C. G. Jung

Kun käännyn laaksoa kiertävälle tielle huomaan jo kaukaa, että pihasauna on purettu. Pidin 4-vuotiaana saunan rakentamista ehdottomana vaatimuksena, jotta suostuin muuttamaan Lipakolta tänne Pahajoelle. Mutta minut huijattiin muuttoon jo ennen saunan valmistumista. Sanottiin, että naapurissa kummisedällä on sellainen sauna, että siellä on suihkukin. Setä oli asentanut kiukaan yläpuolelle saunan kattoon suuren peltitynnyrin, josta tuli letku jonka päässä oli kastelukannusta lainattu sihti. Ihmeellistä se oli.

Muistan elävästi ensimmäisen talven täällä Mäntyaholla – ja lähes talonkorkuiset lumikinokset. Isä veti minua ja muita saunatarvikkeita perässään kelkassa. Oikaisimme suoraan ohi Tastulan mustanpuhuvan riihirumiluksen, kunnes eräänä päivänä huomasimme, että vanha isäntä makasi siellä laudalla terävä nenä kohti kattoa sojottaen. Sen jälkeen äiti ei enää suostunut oikaisemaan riihen ohi, enkä sen puoleen minäkään – en ainakaan pimeään aikaan. Riihikin on jo ajat sitten purettu eikä sitä kukaan ole kaivannut.

Siperiasta saakka puhaltava jäinen tuuli suhisee housunlahkeissa. On aivan hiljaista, linnutkin ovat vaienneet kuuntelemaan tundran kutsua. Vanhan saunan paikalla on nyt käsittämätöntä tyhjää tilaa, siihen voisi pystyttää vaikkapa kylpytynnyrin. Loppukesän iltoina emäntä ja isäntä istuisivat kaulaa myöten höyryävässä vedessä ja kohottaisivat rennosti samppanjalaseja satunnaisille rantatien kulkijoille. Sopisi sitä somessa taivastella.

Vintillä jostakin seinän välistä on löytynyt vanhoja valokuvia. Ne synnyttävät ainaiset turhat kysymykset, kukahan tämän on ja tämä? Mutta valokuvat eivät vastaa. Filosofi on aivan oikein todennut, että sanat ovat väärää valuuttaa kuvaan vaihdettavaksi. Itseni toki tunnistan nuorena häiskänä pelaamassa sulkapalloa ja maalaamassa piha-aitassa. Kumma tyhjyys siitäkin kampeaa sydänalaan.

Vintiltä on löytynyt myös Köbenhavns Malerlaugin suunnittelema värisävykorttien laatikko. Näiden numeroitujen korttien avulla isäni sekoitti värisävyjä 1950- ja 1960-luvuilla. Jokaisen kortin takapuolen alalaidassa mainitaan värit, joiden avulla kyseinen sävy tulee sekoittaa. Sanomattakin on selvää, että työ tehtiin ns. silmäkuulolta. Mitään valmiita värisävyjä ei ollut, puhumattakaan värisävyjen sekoituslaitteista, joilla nykyään voi vaikka kärpäsenpaskasta sekoittaa tarkan sävyn. 

Maskit naamoilla on hankala puhua, tuntuu kuin puhe menisi takaisin pään sisään ja kerääntyisi hankalaksi klöntiksi takaraivoon. Hinkuyskää ja monen sortin rokkoa on tässäkin talossa sairastettu, mutta maskeja ei ole aikaisemmin harrastettu. Kyllähän sitä puoli tuntia sössöttää vaikka ämpäri päässä, mutta tuntuu kuin puhe jäisi ymmärtämättä kun kasvonilmeiden viestintä ei sitä tue. Helposti uskon Donald Davidsonin rajun väitteen, että kieltä ei ole.

Sinä ja minä tulemme toimeen keskenämme samoin kuin me saattaisimme tulla toimeen kuristajakäärmeiden kanssa – yritämme välttää yllätyksiä.

– Donald Davidson

Paluumatkalla ajan Alavuden keskustaan, jossa ylvästä kaupungintaloa vauhdilla puretaan. Punatiiliverhous on jo nyljetty rangan yltä. Vanha Alavuden vaakuna – jossa karhu kantaa palavaa tervatynnyriä – on kuin varkain putkahtanut esiin kuntaliitoksen yhteydessä peitokseen saaneen Töysän vaakunan alta. Nyt sen rumuutta saa vapaasti ylistää, sillä Vesa Keskinen on ostanut hotelliravintola Alavuden – yhdessä minuutissa, kuten media on viestinyt. Vielä toinen minuutti ja kyläkauppias olisi ostanut koko pitäjän.

Homeenpesiä ei enää tarvitsisi pystyttää, sillä painovoimaisen ilmanvaihdon rakentaminen on jälleen mahdollista, kuten radiosta kuulen. Mutta uusikin rakennusohjesääntö on kuulemma susi. Koneellisen ilmanvaihdon lobbarit ja hämärämiehet eivät hevillä anna periksi. He saavat vapaasti mellastaa homeimureineen – miljardibisnestä on tehty monet vuosikymmenet. Painovoimainen ilmanvaihto toimii pomminvarmasta, vakuuttaa radio, mutta se on lähes ilmaista eli huonoa bisnestä. Eikä sen vieläkään uskota sopivan kuin pientaloihin, vaikka Lontoossa jo rakensivat painovoimaisen pilvenpiirtäjän.

Kun lopulta kurvaan omaan pihaan räkättirastaat ilmestyvät puskanjuuresta ja rullaavat yli pihan kuin pyörillä. Suuret rusakot seisovat takajaloillaan tutkailemassa kirsikkapuita. Ne eivät säikähdä tuloani mutta levittävät kuitenkin pitkät korvansa kuulolle. Jos mittaisin korvienvälin tupsusta tupsuun, saisin taatusti tulokseksi hyvän matkaa toista metriä. Lihavat fasaanit kaakottavat naapurin puutarhassa. Lihansyöjälle täällä olisi loistavat apajat, mutta tofunsyöjä saa nuolla vain näppejään.

Luonnontieteilijät keksivät maailman kuvauksia, jotka ovat hyödyksi tapahtumien hallinnan kannalta. Mutta ajatus, että ainoakaan näistä kuvauksista vastaisi todellista maailmaa, on mieletön. (…) Olkaamme valmiit tunnustamaan Freudin tavoin, että sattuma on kyllin arvokas määräämään kohtalostamme.

– Richard Rorty

MUSEON RAUNIOILLA

Yksi kirjoittajan suosikkimuseoista, Bilbao Guggenheim, oikealla Jeff Koonsin 12 metriä korkea kukkaistutus ”Puppy” (1998). Kuva SJT (1999).

Taiteen arvo on tässä ja nyt. Siksi sen pitää olla konkreettista ja paikallista.

– Douglas Crimp

Ties mitä olin etsimässäkään kun käteeni osui Douglas Crimpin teos Museon raunioilla (1990). Tämä on niitä suuren inspiraation vallassa tehtyjä kirjoja, joissa kirjoittaja on lyönyt kirveensä hamaraa myöten kiveen. Näin se usein menee, tämän päivän viisaudet ovat jo huomispäivänä kiusallista luettavaa. Aikanaan kirjaa pidettiin ”taidepiireissä” niin tärkeänä, että se julkaistiin suomeksi heti saman tien. Kirjan saatesanoissa yhdyttiin hurmokseen:

Crimpin älyllinen letkeys tarjoaa juuri nyt uusia näkökulmia ja asetelmia myös suomalaiseen keskusteluun – tai jähmettyneeseen arvohiljaisuuteen. Onko museoilla olennaista merkitystä nykytaiteen käytännöille? Onko museo vain historistinen temppu, viekas viittaus tai visuaalista sukkeluutta? Jähmettävätkö museot taiteen? Eristävätkö ne sen yhteiskunnallisesta keskustelusta? Onko museo taiteen vankila? Vai parasta mitä taiteelle voi tapahtua?

Tuolloin 1980-luvun lopulla valokuva ei vielä ollut niin suvereeni todellisuuden naapuri kuin nykyisenä sumeana aikana. ”Crimpia vaivaa myös elävä kiinnostus valokuvaan”, toteaa kirjoittaja kysyy: ”Mikä on valokuvauksen rooli taiteessa?” Onko valokuvan määrittely kuvataiteen termein johtanut umpikujaan ja ovatko valokuvaajat turhaan sonnustautuneet baskeriin?

Vai löytyykö valokuvan omin muualta kuin hierarkkisista kokoelmista? Onko ainoastaan galleriaan esille pantu valokuvaesine taidetta? Onko kuvataide jo ottanut käyttöönsä valokuvan mahdollisuudet ja sulattanut valokuvan osaksi omaa pötköään. Onko jokainen valokuva uusi eilinen?

Crimpin suuri missio on museolaitoksen tuhoaminen ja museotaiteen – erityisesti maalaustaiteen – kuolleeksi julistaminen. Taiteen alasajo ”taiteena” alkoi jo silloin kun taideteoksia ryhdyttiin siirtämään kirkoista ja palatseista museoiden suojiin. Samalla se ennakoi modernin taiteen syntyä, jota ei olisi tapahtunut ilman museoita ja taidegallerioita. Adornoa lainaten Crimp toteaa, että kaikki museoon sijoitettu on muuttunut elämälle vieraaksi. Sellaisen arveluttavan tavaran säilöminen ”johtuu enemmänkin historiallisesta kuin nykyhetken tarpeista”. ”Museota ja Mausoleumia yhdistää muukin kuin fonetiikka.”

Valokuva oli se airut, jonka piti karkottaa maalaustaide maailmasta. Sanottiin, että valokuva oli katkaissut maalaustaiteen selän. Mutta niin museo- kuin valokuvaväkikin tekivät karmean virheen. He ryhtyivät kehystämään valokuvia ja ripustamaan niitä maalausten tavoin museoiden ja gallerioiden seinille. Ja oitis kalpeat valokuvaajat kömpivät esiin pimiöistään ja pateerasivat avajaisissa baskerit päässä kuin maalarit ikään. Joten valokuvastakin tuli sitä samaa modernin taiteen museopaskaa, ynnää kiukkuinen Crimp.

Tässä kaaoksessa sekosivat kaikki pasmat. Valokuvasta tuli taidetta yhdessä yössä, todistaa Crimp. Pitkin hampain valokuva hyväksyttiin taidemaailmaan uutena tulokkaana, jolla oli jo – tuskin liemistään kuivuneena – sama glooria kuin maalauksella. Saman tien ihmiset olivat näkevinään valokuvissakin esteettisiä arvoja – taiteen sykähdyttävää värinää, katharsista. Tämän jälkeen oli turha toivoakaan, että ihmiset olisivat tyytyneet näkemään (valo)kuvissa vain niiden totuuden – eli sen mitä ne esittivät. Se ainutlaatuinen hetki, jolloin taiteesta houriminen olisi loppunut, oli hukattu ties ikiajoiksi.

Kirjan esipuheessa kysytään pakolliset kysymykset, jotka eivät silloin eivätkä sen jälkeenkään ole johtaneet mihinkään. ”Mikä on valokuvauksen rooli taiteessa? Johtaako valokuvauksen määrittely kuvataiteen käsittein umpikujaan? Joutuuko valokuvaus päästäkseen pölyttymään taidemuseoissa pukeutumaan perinteisen kuvataiteen muottiin? Vai vieläkö valokuvalle löytyisi omin alue jostakin muualta? Onko ainoastaan galleriaan esille pantu valokuvaesine taidetta? Onko jokainen valokuva uusi eilinen?”

Valokuva oli ghettoutunut pysyvästi, kirjoittaa Crimp, siitä ei enää ollut todellisuuden todistajaksi, ei dokumentiksi eikä edes reportaasin kuvitukseksi. Tästä lähin valokuva keikistelisi kaikenkattavaan estetiikkaan verhoutuneena museoiden ja kirjastojen valokuvaus- ja taideosastoilla. Kun alun perin, jatkaa Crimp, Cartier-Bressonin valokuvista saattoi etsiä tietoa Kiinan vallankumouksesta tai Espanjan sisällissodasta, katsellaan niitä nykyään päät kallellaan todisteina kuvaajansa taiteellisesta tyylistä.

Totuus asettuu tapahtumaan maalaukseen tai veistokseen. Sen sijaan valokuvassa kaikki ilmenee heti – terävyydessään tai epäterävyydessään. John Bergerin mukaan tämä rajoite antaa valokuvalle sen ainutlaatuisen voiman. Valokuvaaja päättää vain hetkestä, jonka hän erottaa hetkien virrasta. Tuon oudon viillon seurauksena valokuva näyttää myös sen mitä ei näytetä – poissaoleva on piinallisesti läsnä. ”Valokuvaa opittiin seuraamaan kuin jalanjälkiä tai lukemaan kuin sydänfilmiä”, kirjoittaa Berger.

Valokuvan totuuden parametrit vaihtelevat suuresti ja ovat tietenkin aikaan sidottuja. Berger kirjoittaa totuusjoukoista, jotka ovat riippuvaisia katsannon käytännöistä ja visuaalisesta moniselitteisyydestä. Tyttöystävänsä valokuvaa lompakossaan kantavankin on näytettävä kuvaa jollekin ulkopuoliselle, jotta kuvan pätevyys ja vakuuttavuus säilyisi. Ja katsojan on osattava vasta siihen oikeilla sanoilla tai lumous häipyy. Varmin keino on säilöä valokuvan ”totuus” kuvatekstiin. Yksityisessä albumissakin se toimii: ”Rannalla silloin kerran.”

 Mutta valokuvauskaan ei ollut turvassa – eikä ole – päinvastoin. Kirjeessään Alfred Stieglitzille Duchamp paljastaa todellisen karvansa: ”Tiedät kyllä, mitä mieltä olen valokuvauksesta. Haluaisin nähdä miten se saa ihmiset halveksimaan maalaustaidetta, kunnes jokin muu tekee valokuvaukselle saman tempun.” Että sillä lailla. Mikä se ”jokin muu” voisi olla, emme tiedä. Se saattaa hyvinkin jo olla keskuudessamme.

Valokuvasta ei tullut museon tuhoajaa, päinvastoin valokuva loikki petturina hopealla ja kullalla silattuine kehyksineen museoiden seinille. Crimpin katkera viha maalaustaidetta kohtaan jää kuitenkin arvoitukseksi. Hänen idolinsa on Marcel Duchamp, joka oli jo 1920-luvulla tympääntynyt maalaustaiteeseen. Se ei ollut Duchampin mielestä muuta kuin itsensä toistamista ja turhaa maailman jäljentämistä. Mutta ei kai Duchampilla ollut mitään museota vastaan – hänhän oli kuin museoesine jo henkilönäkin.

Suomessakin edistykselliset ajan hermolla olevat taiteilijat alkoivat karsastaa museoita ja raahasivat 1970-luvulla teoksiaan työpaikoille – tehtaisiin ja konttoteihin – työntekijöiden kiusaksi. Pitkämieliset työntekijät osasivat jälleen kerran antaa oikean vastauksen lähes suuhun työnnettyyn ”mikkiin”, että miltä nyt tuntuu kun taide on tuonut virikettä työpaikan arkeen. Arki ja arjen uurastus muistettiin mainita monta kertaa, kuten muistettiin sekin että taide on loppujen lopuksi ylijäämää – viihdykettä.

Taidemaalarit olivat käyttäneet valokuvaa eri tavoin maalauksen apuvälineenä ainakin impressionisteista alkaen. Mutta vasta silkkipainotekniikan kehittymisen myötä valokuva sukelsi suoraan maalauksen pinnalla. Crimp nostaa esimerkiksi Robert Rauschenbergin ”photokollaasit”, joissa maalauksenkaltainen rosoinen pinta on muuntunut silkoiseksi ”painolevyksi” – siirtymäksi primitiivisestä luonnosta postmoderniin kulttuuriin. ”Rauschenbergin töissä valokuvaus alkoi vehkeillä maalaustaiteen kanssa omaksi tuhokseen.”

Duchamp kohtasi readymade-teostensa yhteydessä saman ongelman, niistäkin tuli nopeasti tavanomaisia taideteoksia – museoissa ihailtavaa estetiikkaa. Tuskastuneena epätaiteilija kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minä heitin ne romut, pulloräkin ja kusipytyn, heidän eteensä mahdollisuutena, ja nyt he ihailevat niiden esteettistä kauneutta!” Vaikka hänen ystävänsä Jean Clair vakuutti:

”Duchampin taiteellinen tuotanto on ainoa lajissaan, joka on täysin tyydyttävä ilman, että sitä on edes nähnyt.”

Vielä on mainittava André Malraux’n ”seinätön museo”, jonka suurena ideana oli valokuvatuista mestariteoksista koostuva ”supermuseo”. Mikä tahansa taideteos olisi mahdollista sijoittaa valokuvaamalla seinättömään museoon, joka kuulostaa pahaenteisesti Foucault’n seinättömän vankilan häijyltä sisarpuolelta. Tuollaista pikkuriikkistä diamuseota esitelmöitsijät kanniskelivat dialaukuissaan 1960-luvulta alkaen. Tämäkin hanke tuhoutui kun valukuvasta tuli museoesine muiden esineiden joukkoon. ”Edes valokuvaus ei voinut pestä estetiikkaa pois valokuvasta.”

Kirjan ilmestymisen jälkeen uusia museoita – ja varsinkin taidemuseoita – on noussut kuin sieniä sateen jälkeen. Ehkäpä Crimp aavisti näin käyvän, sillä hän toteaa kirjassaan, että yhtäkkiä kaikenlainen kumouksellinen eteneminen näytti pysähtyneen ja peittyneen melkein näkyvistä. Ja ymmärtämätön yleisö rynni perinteisiin kuvataiteen näyttelyihin. ”Jos 1970-luku voidaan arvioida ajaksi jona perinteinen maalaus- ja kuvanveistotaide kuolivat postmodernismin edetessä, on sitä yhtä mahdollista pitää noiden muotojen valtavan paluun vuosikymmenenä.”

Kaikki taiteet perustuvat ihmisen läsnäoloon, vain valokuva hyötyy hänen poissaolostaan.

– André Bazin

Valokuvauksen keksiminen loi täysin uuden kuvantekoprosessin, prosessin joka ei perustunut synteesiin vaan valikoimiseen. Ero oli perustava. Maalaukset tehdään – mutta valokuvat otetaan.

– John Szarkowski

Douglas Crimp: Museon raunioilla, suom. Tauno Saarela, Taide 1990.

TAIDE ON TÄRKEÄÄ

Kirjoittaja suosikkimuseonsa sisäpihalla. Herning 2001. Kuva SJT.

There is no science without fancy, and no art without facts.

– Stephen Jay Gould

Koronan aiheuttamissa poikkeusoloissa ihmiset ovat ahdistuneet, kun he eivät ole voineet osallistua erilaisiin taiteen tapahtumiin. Taide onkin perin tärkeää, näin meille on monista eri lähteistä vakuutettu. Miten siinä näin kävi.

Paleontologi Stephen Jay Gould totesi eräässä kirjoituksessaan, että ihmislajin menneisyyttä tutkiessaan hän ei ole löytänyt järkevää selitystä, miksi taide ylipäätään ilmestyi ihmisten elämään. Ihmiset olivat taiteilevia otuksia jo varhain kivikautisissa luolissaan. Gould väittääkin, että ”taide tarvitsee tiedettä ja tiede tarvitsee taidetta”. Tässä kaksitahoisessa vaa’assa keikkuen ihmiset ovat päätyneet nykyiseen ”elämismaailmaansa”.

Antropologi André Leroi-Gourhanin mukaan ihmisestä tuli ihminen kun hän tarttui työkaluun – nuijaan, kivikirveeseen. Työkaluihin tallentui materiaalinen muisti, vasara opetti vasaroimaan ja punamultavelliin kastettu tikku opetti maalaamaan – yhä uudelleen ja uudelleen. Leroi-Gourhan toteaa, että ihmisen perusolemukseen kuuluu puute – kyvyttömyys ja taitamattomuus – jota on korvattava teknillisillä vempaimilla. Tässä yhteydessä 1960-luvun minimalistien julistus ”väline synnyttää taiteilijan” kuulosta suorastaan järkevältä.

Nimenomaan taide taiteena – maailman jakavana toiseutena – kävi kapinaan havainnon ja tiedostuksen puolesta. Täydellisenä toiseutena taide nostatti maasta maailman ja halkaisi sen kahtia, kokijaan ja kohteeseen. Mutta sekään ei riitä, vaan aika ajoin nousee esille kysymys, pitäisikö taiteen esittää jotakin ja ottaa kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin. Viime aikoina keskustelu on jälleen käynyt kiivaana.

Taiteen autonomiaa puolustavat sanovat, että politisoituessaan taide välineellistyy ja menettää esteettisen ilmaisuvoimansa – siitä tulee pelkkää arkista asiaa ja huonoa taidetta. Jos taideteos esittää jotakin, se on ylimääräistä bonusta – taidetta se ei sinänsä ole. Barrikadin toisella puolella vannotaan kantaa ottavan ja esittävän taiteen nimiin. Heidän mielestään taiteella taiteena ei ole mitään arvoa – olipa se miten sykähdyttävän ”kaunista” tahansa.

Tämä kaikki ei ole jäänyt vain puheeksi, vaan niin apurahoja kuin näyttelypaikkojakin haettaessa on noussut esiin luovaa työtä rajoittavia vaatimuksia. Syynä väitetään olevan ”yleisötyön” uudet konseptit, jotka vaativat taiteelta helppoutta ja viihdyttäviä oheiskertomuksia. Syystäkin taidemaailmassa vallitsee painostava ja ahdistava ilmapiiri.

Taiteentekijöiden ja kulttuurin eri osa-alueilla työskentelevien freelancerien asema on huonompi kuin vuosikymmeniin, sosiaaliturva on olematon ja eläkeasiat ovat täysin rempallaan – vaikka vaalikausittain poliitikot lupaavat panna ne kuntoon. Ei ihme, että monet kuvataiteilijat ovat luvanneet lopettaa toimintansa. Parhaimmillaan taide voi nostaa tiedostuksen huipulle ja kehnoimmillaan se on pelkkää teeskentelyä.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 23.2.2021.

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN

 

T. S. Eliot (pankkivirkailija, kustannustoimittaja, runoilija, esseisti) puutarhassa ja George-kissan seurassa, 57 Chester Terrace, Lontoo 1928. Kuvitusta teoksesta Peter Ackroyd: T. S. Eliot (1984).

Kaiken suuren taiteen perustana on lopullinen ikävystymisen – kiihkeän ikävystymisen tila.

T. S. Eliot

Modernin runouden klassikko T. S. Eliotin The Waste Land (1922) on ilmestynyt Markus Jääskeläisen uutena suomennoksena nimellä Joutomaa. Ensimmäinen Lauri Viljasen suomennos Autio maa ilmestyi jo 1949 kirjailijan saatua edellisenä vuonna Nobel-palkinnon. Siinä välissä teosta suomensivat ainakin Aale Tynni (1976) ja Ville Repo (1992), joten jokin siinä ilmeisesti jäi kaihertamaan.

Uuden käännöksen ensimmäinen lause on muuntunut alkuperäistä tekstiä mukaillen suorasukaiseen muotoon: ”Huhtikuu on julmin kuukausi.” – ”April is the cruellest month”. Jo tuossa ensimmäisessä ikonisessa säkeessä helähtää Eliotin runoelman kohtalokkaat kaiut. Ei ihmekään, että muutos sanajärjestyksessä on herättänyt pahennusta. Säkeen tunnistavat nekin, jotka eivät ole kyseistä teosta koskaan nähneetkään. Siitä on muodostunut ilmestyksenomainen julistus, jota ei käy kiistäminen.

Monen lukijan tomumajaa on vavisuttanut myös runoelman ensimmäisen jakson puolivälissä pahanenteisistä varjoista kohoava ennustus tai lupaus: ”...näytän sinulle pelon kourallisessa tomua.” – ”...I will show you fear in a handful of dust.” Vanhassa Lauri Viljasen suomennoksessa: ”...minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.” Ville Revon versio: … näytän sinulle tomupivollisessa pelon.” Ja Aale Tynnin: ”...pivon täydessä tomua näytän pelon.”

Jo tässä vaiheessa paljastuu Eliotin syvissä umpimustissa vesissä uivan teoksen todellinen luonne – se on yhtä aikaa sekä saarna että profetia. Poundin tavoin Eliot lainaa kaikkea mahdollista ja loihtii aineksista valtaisan kaleidoskoopin. Runoelma päättyy Upanisadeista tuttuun loitsun tavoin resonoivaan mantraan ”Shantih Shantih Shantih” – rauha joka on ymmärryksen tuolla puolen.

Eliotin ensimmäinen julkaistu kokoelma (The Love Song of J. Alfred Prufrock, 1915) oli Ezra Poundin kasaan kyhäämä. Teoksen vastaanotto oli varsin tyly, todettiin kuivakkaan virkamiehen kirjoittaneen jotakin melko huvittavaa, mutta runoutta se ei ollut. Poundin osuus myös Joutomaan vaikeaselkoisuudessa on merkittävä. Hän lyhensi alkuperäisen käsikirjoituksen puoleen. Eliot myönsi, että juuri Pound kuuli noin 800 säkeen sotkussa soivan musiikin.

Eliotin runous kuulostaa yhä ajankohtaiselta. Ezra Pound tapasi sanoa, että runous on uutisia, jotka pysyvät uutisina. Kun kuuntelee YouTubessa nuoren sukupolven lausujien lukevan Joutomaata, on ilmiselvää että vanha vihtahousu tiesi mistä puhui.

Monet kustantajat ovat lopettaneet käännösrunouden julkaisemisen tappiollisena. Mutta jotkut yhä sinnittelevät. Kustannusliike Parkko on kuluneen vuoden aikana julkaissut Eliotin lisäksi modernit klassikot sarjassaan Robert Lowellin, Eugenio Montalen ja Vicente Huidobron runoutta. Ja jo aikaisemmin ilmestyi ntamon kustantamana modernismin kummisedän Ezra Poundin perusteos Pisan cantot (2018) Kari Aronpuron suomentamana.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 10.12.2020.

Kolumnista ylijäänyttä

Pound poisti runosta koomisia ja parodisia piirteitä ja ohjasi sen kohti kolkosti kumisevaa draamaa. Ainoastaan jakson ”Mitä ukkonen puhui” Pound hyväksyi lähes sellaisenaan. Poundin saksimiin aukkoihin oli helppo sijoittaa kaikenlaisia teemoja sodan raunioittamasta maailmasta, Graalin legendasta ja uudelleen syntymisen myyteistä ajattomana virtaavassa ideoiden maailmassa. Peter Ackroydin mukaan: ”The Waste Land -runon ja Eliotin seuraavien teosten päälle vedettiin suurten totuuksien laveeraus. Itse runoilijaa alettiin kohdella eräänlaisena profetaalisena näkijänä – rooli sopi Eliotille mahdollisimman huonosti.”

Vasta Poundin tekemien korjausten jälkeen Eliot tajusi, että The Waste Land oli parasta, mitä hän siihen mennessä oli kirjoittanut. Toisaalta käsikirjoitus oli käynyt niin ohueksi, että siitä oli vaikea saada kirjaa. Joten ratkaisuksi tuli laajan selitysosan laatiminen, samalla Eliot sai mahdollisuuden ohjata lukijaa lujalle tielle runoelman varsin tiheäksi ja huuruiseksi käyneessä maastosta. Lopputulos saattoi olla vieläkin sekavampi – ja vain 64 sivua kansineen päivineen.

Mutta suuren taiteen kokeminen ei ymmärrystä kaipaa. Jo Rilke oli runoissaan ja niiden oheisteksteissä kritisoinut sellaista näkemystä, joka jahtaa ”ymmärrystä ymmärrykseen saakka” – ”ikään kuin meillä olisi silmät nurin päin päässä”. Ikään kuin arkinen päivittäin koettavaksi ilmentyvä maailma ei olisi tarpeeksi pätevä – ja tarpeeksi ihmeellinen. Parasta taiteessa ja varsinkin runoudessa on selittymätön – se joka on ymmärryksen tuolla puolen. Jossain siellä ”yksilöllisyytensä häivyttäneet” runoilija ja kokija voivat kohdata meditatiivisen kokemuksen objektiivisella maaperällä.

Joutomaan vastaanotto oli kahtalaista, jotkut ylistivät ja jotkut eivät pitäneet sen puhekielenomaista riimitöntä ilmaisua edes runoutena. Niinkin myöhään kuin 1963 Eliot palasi vielä aiheeseen ja totesi: "Epäilemättä lukijani haluaisivat nähdä alkuperäisen version, mutta on varmaa, että Poundin muokkaus paransi runoa, eikä ole syytä olettaa, että siitä tuli arvoituksellisempi."

Flebas foinikialainen, kaksi viikkoa kuollut,

unohti lokkien huudon ja meren syvät mainingit,

tuotot ja tappiot.

                     Virta veden alla

kuiskaillen huuhteli hänen luitaan. Huojuessaan ylös alas

hän kulki halki vanhuuden ja nuoruuden,

astui sisään syöveristä.

                    Pakana tai juutalainen,

oi sinä joka väännät ruoria ja katsot tuuleen,

ajattele Flebasta, joka kerran oli pitkä ja komea kuten sinäkin.

(T. S. Eliot, Joutomaa, osa IV)

Heti Joutomaan ilmestymisen jälkeen H. P. Lovecraft ilmoitti vihaavansa Eliotia ja hänen runoaan ja ryhtyi oitis laatimaan pilkkarunoa Waste Paper, joka ilmestyi jo seuravana vuonna 1923. Jälkeenpäin on arvioitu, että raivostunut Lovecraft kirjoitti lopulta Eliotin innoittamana parhaan runonsa. ”All is laughter, all is dust, all is nothing, for all that is cometh from unreason.”

Out of the reaches of illimitable light
The blazing planet grew, and forc’d to life
Unending cycles of progressive strife
And strange mutations of undying light
And boresome books, than hell’s own self more trite
And thoughts repeated and become a blight,
And cheap rum-hounds with moonshine hootch made tight,
And quite contrite to see the flight of fright so bright

Good night, good night, the stars are bright
I saw the Leonard-Tendler fight
Farewell, farewell, O go to hell
Nobody home
In the shantih

(H. P. Lovecraft: Katkelma runosta Waste Paper: A Poem of Profound Insignificance, 1923.)

Suosittu ja paljon käytetty suomentaja Google-kääntäjä on vielä kokeilematta, saapa nähdä miten se selviytyy tuosta Lovecraftin Joutopaperi tai Jätepaperi -runosta:

Rajoittamattoman valon ulottumattomilta

Palava planeetta kasvoi ja pakeni eloon

Loputtomat etenevien kiistojen jaksot

Ja outoja mutaatioita kuolemattomasta valosta

Ja tylsät kirjat, kuin helvetin oma itsensä on sääli

Ja ajatukset toistuvat ja niistä tulee tulehdus,

Ja halpoja rommikoiria tiukalla kuutamolla,

Ja melko harmillista nähdä pelon lento niin kirkkaana

Hyvää yötä, hyvää yötä, tähdet ovat kirkkaita

Näin Leonard-Tendler-taistelun

Hyvästi, hyvästi, oi mene helvettiin

Ketään kotona

Shantihissa

Joutomaa: https://www.youtube.com/watch?v=JmH8Azjst38&t=136s

T. S. Eliot: Joutomaa, suom. Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen, Kustannusliike Parkko, 2020.

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems, Faber and Faber, 1973.

Peter Ackroyd: T. S. Eliot, suom. Anja Haglund, Weilin+Göös, 1989.