HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN

 

T. S. Eliot (pankkivirkailija, kustannustoimittaja, runoilija, esseisti) puutarhassa ja George-kissan seurassa, 57 Chester Terrace, Lontoo 1928. Kuvitusta teoksesta Peter Ackroyd: T. S. Eliot (1984).

Kaiken suuren taiteen perustana on lopullinen ikävystymisen – kiihkeän ikävystymisen tila.

T. S. Eliot

Modernin runouden klassikko T. S. Eliotin The Waste Land (1922) on ilmestynyt Markus Jääskeläisen uutena suomennoksena nimellä Joutomaa. Ensimmäinen Lauri Viljasen suomennos Autio maa ilmestyi jo 1949 kirjailijan saatua edellisenä vuonna Nobel-palkinnon. Siinä välissä teosta suomensivat ainakin Aale Tynni (1976) ja Ville Repo (1992), joten jokin siinä ilmeisesti jäi kaihertamaan.

Uuden käännöksen ensimmäinen lause on muuntunut alkuperäistä tekstiä mukaillen suorasukaiseen muotoon: ”Huhtikuu on julmin kuukausi.” – ”April is the cruellest month”. Jo tuossa ensimmäisessä ikonisessa säkeessä helähtää Eliotin runoelman kohtalokkaat kaiut. Ei ihmekään, että muutos sanajärjestyksessä on herättänyt pahennusta. Säkeen tunnistavat nekin, jotka eivät ole kyseistä teosta koskaan nähneetkään. Siitä on muodostunut ilmestyksenomainen julistus, jota ei käy kiistäminen.

Monen lukijan tomumajaa on vavisuttanut myös runoelman ensimmäisen jakson puolivälissä pahanenteisistä varjoista kohoava ennustus tai lupaus: ”...näytän sinulle pelon kourallisessa tomua.” – ”...I will show you fear in a handful of dust.” Vanhassa Lauri Viljasen suomennoksessa: ”...minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.” Ville Revon versio: … näytän sinulle tomupivollisessa pelon.” Ja Aale Tynnin: ”...pivon täydessä tomua näytän pelon.”

Jo tässä vaiheessa paljastuu Eliotin syvissä umpimustissa vesissä uivan teoksen todellinen luonne – se on yhtä aikaa sekä saarna että profetia. Poundin tavoin Eliot lainaa kaikkea mahdollista ja loihtii aineksista valtaisan kaleidoskoopin. Runoelma päättyy Upanisadeista tuttuun loitsun tavoin resonoivaan mantraan ”Shantih Shantih Shantih” – rauha joka on ymmärryksen tuolla puolen.

Eliotin ensimmäinen julkaistu kokoelma (The Love Song of J. Alfred Prufrock, 1915) oli Ezra Poundin kasaan kyhäämä. Teoksen vastaanotto oli varsin tyly, todettiin kuivakkaan virkamiehen kirjoittaneen jotakin melko huvittavaa, mutta runoutta se ei ollut. Poundin osuus myös Joutomaan vaikeaselkoisuudessa on merkittävä. Hän lyhensi alkuperäisen käsikirjoituksen puoleen. Eliot myönsi, että juuri Pound kuuli noin 800 säkeen sotkussa soivan musiikin.

Eliotin runous kuulostaa yhä ajankohtaiselta. Ezra Pound tapasi sanoa, että runous on uutisia, jotka pysyvät uutisina. Kun kuuntelee YouTubessa nuoren sukupolven lausujien lukevan Joutomaata, on ilmiselvää että vanha vihtahousu tiesi mistä puhui.

Monet kustantajat ovat lopettaneet käännösrunouden julkaisemisen tappiollisena. Mutta jotkut yhä sinnittelevät. Kustannusliike Parkko on kuluneen vuoden aikana julkaissut Eliotin lisäksi modernit klassikot sarjassaan Robert Lowellin, Eugenio Montalen ja Vicente Huidobron runoutta. Ja jo aikaisemmin ilmestyi ntamon kustantamana modernismin kummisedän Ezra Poundin perusteos Pisan cantot (2018) Kari Aronpuron suomentamana.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 10.12.2020.

Kolumnista ylijäänyttä

Pound poisti runosta koomisia ja parodisia piirteitä ja ohjasi sen kohti kolkosti kumisevaa draamaa. Ainoastaan jakson ”Mitä ukkonen puhui” Pound hyväksyi lähes sellaisenaan. Poundin saksimiin aukkoihin oli helppo sijoittaa kaikenlaisia teemoja sodan raunioittamasta maailmasta, Graalin legendasta ja uudelleen syntymisen myyteistä ajattomana virtaavassa ideoiden maailmassa. Peter Ackroydin mukaan: ”The Waste Land -runon ja Eliotin seuraavien teosten päälle vedettiin suurten totuuksien laveeraus. Itse runoilijaa alettiin kohdella eräänlaisena profetaalisena näkijänä – rooli sopi Eliotille mahdollisimman huonosti.”

Vasta Poundin tekemien korjausten jälkeen Eliot tajusi, että The Waste Land oli parasta, mitä hän siihen mennessä oli kirjoittanut. Toisaalta käsikirjoitus oli käynyt niin ohueksi, että siitä oli vaikea saada kirjaa. Joten ratkaisuksi tuli laajan selitysosan laatiminen, samalla Eliot sai mahdollisuuden ohjata lukijaa lujalle tielle runoelman varsin tiheäksi ja huuruiseksi käyneessä maastosta. Lopputulos saattoi olla vieläkin sekavampi – ja vain 64 sivua kansineen päivineen.

Mutta suuren taiteen kokeminen ei ymmärrystä kaipaa. Jo Rilke oli runoissaan ja niiden oheisteksteissä kritisoinut sellaista näkemystä, joka jahtaa ”ymmärrystä ymmärrykseen saakka” – ”ikään kuin meillä olisi silmät nurin päin päässä”. Ikään kuin arkinen päivittäin koettavaksi ilmentyvä maailma ei olisi tarpeeksi pätevä – ja tarpeeksi ihmeellinen. Parasta taiteessa ja varsinkin runoudessa on selittymätön – se joka on ymmärryksen tuolla puolen. Jossain siellä ”yksilöllisyytensä häivyttäneet” runoilija ja kokija voivat kohdata meditatiivisen kokemuksen objektiivisella maaperällä.

Joutomaan vastaanotto oli kahtalaista, jotkut ylistivät ja jotkut eivät pitäneet sen puhekielenomaista riimitöntä ilmaisua edes runoutena. Niinkin myöhään kuin 1963 Eliot palasi vielä aiheeseen ja totesi: "Epäilemättä lukijani haluaisivat nähdä alkuperäisen version, mutta on varmaa, että Poundin muokkaus paransi runoa, eikä ole syytä olettaa, että siitä tuli arvoituksellisempi."

Flebas foinikialainen, kaksi viikkoa kuollut,

unohti lokkien huudon ja meren syvät mainingit,

tuotot ja tappiot.

                     Virta veden alla

kuiskaillen huuhteli hänen luitaan. Huojuessaan ylös alas

hän kulki halki vanhuuden ja nuoruuden,

astui sisään syöveristä.

                    Pakana tai juutalainen,

oi sinä joka väännät ruoria ja katsot tuuleen,

ajattele Flebasta, joka kerran oli pitkä ja komea kuten sinäkin.

(T. S. Eliot, Joutomaa, osa IV)

Heti Joutomaan ilmestymisen jälkeen H. P. Lovecraft ilmoitti vihaavansa Eliotia ja hänen runoaan ja ryhtyi oitis laatimaan pilkkarunoa Waste Paper, joka ilmestyi jo seuravana vuonna 1923. Jälkeenpäin on arvioitu, että raivostunut Lovecraft kirjoitti lopulta Eliotin innoittamana parhaan runonsa. ”All is laughter, all is dust, all is nothing, for all that is cometh from unreason.”

Out of the reaches of illimitable light
The blazing planet grew, and forc’d to life
Unending cycles of progressive strife
And strange mutations of undying light
And boresome books, than hell’s own self more trite
And thoughts repeated and become a blight,
And cheap rum-hounds with moonshine hootch made tight,
And quite contrite to see the flight of fright so bright

Good night, good night, the stars are bright
I saw the Leonard-Tendler fight
Farewell, farewell, O go to hell
Nobody home
In the shantih

(H. P. Lovecraft: Katkelma runosta Waste Paper: A Poem of Profound Insignificance, 1923.)

Suosittu ja paljon käytetty suomentaja Google-kääntäjä on vielä kokeilematta, saapa nähdä miten se selviytyy tuosta Lovecraftin Joutopaperi tai Jätepaperi -runosta:

Rajoittamattoman valon ulottumattomilta

Palava planeetta kasvoi ja pakeni eloon

Loputtomat etenevien kiistojen jaksot

Ja outoja mutaatioita kuolemattomasta valosta

Ja tylsät kirjat, kuin helvetin oma itsensä on sääli

Ja ajatukset toistuvat ja niistä tulee tulehdus,

Ja halpoja rommikoiria tiukalla kuutamolla,

Ja melko harmillista nähdä pelon lento niin kirkkaana

Hyvää yötä, hyvää yötä, tähdet ovat kirkkaita

Näin Leonard-Tendler-taistelun

Hyvästi, hyvästi, oi mene helvettiin

Ketään kotona

Shantihissa

Joutomaa: https://www.youtube.com/watch?v=JmH8Azjst38&t=136s

T. S. Eliot: Joutomaa, suom. Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen, Kustannusliike Parkko, 2020.

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems, Faber and Faber, 1973.

Peter Ackroyd: T. S. Eliot, suom. Anja Haglund, Weilin+Göös, 1989.

EPÄTODENNÄKÖINEN PAKOMATKA

Olin asettunut asumaan ja työskentelemään entisen parantolan yhteen yli sadasta studiosta. Konstepidemin, Göteborg 1994. Kuvat SJT.

Ei siinä sen kummempaa ollut,

aamu ja muutama pilvi taivaalla.

Illaksi oli jo luvassa sadetta.

(SJT, Göteborg 1994)

Ajauduin viime viikolla jonkinlaiseen järjestelyn puuskaan, kun kuulin että minusta – tai paremminkin tästä omituisesta talosta – oltiin tulossa tekemään lehtiartikkelia. Pöydillä ja ikkunalaudoilla ajelehtivat ”asiat” olivat äkkiä järjestetty, mutta vanhoja luonnoksia ja sekalaista materiaalia sisältävät hyllystöt olivat kaikenlaisen järjestyksen ulottumattomissa. Toisinaan tunkeudun hyllystöjen uumeniin ja tongin kuin myyrä tonkimisen ilosta. Tällä kertaa käteeni osui paksu muistikirja vuodelta 1994.

Ensimmäiset panot – siis muistiinpanot – ovat maaliskuulta, kun olin lähdössä Göteborgiin työskentelemään. Kesken lähdön kiireiden olin suunnitellut runoa, jonka nimeksi on merkitty Myötänielijä. Runolle on kaavailtu kolme osiota: Nihilö, Kehilö ja Epäily. Ei ihmekään, että se on jäänyt niille sijoilleen. Allekirjoituksena on Ensio Mäntyaho. Olin pikkupojasta saakka – tai ainakin siitä saakka, kun ymmärsin syntyneeni Ension päivänä – kuvitellut olevani Ensio, vaikka enhän minä mikään Ensio ole – Mäntyaho vielä vähemmän.

Muutama merkintä on kirjoitettu matkalla. Sivun ylälaidassa on lainaus Eliotilta. Muistan, että olin varannut mukaani kirjoja, joista olin luvannut kirjoittaa arvostelun. Yksi niistä oli Peter Ackroydin elämäkertateos T. S. Eliot (1989).

Ehdotonta totuutta ei ole olemassa – on vain joukko tyylejä ja tulkintoja, toinen toisensa päälle asettuneina loputtomassa ja ilmeisen tarpeettomassa tapahtumaketjussa.

(T. S. Eliot)

Yllättävää, että Eliot – runoilijana ja amerikkalaisena – on ollut totuusrelativismissaan aikansa filosofien kärkijoukossa jo iloisella 1920-luvulla. Tuon saman olisi saattanut sanoa vaikkapa Foucault muutama vuosikymmen myöhemmin. Totuus ei kuitenkaan kokonaan kadonnut filosofien työkalupakista, kuten Alain Badioun kirjoitukset osoittavat. Mutta noihin aikoihin Badiou sätki vielä kapaloissaan. Asioiden ja ideoiden lisäksi täytyy olla myös jotakin, joka/mikä tiedostaa ne. Laivan kannella infernaalisen kevättalven viimassa oli helppoa uskoa tuohon berkeleyläiseen tulemaan.

Seuraavat merkinnät on kirjoitettu Göteborgissa, Konstepidemin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteen yli sadasta studiosta olin asettunut asumaan ja työskentelemään. Götanmaan kevään ollessa jo hyvässä vauhdissa olen kirjannut ylös 17.4. vähäisen runontyngän. Sen saatteeksi on sorvattu säkeet: ”Moiset mäet ja talot niillä, noro niskassa ja kivi kengässä.”

Näen sataman

lähtevine laivoineen.

Mäet korkeat ja talot niillä:

Fiskekyrkan, Kungstorget

ja Götaplatsen.

Epätodennäköinen

pakolainen on saapunut

Kattegatin rannoille.

Sotkuisissa sutaisuissa valitetaan sohvan puutetta ja studion ikkunoiden likaisuutta. Sohvaa luovan työn ja mietiskelyn välineenä ei korvaa mikään. Ikkunat oli helppo pestä sisäpuolelta, mutta ulkopuolta se ei onnistunut, sillä studioasuntoni seisoi suoraan jyrkänteen reunalla. Oliko niitä pesty sitten parantola-aikojen – öiseen aikaan olin yhä kuulevinani sairaiden ankaraa yskimistä. Herättyäni se kuitenkin osoittautui yövuoroa ajavan raitiovaunun kolinaksi.

Joku oli raapustanut studioni seinään mietelmän: ”All national art is poor, all good art is national.” Se ei juurikaan inspiraatiota tarjonnut. Mutta asunnon paksu vieraskirja oli tärkeää luettavaa, sieltä selvisi mistä taiteilijatarvikkeita sai edullisesti ja mitä viinejä kannatti systembolagetista ostaa. 15.5. olen jälleen yrittänyt kirjoittaa runoa – ilmeisesti torin vaiheilla kun työnimeksi on tullut I Götaplatsen.

Päivä jouten kuluu

nään oksalla linnun

ellen papukaijan.

Seuralaiseni, neiti muuten,

ehdottaa punsseja.

Aurinko on kääntynyt

jo lounaaseen,

pöydät tyhjentyvät.

Yritän iskeä misukan,

kunnes huomaan

se vaimovanha on.

Vaivuin pikkuhiljaa götanmaalaiseen synkkyyteen. ”Ahdistus on niin rankkaa, että siinä voisi seisoa.” Toisaalta elettiin kevään heräämisen toivorikkaita ja huolettomia aikoja. Näyttelyiden avajaisia oli vähintäänkin kerran kuussa. Ja Konstepideminissä olivat jo huhtikuussa alkaneet joka viikonloppuiset puutarhapartyt. Ilmoitustaululta saattoi tarkistaa, kenen pihassa milloinkin juhlittiin – toki juhlat olisivat löytyneet suuntaamalla askeleensa kohti meteliä. Muutoin oli rauhallista ja hiljaista – kenenkään residenssiin ei tunkeuduttu ilman lupaa. Joku oli laskenut, että keskuksessa työskenteli taiteilijoita yli kymmenestä eri maasta.

Aluetta rajaavaan rautaverkkoaitaan oli raksittu miehenmentävä aukko. Oikaisin siitä toisinaan lähikapakkaan, Gyllene Pragiin, vaatimattomalle lounaalle tai tuopille. Elin omassa marginaalissani residenssistipendin ja päivärahan turvin. Se oli huomattavasti varakkaampaa ja turvatumpaa elämää kuin naapurissa olevan opiston pihassa norkoilevilla maahanmuuttajilla, joiden keskuuteen tupsahdin aidanaukosta kuin vieraalta planeetalla. Eräänä päivänä he kysyivät huonolla ruotsillaan, mistä olin tulossa ja minne menossa. Vastasin yhtä huonolla ruotsilla, etten tiennyt minne olin menossa. Lopulta kutsuin heidät studiooni katsomaan maalauksiani. Eräänä iltana he tulivat – järkytin niin itseni kuin naapuritkin valtavalla taiteenystävälaumalla.

Maalauksissani asiat sujuivat samaan tapaan keskuksen pakovoimaa karttaen. ”Mikä tahansa, mikä on keskustassa, ei ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa. Sillä on puolellaan määräävään paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän tyhjyyden asein siirtää – tai oikeastaan kammeta – keskuksen sijoiltaan.” Väritkään eivät suostuneet sijoittumaan aloilleen ilman kapinaa, vaikka mereltä peilaava valo yritti parastaan. ”Kaikki maailman asiat ovat minulle lasten leikkiä verrattuna kahden väripinnan sijoittamiseen vierekkäin, pinta pintaa vasten.”

”Muistakaa runoilijaa.” Kesän lämpöaallon huumaamana olin jälleen kirjoittamassa runoa. Nyt ylhäällä kaupungin yläpuolelle kohoavilla kallioilla, joilla tapasin kuljeksia silloin tällöin mukanani eväsleipä ja pullo viiniä. ”Ylhäällä oleva on alhaalla olevan kaltainen.” Sen olin luultavasti napannut C. G. Jungin kirjasta Job saa vastauksen (1974), joka myös oli matkalukemisenani. Viimeistelin runoa vielä studiossa yö myöhälle kovassa puutuolissa istuen – seuraavalla viikolla minulle oli luvattu tuoda sohva.

Gothenburg

Taiteilijat palaavat Gyllene Pragista

            pitkät niskatukat saparoiksi solmittuina.

Ikkunat sammuvat ja viinilasit väljähtyvät.

Taitan lyijykapselista korkille purjeen ja lähetän

            sen purjehtimaan maalinroiskeiselle merelle,

            jossa leivänmurut ajelehtivat kuin jäävuoret.

Unet tulevat kahtena vyyhtinä, päivää vielä mukanaan,

            kuin luokoon heinikkoon unohtuneet säpit.

Suuntimat ovat volatilia ja terrana:

            Superius est sicut quod inferius.

Ei siitä kummempaa tullut: taiteen uusiksi parametreiksi

            julistettiin kiivaus, kuulaus ja kauheus.

Pilvet tihnusivat vettä pitkin päivää,

            mutta jo illaksi ennustettiin poutaa.

(SJT, Göteborg 1994)

KULTTUURIA VAI BARBARIAA

Suomalaista fanituskulttuuria, Heikki Mäki-Tuurin öljymaalaus vuodelta 1987, Kuva SJT.

Yllemme on ruumiillistunut leijumaan merkitys, joka vie meitä eteenpäin sokeudessamme mutta odottaa pimeydessä meidän tulevan siitä tietoisiksi tullakseen näkyviin ja alkaakseen puhua.

Michel Foucault

Näinä historiattomina aikoina meidät on heitetty maailmaan, jossa kuulemme yhä uudelleen ja uudelleen asioita, jotka olemme kuulleet jo moneen kertaan aikaisemminkin. Kirjansa Klinikan synty (1963/2013) alkusanoissa Foucault sanoo suurin piirtein samaa, että olemme tuomittuja ”rakentamaan kärsivällisesti diskursseja koskevaa diskurssia ja kuulemaan sitä, mikä on jo sanottu”. Joten en ole yksin ajatusteni kanssa.

Muistan vielä nekin ajat, jolloin tuon tuostakin kuuli uuden ja mullistavan asian, joka suisti ihmispolon tietämisen ja ymmärtämisen äärilaidalle – arkitodellisuuden tuolle puolen. Uutta ajateltavaa oli niin paljon, että päätä huimasi. Yhä muistan miten isoäidilläni oli tapana varoittaa liiallisen lukemisen ja erityisesti liiallisen ajattelun vaaroista. Pahajoellekin oli perustettu ”kyläkirjasto” jo 1859, mutta se oli äkkiä läpiluettu.

Nykyään meistä on tullut kaiken ymmärtäjiä. Haluamme kuulla vain sellaista diskurssia, jonka jo valmiiksi ymmärrämme. Yhä uudestaan toistelemme samoja mielipiteitä, joista on mukava olla samaa mieltä. Eri mieltä ollessammekin olemme samaa mieltä, mutta huudamme kovempaa ja kiroilemme enemmän. Jos vaikka avaruusolio tulisi tiellä vastaan, takoisimme sen päähän heti vallitsevan käytännön: ”Täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä, kunhan muistaa että se on prikulleen sama kuin kaikille muillakin.”

Kuin pitkästä painajaisesta olemme heränneet merkityksettömän diskurssin maailmaan. Ei ole mitään väliä mitä sanotaan, kunhan sanotaan. Tosin T. S. Eliot totesi jo aikoinaan (joskus 1910-luvulla), ettei häntä kiinnosta mitä Ezra Pound sanoo: ”Minulle riittää että Pound itse uskoo tietävänsä, mitä hän on tekemässä.” No, nyt tiedämme, että ainakin Pound itse joutui katumaan puheitaan. Siitä ei ole tietoa, katuiko Eliot koskaan historiaan jäänyttä tokaisuun. Vaikka oikeassahan Eliot oli. Ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu vain, jos me uskomme sen mitä kanssaihmiset sanovat, sanoivatpa he mitä hyvänsä.

Nykyään kukaan ei kadu mitään. Poliitikot valehtelevat kirkkain silmin ja toimittajat väsäävät lööppejä tosiasioista piittaamatta. Taannoin HS:n päätoimittajana piipahtanut Mikael Pentikäinen teroitti toimittajiaan tekemään uutisistakin tarinoita – jos vastakkain ovat tylsä tosiasia ja hyvä tarina, kerro tarina. Näinkin erikoisilla mielipiteillä voi keikkua valtamedian huipulla näinä ”naamakolumnien” aikoina. Pentikäisen mukaan tarinat tarttuvat mieleen ja niitä on helppo kertoa eteenpäin: ”Tarinoilla voi maalata mielikuvia. Ne ovat tehokasta viestintää, kun ne luovat tunteita ja tehoavat siksi monin verroin paremmin kuin business bullshit.” (Tätä shittiä on nyt oikein kirjan muodossa saatavana. Oi Otavaa!)

”Kriitikko eroaa muista toimittajista siinä, että hänellä on oikeus olla väärässä”, tokaisee Norman Lebrecht kuin puskasta. Kuinka omituiselta tuo kuulostaakaan, kun väärässä oleminen näyttää nykyään olevan kaikkien toimittajien johtotähtenä. Itse asiassa väärässä oleminen on enää ainoa mahdollinen olemisen muoto – mitä sitä häpeämään. Kokonaiset uutistoimitukset värkkäävät falskia ja väärää tietoa. Palturia ja bullshitiä lasketellaan häikäilemättä – tosiasioiden metsästäminen jää vastaanottajan vastuulle. Näin ei todellakaan ole ollut aina, vaikka kuulin jonkun taustalla niin sanovan.

Sellainenkin ”filosofinen” suuntaus on kuin narrativismi, joka suuntautuu tietenkin kieleen ja kirjoitetun tekstin tutkimiseen. Suuntauksen pääpukari Frank Ankersmith on ehdottanut, että yksittäisten lauseiden analysoinnin sijaan keskityttäisiin tutkimaan kokonaisia tekstejä. Ajatella! Tekstejä ei toki sanota teksteiksi, vaan narraatioiksi tai narratiiveiksi tai narratiivisiksi substansseiksi. Tähän on palattava, jos tästä hulluudesta mitään sanottavaa selkiintyy. Ja täytyy muistaa kysyä, olemmeko me menossa kohti parempaa kulttuuria vai kohti barbariaa?

Paikallislehti on pääkirjoitusta myöten huolissaan fanitus- eli kannatuskulttuurin alennustilasta Suomessa – ja erityisesti maakunnissa. Me jäyhät suomalaiset pääsemme penkkiurheilijaporukoissakin vain harvoin sellaiseen apinanraivoon kuin oikeissa ja vanhemmissa kulttuurimaissa päästään. Lehdessä muistutetaan, että tappion ei pidä antaa lannistaa, vaan on huudettava kaksin verroin ja lyötävä entistäkin raivokkaammin rumpua ja rellestettävä räikkää. ”Tällainen intohimo kasvattaa menestyksen nälän aivan uusiin mittasuhteisiin.”

Saman lehden kolumnisti (kokovartalokolumnisti) kertoo liikuttavan tarinan naapurin Eskosta. Eskon hillitty herrasmiehen käytös on jo pitkään riipinyt kaupungin urheilu- ja toimintaväen hermoja. Kunnes yllättäen menneenä kesänä jalkapallo-ottelussa nähtiin Eskon huutavan katsomossa kannatushuutoja kitapurjeet hulmuten. Kolumnistimme mukaan Esko oli jopa yhtynyt ”kloppien” korviahuumaavaan meteliin, eikä sille kukaan tuhahdellut paheksuvasti. ”Eläytymisestä peliin on tulossa hyväksyttyä.”

Kerrotaan, että Esko on sittemmin paikallisessa sporttibaarissa viskannut jääkiekko-ottelua seuratessaan kaljapullon päin screeniä. Siinä vasta miesten mies, totesi naapurin Pekkakin eilen ihailevasti. No, Pekka ei uskalla kotonaankaan heittää yhtään millään yhtään mitään. Myös kolumnistimme on riemuissaan kannatuskulttuurin saapumisesta tänne juroon kaupunkiin. ”Pitää vain rohkeasti liittyä kannustukseen mukaan tai jatkaa sitä, jos muut vaikenee. Vain sinä voit tehdä asialle jotain”. ”Näin luodaan yhteenkuuluvuutta.”

Vauhkoontuneen median perässä on turha yrittää pysyä. Uuden kohu-uutisen mukaan katutaide jyrää alleen kaiken – se on hotinta hottia! Ulkomailtakin on jouduttu tilaamaan katumaalareita, kun omat ”tuhrijat” eivät riitä täyttämään kysyntää. Paikallislehdessä haastateltu rakennustyömaan toimitusjohtaja on innoissaan. Hän ihmettelee, miten esimerkiksi työmaa-aidat ovat ylipäätään näyttäneet siltä, miltä ne ovat näyttäneet. ”Niissähän on hyvää tilaa katutaiteelle, jollekin kauniille.” Illan TV-uutisissa selviää sekin, mistä informaatio on peräisin, on haastateltu satunnaisia vastaantulijoita alikulkutunnelissa. Kai se on ihan mukavaa, sanovat vastaantulijat.

Tilanne on kuin suoraan Konstantinos Kavafisin runosta Barbaareja odotellessa (1898/2005). Ihmiset ovat kokoontuneet torille ihmettelemään, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi senaattorit eivät säädä lakeja. Miksi ylipäänsä on noustu ylös. Vastaus on yksinkertainen, koska barbaarit tulevat tänään. Miksi tehdä mitään, kun barbaarit tulevat ja panevat kaiken uusiksi. Aurinko laskee ja ilta koittaa, mutta barbaareja ei vain kuulu. Levottomuus puhkeaa väkijoukossa. ”Ovatpa menneet naamat totisiksi”, laulaa runoilija. Miten meidän nyt käy, kun barbaarit eivät tulekaan!

Some find comforting to think life as a story. Others find that absurb. So are you a narrative or non-narrative?

Galen Strawson

Sopivaa vastalääkettä narratiiviseen tarinaähkyyn tarjoaa Galen Strawsonin artikkeli I am not a story.

https://aeon.co/essays/let-s-ditch-the-dangerous-idea-that-life-is-a-story

Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään, suom. Tuomas Anhava, Otava 2005.

Michel Foucault: Klinikan synty, suom. Simo Määttä, niin & näin 2013.

VALOKUVIA

Meidän on luotava itsemme, kuten taideteos luodaan!

Michel Foucault

1.

Tuntemattoman kuvaajan ottamassa valokuvassa vuodelta 1914 Duchampin veljekset, maalarit Marcel, Jacques (Villon) ja kuvanveistäjä Raymond istuvat puutarhassa hyvin istuvissa tummissa puvuissaan tyylikkäinä kuin siltainsinöörit ikään. Lehdettömistä puista päätellen on kevät tai syksy. Veljesten keskellä istuu pitkäkarvainen koira. Nurmikolle on paiskattu leveälierinen hatunreuhka – ehkä se on tuntemattomaksi jääneen kuvaajan. Kaikilla kolmella miehellä on vakavan salaperäiset ilmeet ja katseet suunnattuna suoraan kameraan. Marcel tasapainoilee korituolilla – ei ole vaikea päätellä, että juuri hän ei voi sietää retinaalista maalaustaidetta. Musiikissa häntä inhottaa primitiivinen kissansuolien venytys. Jäljelle jää vain runous.

Ei ole ratkaisua, vaan eipä ole ongelmaakaan!

2.

Vuonna 1912 Marinetti, Boccioni, Carrà, Russolo ja Severini matkustivat Pariisin. He tutustuivat analyyttiseksi kubismiksi kutsuttuun taidesuuntaukseen; se teki suuren vaikutuksen näihin vakavamielisiin miehiin. Boccionin vaatimuksesta he päättivät kotiin päästyään aloittaa kaiken alusta – heidän taiteensa ei ollut vielä tarpeeksi futuristista syntymässä olevaa uutta uljasta maailmaa varten.

Valokuvassa he seisovat jollakin Pariisin yksitoikkoisista kaduista. He näyttävät joukolta hassunkurisia virkamiehiä tai lääkäreitä pyöreäperäisissä hatuissaan. Severini, joka ei vielä ollut häväissyt itseään menemällä lapsen kanssa naimisiin, seisoo kuvan oikeassa laidassa pienenä ja vaatimattomana, kuin valon kumaraan painamana. Marinetti, joukon pisin, seisoo keskimmäisenä toinen käsi pitkän päällystakin taskussa. Tapansa mukaan Marinettilla on rusetti, muilla on solmiot ja valkoiset kaulaliinat. Carràlla on tummat lasit, hänessä on aimo annos huikentelevaa kelmiä. Hän on myös ainoa jolla on kävelykeppi. Russololla on jokin paketti kainalossa.

3.

Gino Severini oli lyhyenläntä mies, hän käytti mieluusti monokkelia ja korkeaa hattua – ainakin valokuvissa. Häävalokuvassa vuodelta 1913 Severini näyttää ylipuetulta pikkupojalta ja hänen uusi vaimonsa, vain 16-vuotias Jeanne Fort – runoilija Paul Fortin tytär – näyttää pukuleikeistään karanneelta pikkutytöltä. Mutta tämäkään ei ollut Ginon päivä. Tilaisuuden varastivat tuntematon mustaviiksinen miehenroikale ja kuvan oikeassa laidassa eksistoiva demonisen kaunis La Marchesa Casati.

Vaati suurta rohkeutta Ginolta viedä tuore vaimonsa ensimmäistä kertaa futuristien kansoittamaan kapakkaan. Boccioni iski kuin kyy, hän sanoi Severinin häpäisseen niin itsensä kuin taiteensakin. Carrà oli niin suunniltaan järkytyksestä, ettei hän saanut sanotuksi mitään vaan oksensi pöydälle. Vaimo-Jean, tuo 16-vuotias tytönhupakko, itki vuolaasti Ginon olkapäätä vasten, kun isot rumat miehet tekivät pilkkaa rakkaudesta ja avioliitosta.

Paikalla olivat myös futuristisen seksin vapaamatkustajat Ida ja Bianchina; he olivat antaneet ”sulonsa” auliisti liikkeen käyttöön, sillä he eivät tunteneet rakkaudennälkää – tuota eurooppalaisen itsetunnon luhistanutta vitsausta. Ehkäpä hekin sanoivat jotakin. Joku muisti heidän sanoneen yhteen ääneen: ”Böö.”

4.

Mina Loy oli myös seksuaalisen vapauden asialla, feministisessä manifestissaan hän vastusti mm. miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän oli osallistunut maalauksillaan Pariisin syyssalonkiin jo 1906. Mutta vasta futurismin teräksen raikas kosketus sytytti Mina Loyssa runoilijan. Siitä huolimatta hän sanoi suoraan Marinettille, mitä mieltä hän oli tämän miehisestä uhosta ja verenkatkuista raivoa nostattavasta liikkeestään. Loy suuntasi katseensa meluisesta ja mekaanisesta konemaailmasta kohti seksuaalisen vapautumisen energiakenttiä.

James Joyce, Ezra Pound ja T. S. Eliot olivat jo varhaisessa vaiheessa liittyneet Mina Loyn ihailijakaartiin. Pound intoutui jopa lausumaan, että ainoat ”nykyään” julkaisukelpoista tekstiä tuottavat amerikkalaiset olivat Mina Loy ja William Carlos Williams. Itseään ja Eliotia hän ei lukenut amerikkalaisiin, vaan pikemminkin englantilaisiin herrasmiesrunoilijoihin, vaikka molemmat olivatkin kotoisin jostakin Keskilännen takahikiältä. Joskus 1920-luvun alussa Pariisissa otetussa valokuvassa seisoksivat Jane Heap, Mina Loy ja Ezra Pound, jolla on jalat tiukasti ristissä ikään kuin hänellä olisi vessahätä.

Ei ole sellaista varmuutta,

johon voisi kiinnittää kohtalonsa!

5.

Luigi Russolo antoi suuren melukonserttinsa L'arte dei rumori: Gran concerto futurista d'intonarumori Teatro dal Vermessa, Roomassa 1914. Tuntemattomassa paikassa otetussa valokuvassa poseeraavat Russolo ja Piatti uusien melusoittimiensa ympäröiminä. He eivät katso kameraan; he näyttävät vaatimattomilta tiedemiehiltä, jotka eivät ylpeile saavutuksillaan. Huone on täynnä kummallisia tasasivuisia laatikoita, joista sojottaa suuria äänen vahvistamiseen tarkoitettuja lieriöitä. Uusia maailmoja avaava Art of Noises -konsertti pidettiin Lontoossa 1914. Paikalle olleen Ezra Poundin mielestä esitys kuulosti sumutorvessa möyryäviltä kuolleilta kissoilta (jälleen kissat!). Marinetti puolestaan totesi lontoolaisintellektuellien suhtautumisesta melumusiikkiin: ”Kuin olisi näyttänyt ensimmäistä höyrykonetta lehmälaumalle.”

Vain kauneuden loisto (claritas) saa muodon erottumaan maailman (aineen) muodottomasta massasta. Valokuva ei tällaista loiston hehkua tarjoa, päinvastoin, valokuva näyttäytyy vain poissaolonsa kautta, ei läsnä olevana ajallis-paikallisena fragmenttina. Kaiken tämän valossa – aina Platonista Duchampiin saakka – näytti täysin mahdottomalta, että valokuvausta tultaisiin koskaan keksimään. Mikä oli tietysti harmillista – tai mikä harmi se nyt oli – paitsi niiden onnettomien kannalta jotka olivat jo ehtineet perustaa valokuvausstudion litkuineen ja latkuineen, ja jotka aikoivat hankkia sillä elantonsa.

Kaikkien aikojen ensimmäinen valokuva on Velásquezin Las Meninas (1656), jonka ylöspano suorastaan huutaa kameraa paikalle. Teoksen sommittelussa ei ole kyse mistään ”katseiden leikistä”, vaan juuri tuolla tavoin teennäisesti poseerataan kameralle. Ja lopulta kuva napataan vitkalaukaisimella, että kuvaaja itsekin suteineen ja paletteineen ehtii rynnätä kuvaan mukaan. Ja kuten valokuvassa aina, jotkin eivät malta pysyä paikoillaan edes viittä sekuntia, vaan vilkuilevat jo muualle. Tietenkään ei pidä mennä kovin lähelle Velásquezin maalausta tai koko illuusio katoaa – hänhän sotki väriä kuin Pollock ikään.

On sanottu, että valokuva valokuvana keksittiin vasta 1970-luvulla. Mutta nyt on jo korkea aika sanoa, että valokuva (jopa ilman kuvaa) keksittiin vasta 2000-luvulla digitaalisen kuvan myötä. Valokuvaa vaivannut autenttisuuden ongelma on tekniikan ja kuvien jakelukanavien kehittyessä on jo kirjaimellisesti karannut avaruuteen. Alkuperäisyyden ja tekijän läsnäolon etsintä valokuvasta on mieletöntä puuhaa. Valokuvaa ei itsenäisenä mediumina ole edes olemassa, se on aina jonkun toisen asialla. Autenttisuuden ongelmaa ei valokuvan yhteydessä enää edes mainita – oletetaan tai annetaan ymmärtää, että mekaanisen jäljentämisen ja digitaalisten bittien takana on jotakin alkuperäistä, jos ei muuten niin ajan kulumisen ja kuvan huonontumisen (vanhentumisen) myötä syntyvää.

Valokuvan ”auraa” on etsitty myös maalaustaiteen tekniikoita ja terminologiaa hyväksi käyttäen. Valokuva on aina pelkästään kuva, kun taas maalaus ei ole koskaan pelkkä kuva – ja useimmiten ei kuva lainkaan.

6.

Silkeborgilaiset muistavat yhä kuin eilisen aamun, kun Asger Jorn nousi moottoripyörän selkään ja huristeli Pariisiin vuonna 1936. Hän aikoi opiskella maalaukseen heittäytymisen taitoa Kandinskyn johdolla mutta päätyi Légerin oppilaaksi, vaan hällä väliä. Tanskalaisilla on puolellaan niin sanottu Kierkegaardin positio, kyky hypätä suin päin tuntemattomaan – tai siis mihin tahansa! Ja maalari jos kuka tarvitsi tuota kykyä hypätä yhä uudelleen ja uudelleen yhä kauemmas ja kauemmas. Kuten Carl-Henning Pedersen kuvasi maalauksen tekemisen vaikeutta.

Kolme vuotta myöhemmin 1939 Carl-Henning Pedersen käveli Pariisiin tutkiakseen Picasson ja Matissen maalauksia. Hänen sieraimissaan eivät bensiininkatkut aiheuttaneet värinöitä, vaan korkea taivas ja lumoavat keväiset kunnaat saivat hänen runosuonensa sykkimään.

          

Aurinko paistaa

       kun kävelet taivaan alla

ja etsit kohtalosi pyörää

       ohjaamaan vaunujesi kulkua.

Vääjäämättömästi olen hukannut sen valokuvan, jossa Pedersen odottaa vaimonsa Else Alfeltin kanssa Kööpenhaminan asemalla Amsterdamin junaa, josta juuri on noussut kolme matkasaarnaajan näköistä maalaria: Appel, Corneille ja Constant. On sumuinen aamu 1948 – siis siinä valokuvassa, jos oikein muistan – ja kaikilla näillä junasta tulleilla on liikuttavan huonosti pakatut taulupaketit kainaloissaan. Nämä tulevat ”cobralaiset” ovat aikeissa pitää näyttelyn, jota kukaan ei halua nähdä. Myöhemmin ajat kyllä muuttuivat niin kuin ne aina muuttuvat – hyviksi tai huonoiksi.

7.

Plataanien läpinäkymättömissä lehvästöissä laulukaskaat rummuttavat tymbaaleitaan ja korviahuumaava soidinmeteli kaikuu kukkulalta kukkulalle. Illan varjojen jo tummuessa taiteilijat, runoilijat ja sekalaiset älyköt kokoontuvat Bar Gianicoloon. Paolo ja Franco sekoittelevat jo Campari Orange Passion -cocktailejaan. Paremman tekemisen puutteessa reitiltään harhautunut kulkija voi lueskella seiniltä asiakkaiden lähettämiä tervehdyksiä. Useimmat ovat postikortteja tai pieniä piirroksia, mutta runoilija Miller Williams (1930–2015) on soinnutellut pitkähkön runon, jonka lopussa on maailmaa syleilevää nousuhumalaa.

         Then here's the Bar Gianicolo,

         where Good Guys start and end the day,

         where Paolo and Franco know

         a drink to drive a funk away.

         Roman, Angolan, Japanese,

         Swede and Yankee gather here

         with Poles and Finns to shoot the breeze

         and ship a coffee, wine or beer.

Kirjoittaja ”autenttisuutensa ytimessä”. Esposizione Universale Roma 1983. Kuvaajaa ei muista kukaan, ei sen puoleen photosoppaajaakaan. Kuva: Asahi Pentax K2.