SISUSTUSTAULU SÖI SEINÄN

´


Jos jotain tällaista ilmestyy seinällesi, ryhdy kapinaan!

Eräässä kolumnissani lanseerasin käsitteen taideke, jolla yritin kuvata taiteilijoiden näköisten taiteilijoiden perinteisillä taiteentekemisen tekniikoilla tekemiä taideteoksen näköisiä eineitä. Taideke on erehdyttävästi taideteoksen oloinen ja näköinen teos, mutta siinä eivät kuitenkaan toteudu taiteelta vaadittavat ominaisuudet. Mitä ikinä ne sitten ovatkin. Länsimaisen taiteen (kauneuselämyksen) vaatimukset esitti jo Augustinus joskus 400-luvulla, mutta tyydymme tässä Akvinon Tuomaksen 1200-luvulla asettamaan 'kauneuskokemuksen' kolmijakoiseen maksiimiin: harmonia (consonantia), eheys (integritas) ja kokonaissäteily eli kirkkaus (claritas). Jos nuo parametrit leikkaavat yhdessä ja samassa paikassa, niin silloin ollaan taideteoksen äärellä. Tuomaan kaunis on myös hyvää; se ei voi olla huonoa, sitä paitsi huono ja ruma ovat vain keskeneräistä hyvää ja kaunista.

Luulisi, että tuollaiseen päämäärään pyrkisi jokainen taiteenystävä taideteosta hankkiessaan. Mutta ei. Suurin osa taidehankinnoista tähtää tieten tahtoen huonoon taiteeseen tai sitten näihin taidekkeisiin, jotka ovat niin autuaan hyvää tekevästi taiteesta vapaita objekteja.

Kirjoitin eräässä runossani, että ”suuri taide on velkaa suurelle seinälle”. Freudin mukaan asumus on kehittynyt korvaamaan ihmisen ensimmäistä olinpaikkaa äidin kohtua, ”sitä, joka aikanaan takasi hänelle turvan ja hyvänolon tunteen ja jota hän luultavasti on jäänyt alati ikävöimään”. Yksilön kehittyessä primitiivisestä 'mielihyväminästä' kohti yhteisöllistä 'kulttuuriminää' ovat myös inhimillisen asumuksen seinät laajentuneet ja suorakulmaistuneet, tietoisuus (ja ehkä myös tiedostamaton) vaatii korkeutta ja leveyttä, mutta ennen kaikkea se vaatii nurkkien ulospäin suuntautuvaa aggressiivista terävyyttä.

Tässä mielessä ei olekaan ihme, että seinien alastonta ja julkeaa vaatimusta on kiire peitellä. Tähän tehtävään löytyy täsmävälineet: seinävaateet, taulut ja kehystetyt taulut. Perheasumuksesta omaan 'kämppäänsä' muuttaneen olemisen itsellisyyttä viestittävät kehystetyt modernin taiteen julisteet (Picasso, Miró, Rothko). Todella rohkeat yksilöt representoivat seinillään 'haluminänsä' täysivaltaista oloa huomiota herättävillä 'oikeilla' taideteoksilla – mitä arrogantimpaa sitä parempi. Mutta loput 97 prosenttia peittävät häpeälliset seinänsä (kuin takapuolensa) mitäänsanomattomilla tauluntekeleillä ja säyseillä seinävaatteilla. Tähän tarpeeseen (tarveaukkoon) iskee taideke, taideteoksen näköinen sisustuselementti, joka näyttää siltä mitä se ei ole. Siitä sanotaan mieluusti vieraille, että eihän se kai hääviä taidetta ole mutta minä tykkää(n) siitä – se tuo mieleen yhtä sun toista, ja varsinkin sitä toista.

Luulisi, että näillä olisi pärjätty, mutta ei ole. Nyt ovat tulleet ns. sisustustaulut, jotka ovat esineinä vähemmän mielenkiintoisia kuin paljas seinä; ne eivät pelkästään peitä seinää vaan suistavat sen manifestaattisesta seinänä olemisen riemustaan minkä tahansa alkeellisen majan tai luolan suojakuoreksi. Mitä nämä sisustustaulut sitten viestittävät mitäänsanomattomuudellaan nykypäivän kerrostalon luola-asumuksessa, että täällä asuu täydellisesti halunsa ja intohimonsa menettänyt vaatimattomuus, että täällä ”ei subjektin tarvitse nuhjuisuuttaan hävetä”. Onko todellakin syntynyt uusi ”turha sukupolvi”, jolle lapsuudesta saakka jatkunut taidekkeiden ja muiden sisustuksellisten turhakkeiden kokemisen jälkeen ei enää mikään ole tarpeeksi tylsää.

Salakavalasti sisustustaulut pitäytyivät ensin kopioimaan maisemia, taideteoksia ja tunnettuja kaupunkinäkymiä – sittemmin niihin sai painattaa vaikkapa oman valokuvansa. Mutta nopeasti niihin ilmestyivät täysin kohteettomat esineet ja kaikenkarvaiset luonnonelementit vailla minkäänlaisia kontrasteja ja jännitteitä. Mutta valmistajien mukaan sisustustauluillakin on filosofiansa: ”Muotokieli on Pohjolan luonnosta.” ”Tuotteet ovat sisustustaidetta, mutta niillä on silti funktio.” ”Kauneuden lisäksi ne parantavat kodin ja yrityksen akustista olemusta.” ”Kun sisustat, sisusta tyylillä!”

”Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys”, sanoi Jean Genet aikoinaan. Kuinka kauas me olemme tulleetkaan (kaikesta), ja millaiseen harmaalla livottuun lopullisen ”tyylin” maailmaan, jossa paskanruskeakin loistaa heleänä. ”Säästä ja tee se itse!” Vaivattomasti löytyykin sivusto, jossa annetaan ohjeet sisustustaulun valmistamiseen. Siinä ei kauan nokka keiku. Hankitaan halutun 'taulun' kokoinen styroksilevy ja vähän isompi pala jotakin 'nättiä' kangasta. Taitelleen kangas 'nätisti' styroksilevyn taakse ja pannaan nitojalla tai nastoilla kiinni. Lyödään naula seinään ja tökätään ”se” siihen.

”Valo lankesi pehmeästi ja tasaisesti, aivan kuin
se olisi tunkeutunut sisään ohuen verhon läpi.
Seisoin yhteen suuntaan kerrallaan ja viipaloin
olemattomuuksia toisella silmälläni ja toisella
vapaalla kädelläni tarkasti mitat määrittäen.”

Seppo j Tanninen (2005): Korpus, N.A.B.

PUUTARHASSA KASVAA PÖKKÖSIENI

´



Näyttely- ja kirjantekokiireiden keskellä sienestyskausi pääsi livahtamaan ohi. Sitten tulivat sateet ja sitten pakkaset, joten sienisaalis jäi vaatimattomaksi. Harmittaa. Vaihtelua ruokapöytään toivat jo elokuun alussa puutarhaan ilmestyneet leipävadin kokoiset herkkusienet – yhdestä sienestä sai pannun täyteen. Sen sijaan vanha kanttarellipaikka osoittautui pettymykseksi, vain muutama kuiva sienennysä koko syksynä. Pakastettavaa tuli lähinnä vain haperoista ja kehnäsienistä.

Juuri kuulin uutisista, että tatteja on tänä vuonna saatu ennätysmäärin. Mutta en minä vaan ole löytänyt kuin muutaman herkkutatin, jotka tulivat samantien syödyiksi. Visuaalisesti sienikausi on ollut upeaa katsottavaa, varsinkin kärpässieniyhdyskunnat kasvoivat parhaimmillaan metropolisiin mittasuhteisiin. Yhtä sellaista piti käydä vielä jälkikäteen kuvaamassa, mutta joku oli potkinut sienikaupungin maan tasalle.

Vanhaa sienestäjää ilahduttavat kaikki hassunnimiset harvinaisuudet, kuten tympöset, lapakat, pököt, orvakat, käämikät, nupikat, kuupikat, loisikkaat, hiipot, lätikät, haprakkaat ja risakkaat. Siinä meni jo suomen kielen oikolukuohjelma Voikko aivan ulalle. Naapurin kanssa kinatessa löytyy sienien nimistöstä muutakin käyttökelpoista herjausarsenaalia kuin tuo kaikille tuttu limanuljaska (Gomphidius glutinosus): – Senkin hurmehiippo (Mycena haematopus). – Onko sitä hytyvinokasta (Hohenbuehelia) näkynyt? – Se lähti sen kalvastympösen (Hebeloma crustuliniforme) kanssa baariin.

Mustaseljapensaan juurelle kasvoi syyskuussa terhakas rypäs puistopökkösieniä (Mutinus ravenelii). Luulin ensin tuota valkoisesta munasta nousevaa ufon näköistä hirviötä kovinkin harvinaiseksi, mutta alkujaan Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva sieni on levinnyt rivakasti ja sitä on tavattu jopa Oulussa. Koiranpökkösieni (Mutinus caninus) olisi ollut harvinaisuus, sitä on tavattu Suomessa vain Houtskärissä. Tanskassa sieni on niin yleinen, että se erehdyttävästi korvaa polkujen varsilla aidot koiranpökäleet.

Myöhäissyksyn muoto- ja värimaailmaa ilahduttavat myös maljakkaat (Aleuria), nuo vilpittömin mielin luontoon lähteneen ihmisen todellisuususkoa horjuttavat omituiset oliot. Maljakkaat viihtyvät koko Pohjolassa Jäämeren rantoja myöten paljaalla maalla, sorateillä, sepelillä tai vaikka asfaltilla. Oranssimaljakas (Aleuria aurantia) hehkuu niin uskomatonta värin heleyttä, että täytyy silmiään hieraista, ikään kuin ne siitä kummemmiksi tulisivat. Turhaan ei tämä värisävy ole saanut väritölkin kylkeen epiteettiä Tono Amarillo de Cadmio Naranja.

Ilma on syksyisen korkea ja kirkas, ei muuta kuin kamera olalle ja ulos luontoon. Ennen lumen tuloa ehtii vielä tutustua metsän outoon mutta kiehtovaan maailmaan.

KUUMIEN LÄHTEIDEN PYYKKÄRIT

´



Viime viikolla posti toi Islannista kirjan Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk). Hieno ja näyttävä teos kuumien lähteiden laakson pyykkäreille omistetusta näyttelystä ja performanssikulkueesta pitkin Laugavegur-katua (Hot Springs Road) Laugardalurin laaksoon. Tapahtuman ideoijana on toiminut Start Art Gallery, joka sekin sijaitsee samaisella pyykkärien kadulla. Katu on nykyään yksi Reykjavikin pääkaduista, mutta aikanaan se rakennettiin helpottamaan pyykkärinaisten pyykinkuljetusta kaupungista Laugardalurin kuumien lähteiden laaksoon, jossa pyykinpesu jatkui yhtämittaisesti 1700-luvun lopulta aina 1970-luvulle saakka. Pyykkiä kuljetettiin ensin kantamalla, sitten erilaisilla työntökärryillä ja lopulta hevospeleillä. Kunnes lähteistä vedettiin putket kaupungin taloihin ja kaikki saivat kuuman lähteen omalle pihalleen.

Ensin pyykkiä pestiin taivaan alla, mutta jo 1800-luvulla paikalle rakennettiin pesijöille suojarakennuksia, joihin mahtui parhaimmillaan satakunta pyykkäriä (ja lauma lapsia) samaan aikaan. Välillä rakennukset paloivat ja pyykkiä pestiin jälleen 30 vuotta taivaan alla, ja sitten taas rakennettiin uudet tilat. Pyykkiä pestiin käsin 1950-luvulle saakka, sen jälkeen tuli käyttöön erilaisia pesukoneita ja lopulta pesula.

Kirjan kuvia katsellessa tulee mieleen lapsuus ja Pahajoen kylän pyykinpesijät, tosin Pahajoen pyykkilassille ei mahtunut kuin muutama akka (ja pari kakaraa) kerrallaan. Mutta paikka oli hieno, korkeat koivut reunustivat sillanpieliä ja luonnonkiviset portaat laskeutuivat jokeen saakka. Monet joutavat päivät vietin siellä talkkunaa syöden ja rantavedessä makaavia suuria haukia katsellen.

Laugardalurin lähteiden tulikuumassa rikkipitoisessa vedessä pestiin maailman puhtainta ja vaarallisinta pyykkiä, sillä palovammat olivat yleisiä. Kohtuullisen puhdasta pyykkiä tuli varmaan Pahajoellakin, vaikka pyykki jouduttiin keittämään suurissa rautapadoissa niin kesällä kuin talvellakin, sillä Mäntyahon lähteistä jokeen virtaavat vedet pitivät jokiveden jääkylmänä kesän helteilläkin. Mutta saippua oli Sunlightia niin Pahajoella kuin Laugardalurissakin.

Laugavegurinn -näyttelyyn osallistui 39 islantilaistaiteilijaa ja pyykkärinaisten marssiin 23.5.2009 läpi Reykjavikin näyttäisi kuvista päätellen osallistuneen suurin osa kaupungin asukkaista. Samalla kun muistettiin vanhaa perinnettä pestiin myös mielet ja sielut puhtaiksi taannoisten taloussotkujen jälkeensä jättämästä taakasta. Jälleen kerran täytyy nostaa baskeria islantilaisille ystäville ja kollegoille. Kaihoten katson kuvista tuota juhlaa, jossa luovuuden ilo kumpuaa tuon erikoisen maan aivan erityisistä ihmisistä. Oma vikani, etten ollut paikalla, kutsu kyllä tuli.

Kirjan artikkelit ovat kirjoittaneet Vigdís Finnbogadóttir (The Hot Springs Road), Margrét Guðmundsdóttir (The Old Washing Springs), Aðalheiður Lilja Guðmundsdóttir (Creative Cleansing) ja Sigriður Þorgeirsdóttir (Walking Along Laugavegur, Time and Again).

Kirjaan voi käydä tutustumassa mm. Seinäjoen taidehallissa ja sitä voi tietenkin tilata Start Art Gallerysta (Laugavegur 12 b, 101 Reykjavik).

Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk), Start Art, Reykjavik 2010.

ALUENÄYTTELYÄ PUKKAA

´


Vielä nousee savu Pohjanperältä, ehkä siellä reservaattitaiteilija polttaa tuotantoaan.

Alueellisten taidetoimikuntien perustamisen myötä keksittiin myös aluenäyttelyt. Ensimmäiset aluenäyttelyt järjestettiin paikallisten taidetoimikuntien toimesta lääneittäin 1974. Ideana oli löytää kaikki maan piilevät kuvataiteen lahjakkuudet, siksi näyttelyitä ei jurytetty vaan kaikki halukkaat saivat teoksensa esille. Näyttelypaikat vaihtelivat taidemuseoista taidehalleihin ja erilaisiin varastorakennuksiin. Suur-Helsingin ensimmäinen aluenäyttely (jossa itsekin koin osallistumisen myötähäpeää) järjestettiin Suomenlinnan Rantakasarmissa.

Aluenäyttelyt olivat kammottavia. Niitä oli tarkoitus järjestää joka vuosi (joka ikinen vuosi hamaan maailman tappiin saakka), mutta jo seuraavana vuonna 'hulluus' ylitti silloisen kulttuuriministerinkin kyvyt. Jatkossa aluenäyttelyitä päätettiin järjestää vain joka kolmas vuosi ja ne päätettiin juryttaa. Mutta edelleenkin teoksia tarjottiin tuhansittain, sumaa purettiin ja pakattiin tilapäisissä varastohalleissa, jopa ulkotiloissa. Ammattiliittojen asettamat 'toivottomat' juryt vaelsivat näissä helvetin esikartanoissa valitsemassa lusteen ja juolan kaaoksesta näyttelykelpoisia taideteoksia.

Tuolloin aluenäyttelyillä oli kuitenkin selkeä päämäärä. Valtakunnallinen raati valitsi eri aluenäyttelyistä parhaat tekijät yhteen suureen Valtakunnannäyttelyyn, jota sittemmin pidettiin eri puolilla maata komeissa puitteissa ('rautaministeri' ja maaherra paikalla). Valtakunnannäyttelyyn valittujen joukosta valittiin Valtion kuvataidepalkinnon saajat ja Suomen suurin taideostaja Valtion taideteostoimikunta vieraili näyttelyssä tekemässä avokätisiä ostoksia. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänäkin.

Miten on nyt. Valtakunnannäyttelyt on lopetettu jo ajat sitten. Valtion palkinnot on muutettu Suomi-palkinnoiksi, joita jakaa... jaa'a, kukahan niitä jakaa ja keille. Jossain Helsingissä niitä kai jaetaan. Valtion taideteostoimikunnalla ei ole enää edes matkamäärärahoja, joten sekin harjoittaa maan suurinta 'taidekauppaa' Helsingissä, kaukana maakuntien Suomesta, kuin jossakin toisessa aurinkokunnassa. Salaperäistä on nykymeininki.

Miksi näitä aluenäyttelyitä yhä järjestetään? Nykyään näyttelyn taiteilijat valitsee kuraattori, ei mikään jury. Ja kuraattori on tietenkin tilattu Helsingistä, jotta saataisiin tuoretta näkökulmaa, keskuksen näkökulmaa ja arvostusta. Vaikka me kyllä itse kukin tiedämme tietämisemme salaisimmassa sopukassa, ettei mitään keskusta ole olemassakaan. Mutta me emme uskalla lakata teeskentelemästä.

Nykyään aluenäyttelystä ei valita taiteilijoita yhtään mihinkään. Minkäänlaista ostolautakuntaa ei näyttelyssä vieraile. Näyttelyn avajaisissa ovat läsnä näyttelyn taiteilijat ja jokunen jäsen tapahtuman järjestävästä taidetoimikunnasta. Ainoa todellinen uusi kävijä, jota varten koko show on pystytetty, on tämä Helsingistä tuotu kuraattori. Se ei unohda tätä syksyistä reissuaan Pohjanperän tyhjään ytimeen ikinä. Paikallisessa sanomalehdessä haastatellaan kuraattori ja mainitaan ne taiteilijat, joiden teokset sattuvat osumaan lehden kuvaan. Siinä koko juttu.

Mutta maakuntien aluepolitiikkaan se sopii. Helsingissä tehdään ja toteutetaan virallinen 'sisäsiisti' taidemaailma (ammattitaide), joka jokaiseen maahan tarvitaan. Sitten ovat nämä kaikenkarvaisen harrastelun ja askartelun ikiharmaat maakunnat, jotka juhlapuheissa ovat juuri kulttuurinsa kautta nousukiidossa suoraan kohti kansainvälisiä markkinoita. Siitä pitävät maakuntien liitot huolen; kun Helsinkiin ei päästä (ei saada edes yhtä jäsentä valtakunnallisiin taidetoimikuntiin) niin mennään perskules Eurooppaan. Mutta todellisuudessa koko Eurooppa on hukkumaisillaan näihin 'elämää suurempien' EU-projektiensa parissa puuhasteleviin maakunnallisiin reservaatteihin.

Mutta mitäpä muutakaan tekemistä taiteilijoilla olisi unohduksen horisontin tuolla puolen kuin tehdä taidetta ja osallistua näyttelyihin. Viis siitä vaikka mikään viesti ei milloinkaan yllä minnekään, lähtikö se edes! Olitpa missä hyvänsä, niin et ole missään.

”Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi
pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa,
jäätä, kuolemaa – meidän elämämme,
meidän onnemme.”
Nietzsche

MUOTOJEN ALKUPERÄÄ ETSIMÄSSÄ

   

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta? Juuri se on kulttuurimme ilmeisin tuotos. Halusin tutkia juuri tuota poissaoloa, missä oli tuo tyhjyys?

- Paul Virilio

 Näemmekö me itse vai nähdäänkö meille? Näemmekö me (silmistämme sinkoavilla näkemisen säteillä) oman tahtomme mukaan maailmasta sen mitä haluamme, vai näemmekö me vain sen mitä meille sosiaalikulttuurisessa panoptikonissa näytetään? Näkeminen on niin suuressa osassa havaittua todellisuuttamme, että jopa tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu mahdottomalta. 

Paul Virilio kirjoittaa esseessään Muotojen alkuperä (1984), olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki tulevat (näkemisen) uutuudet ja oivallukset ovat jo nykyhetkessä läsnä kätkettyinä tavanomaiseen arkinäköömme. Virilio vertaa näkökenttää arkeologiseen kaivauspaikkaan. Näkeminen alkaa "infratavanomaisesta", jostakin arkinäkemättömyyden tavanomaisuuttakin alemmasta tavanomaisuudesta. ”Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin: vaikeneva alkaa puhua ja suljettu avautuu.” 

 Virilion mukaan näkemisemme on taantunut triviaaleihin geometrioihin, tajuamme täydellisesti yksinkertaiset muodot (neliön, pallon, kuution jne.), mutta havaitsemme tuskin lainkaan muotoja ympäröiviä "välifiguureja", asioiden ja olioiden väliin jääviä lähes huomaamattomia joutoalueita, rakoja, reikiä ja muita olemattomuuksia. Vuosien harjoittelun jälkeen Virilio sanoo näkötottumustensa saaneen toisen suunnan. 

”Odottamatta eteeni ilmestyi uusia objekteja, (...) eivätkä nämä huomion kohteet olleet enää arkisia, yhdentekeviä, merkityksettömiä, ne olivat päinvastoin äärettömän monimuotoisia, niitä oli kaikkialla, koko avaruus, koko maailma oli täynnä näitä uusia muotoja.” ”Huomasin äkkiä olevani rikastetun tilan ytimessä, autiomaassa olemisen tunne oli kadonnut, vastedes, joka kerta kun avasin silmäni, saatoin halutessani tarkastella nykyajan banaalia muotoilua tai sitten katsoa viereen, aivan viereen, jotta näkisin antimuotojen rikkauden.” ”Tuosta lähtien minulle oli olemassa kaksi näkyvää: ilmeinen näkyvä ja piilevä näkyvä.” 

Pohtiessaan näiden tilapäisten välimaailman muotojen merkitystä Virilio toteaa, että ne eivät ole jättäneet ajatteluumme ja näkemiseemme minkäänlaista jälkeä. Aivan liian nopeasti nämä hahmottomat hahmot katoavat näkökentästämme. Länsimaisen kulttuurin yksilöä ja esinettä painottavassa katsannossa me näemme kaiken aina joksikin (tavaraksi) ja karkotamme taustan, marginaalit ja kaiken poikkeavan akkommodaation epätarkkuuteen. Ellei jokin ole tarkasti jotakin, se ei ole mitään.

 

Valokuvan osuutta ei näkemisen näivettymisen yhteydessä kannata aliarvioida. Jos valokuvasta ei tunnista jotakin esinettä (oliota), se ei ole edes kuva, valokuvasta puhumattakaan. Viriliota lukiessa tuntuu kuin jotakin mullistavaa olisi juuri parhaillaan tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä. Joku sanoi, että Virilio on pystyttänyt meille tikapuut joihin on asennettu vain pienojen väliset tyhjät osat. 

Virilio johdattaa meidät salakavalasti demokratiasta dromokratiaan, jossa tasa-arvoa ei enää mitata toimeentulokamppailussa pärjäämisessä, vaan yhtäläisen ja tasapäisen vauhdin ylläpidossa. Vaan eikö meidän poliitikot ole jo pitkään vaatineet yhtä leveää kaistaa kaikille, vaikka he eivät ehkä vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan tiedä, mikä heihin iski. Onko vauhti jo liiankin leveää? 

Olen aina ollut vakuuttunut, että tulevaisuuden uutuus ja omaperäisyys on jo läsnä nykyhetkessä, kätkettynä kunkin arkinäköön, mistä jatkuva yritys osoittaa muutos- ja uudistushalujeni tasolla olevaa terävänäköisyyttä. Näkökenttä on minusta aina ollut verrattavissa arkeologin kaivauspaikkaan.

- Paul Virilio 

 Paul Virilio (1980): Katoamisen estetiikka, Gaudemus.

OLEMATTOMAN ASIALLA

´


Onkalotyömaa vai uusi Forum Romanum?

Fenomenologian perusperiaate on, että kaikki havaitaan aina joksikin. Tällä tavoin havaittu todellisuus on kuin rusinapulla, jossa rusinat edustavat havaittuja asioita ja esineitä, joilla on nimet ja tarkat sijaintikoordinaatit. Loppu onkin sitten tätä liian suuren glykeemisen indeksin rasittamaa havaitsematonta ja tiedostamatonta höttöä, joka on aivan liian vaarallista nautittavaksi.

Silti monet (mm. Bellow, Nietzsche, Tanninen) ovat todenneet, että mikään ei valaise olevan kosmista huimausta olemattoman äärellä niin kuin tiedostamaton.

Maalaustaiteessa tämäkin ilmiö saa selkeät puitteet ja mittasuhteet. Tosin ensin on ylitettävä se kynnys, jossa taide yrittää muka esittää jotakin. Maalarit eivät ole halunneet jäljitellä tai edes kuvata todellisuutta, vaan loihtia esiin todellisen (suoran) kokemuksen, vietellä esiin palan tiedostamatonta todellisuutta, kuten Cézanne asian ilmaisi.

Havainnoitsija näkee näkymästään vain osan, osa on piilossa esineiden ja olioiden takapuolella tai niiden peittämänä. Sinisilmäinen havainnoitsija uskoo, että näillä näkymättömilläkin alueilla ovat asiat reilassa, tai että siellä ylipäätään on jotakin eikä takapuoli ole vaikkapa unohtunut jonnekin. Viime kädessä havainnon kokonaistodellisuus perustuu silkkaan luottamukseen, vilpittömään ja hyvään uskoon. Mutta maalarille se ei riitä.

Maalari joutuu maalaamaan aivan erityisellä huolella juuri nämä olemattomat alueet; ne ovat maalauksen tapahtumisen kannalta tärkeitä kohtia. Juuri näistä olemattomista kohdista, uskaltaisiko sanoa aukoista, olemisen todellisuus virtaa taideteokseen. Kerrotaan että eräänä kauniina päivänä Wu Tao-tsu (s. 698 - k. ?) astui sisälle maalaukseensa; tarinaa on myöhemmin alettu kutsua myytiksi, mutta ehkäpä se olikin arkista todellisuutta muinaisessa Kiinassa. Asiasta raportoineet aikalaisetkin kertovat siitä kuin mistä tahansa jokapäiväisestä tapahtumasta tyyliin, Tanninen astui sisälle liiteriin.

Cézannen maalauksissa näillä tiedostamisen katvealueilla tapahtuu outoja asioita. Maalauksessa Sininen maljakko (1890) on maljakon taakse maalattu tavallisen näköinen lautanen, mutta mitä sille on tapahtunut. Onko se haljennut vai venynyt jonkin oudon voiman paineessa. Vai onko siellä peräti kaksi lautasta limittäin. Ja mitä tapahtuu Madame Cèzannen muotokuvan (1894) keltaisen tuolin takana. Onko siellä nurkkaus, sillä jonkinlaisessa kulmassa tuolin taakse johtavien jalkalistojen täytyy siellä kohdata. Jos halkaisee madamen kahtia niin tuo kohtauspaikka on juuri tuolla viivalla.

Valokuvassa ei mitään tällaista voi tapahtua, sama maisema valokuvana näyttää maalaukseen verrattuna kummallisen puutteelliselta. Merleau-Pontyn mukaan valokuvan kuvallisuus on ikään kuin inhimillisen työn ja tavaran läsnäolon rasittamaa. Tämä voisi olla syy, miksi valokuvat toimivat hyvin työkalujen ja muiden tarve-esineiden kanssa ripustettuina. Kun taas taideteosten kanssa samaan näyttelytilaan ripustettuina niiden olo on kovin vaivautunutta – tekisi mieli ottaa ensin housut pois ja sitten vasta katsoa.

Tässä kohtaa on tapana todeta, että maalauksella on omat todellisuuden vaatimuksensa, joita ei kannata yksisilmäiseen valokuvan katseluun tottuneella silmällä arvioida. Maalauksessa sivusta nähty ympyrä (kuten Cézanne sen näki) saattaa väreillä ellipsin kaltaisena, mutta silti se ei ole ellipsi. Taide on henkilökohtaista havaitsemista, sanoi Cézanne ja lisäsi vaativansa katsojan älyä organisoimaan lopullisen teoksen. Se oli pahasti sanottu, mutta paljon mitään muuta hän ei sanonutkaan; hän piti enemmän maalaamisesta kuin puhumisesta.

Cézanne pyrki yhdistämään 'todellisen' luonnon ja aistimuksen luonnosta yhdeksi ja samaksi kokemukseksi maalauksessa. Rilke puhui uskaltavampien tahdosta, ”usein myös olemme uskaltavampia kuin itse elämä on”. Taiteen tekeminen vaatii elämää suurempaa uskallusta astua yli tutun maailman rajan tiedostamattomaan 'höttöön', kuten tulin sitä paremman puutteessa nimittäneeksi. Oleminen itse pitää tuollaisesta uskalluksesta kumpuavassa taideteoksessa olevan (todellista) tapahtumista yllä, vapaasti Heideggeria mukaillen.

Nyt olen joutunut jo kauas aavalle suolle; tarvitsisin vähintäänkin apurahan päästäkseni täältä pois. Onko suosittelijoita? Merleau-Pontyn mukaan me olemme sopeutuneet ja ankkuroituneet esineisiin, ja sille (ja vain sille) perustalle rakentuu tieteellinen maailmankuvamme. Ainakin toistaiseksi, mutta kunhan saamme ”Onkalon” valmiiksi, niin sitten meillä on piilossa maan uumenissa jotakin todella olematonta ja tiedostamatonta. Samalla hetken lyömällä avautuu aivan uusi mitta elämää suuremmalle uskallukselle.

Miltä taide tulee tuossa uudessa estetiikan kirkkaudessa näyttämään on suuri arvoitus. Ehkä se on se viimeinen taideteos.

”Hiukkanen käyttäytyy niin kuin se noudattaisi identiteetin, ristiriidan ja kolmannen poissuljetun lakeja, joita ikään kuin kaiken, mitä voi kuvata, pitäisi tässä maailmassa noudattaa.”
Jaan Kaplinski

MARCUS AURELIUSTA LUKIESSA

Marcus Aureliuksen (keisarin ja filosofin) ainoa säilynyt teos Itselleni on hajanainen mietekirja, jonka mutikoiminen sieltä täältä tuntuu sopivalta lukutavalta. Kirjan englanninkielinen nimi Meditations on ilmeisen sopiva. Mainiossa mikrohistoriaa haarukoivassa kirjassaan Johtolankoja pitää Carlo Ginzburg Itselleni-kirjaa varhaisimpana vieraannuttamista pohtivana teoksena. Siis länsimaissa, buddhalaiset ovat luku sinänsä.

Näin Marcus Aurelius: ”Sinun tulisi omaksua tämä (vieraannuttamisen) tapa koko elämäsi ajaksi, ja kun asiat tekevät sinuun hyvin voimakkaan vaikutuksen, sinun tulee paljastaa ne, ymmärtää selvästi niiden mitättömyys antamatta loistavan ulkokuoren pettää itseäsi.”

Jotain syystä se tuo mieleen Tuomas Akvinolaisen estetiikan, jonka mukaan kauneuden kokemuksessa yhdistyvät kokonaisuuden sopusointuun eheys ja loistokkuus. Tällainen harvinainen yhdistelmä (kauneus) aiheuttaa syvää melankoliaa. Tuomaan mukaan rumakin on kaunista; tosin rumalta puuttuu jotakin, mitä siinä lajityyppinsä mukaan pitäisi olla.

Marcus Aurelius puolestaan on vakuuttunut, että jos asiat nähdään sellaisina kuin ne todella ovat, ne eivät ole kaunista katsottavaa. Mitä on simpukan vereen kastettu lampaanvilla, kysyy keisari Aurelius ja vastaa, että se on ”purppuraa” johon keisarit ja ylimykset ylpeydellä sonnustautuvat. Tai sonnustautuivat, nykyään ”purppuran” värjäystaito on kadonnut.

Ginzburg kirjoittaa: ”Marcus Aureliuksen itsekasvatus edellyttää, että ensin pyyhitään pois virheelliset mielikuvat, itsestään selvinä pidetyt olettamukset ja totunnaiset havaitsemis- ja käsittämistapojen tylsistyttämät toistuvat tunnistamiset. Voidaksemme nähdä asiat on ensin katsottava niitä ikään kuin ne olisivat merkityksettömiä.”

Eikö tuossa ”toistuvissa tunnistamisissa” kuuluu ikään kuin Heideggerin ääni.

Marcus Aureliuksen kirja ilmestyi 1558, siis järkyttävän myöhään, noin 1400 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Siitä lähtien kirja on ollut yksi luetuimpia, mm. Tolstoi luki sitä innokkaasti.

Mutta jo 30 vuotta aikaisemmin (1529) ilmestyi Marcus Aureliuksen kultainen kirja, joka saavutti valtaisan menestyksen ympäri Eurooppaa. Kirja oli fransiskaanimunkki (myöh. Mondoñedon piispa) Antonio de Guevaran laatima väärennös, jolla ei ollut mitään tekemistä Aureliuksen käsikirjoituksen kanssa. Mutta vieläkin de Guevaran sepityksiä kulkee Aureliuksen nimissä, yksi niistä karkasi de la Fontainen tyhmästä talonpojasta kertovaan runoon Tonavan talonpoika.

Kokonaan omanvoiton pyyntiä ei de Guevaran väärennös ollut; tällaisen kaksinkertaisen vieraannuttamisen keinoin hän onnistui arvostelemaan Kaarle V:n (jonka hovisaarnaaja hän myös oli) hallinnon vääryyksiä ja julmuuksia .

"Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen."
Hölderlin

Carlo Ginzburg (1996): Johtolankoja, Gaudeamus.