SISUSTUSTAULU SÖI SEINÄN

´


Jos jotain tällaista ilmestyy seinällesi, ryhdy kapinaan!

Eräässä kolumnissani lanseerasin käsitteen taideke, jolla yritin kuvata taiteilijoiden näköisten taiteilijoiden perinteisillä taiteentekemisen tekniikoilla tekemiä taideteoksen näköisiä eineitä. Taideke on erehdyttävästi taideteoksen oloinen ja näköinen teos, mutta siinä eivät kuitenkaan toteudu taiteelta vaadittavat ominaisuudet. Mitä ikinä ne sitten ovatkin. Länsimaisen taiteen (kauneuselämyksen) vaatimukset esitti jo Augustinus joskus 400-luvulla, mutta tyydymme tässä Akvinon Tuomaksen 1200-luvulla asettamaan 'kauneuskokemuksen' kolmijakoiseen maksiimiin: harmonia (consonantia), eheys (integritas) ja kokonaissäteily eli kirkkaus (claritas). Jos nuo parametrit leikkaavat yhdessä ja samassa paikassa, niin silloin ollaan taideteoksen äärellä. Tuomaan kaunis on myös hyvää; se ei voi olla huonoa, sitä paitsi huono ja ruma ovat vain keskeneräistä hyvää ja kaunista.

Luulisi, että tuollaiseen päämäärään pyrkisi jokainen taiteenystävä taideteosta hankkiessaan. Mutta ei. Suurin osa taidehankinnoista tähtää tieten tahtoen huonoon taiteeseen tai sitten näihin taidekkeisiin, jotka ovat niin autuaan hyvää tekevästi taiteesta vapaita objekteja.

Kirjoitin eräässä runossani, että ”suuri taide on velkaa suurelle seinälle”. Freudin mukaan asumus on kehittynyt korvaamaan ihmisen ensimmäistä olinpaikkaa äidin kohtua, ”sitä, joka aikanaan takasi hänelle turvan ja hyvänolon tunteen ja jota hän luultavasti on jäänyt alati ikävöimään”. Yksilön kehittyessä primitiivisestä 'mielihyväminästä' kohti yhteisöllistä 'kulttuuriminää' ovat myös inhimillisen asumuksen seinät laajentuneet ja suorakulmaistuneet, tietoisuus (ja ehkä myös tiedostamaton) vaatii korkeutta ja leveyttä, mutta ennen kaikkea se vaatii nurkkien ulospäin suuntautuvaa aggressiivista terävyyttä.

Tässä mielessä ei olekaan ihme, että seinien alastonta ja julkeaa vaatimusta on kiire peitellä. Tähän tehtävään löytyy täsmävälineet: seinävaateet, taulut ja kehystetyt taulut. Perheasumuksesta omaan 'kämppäänsä' muuttaneen olemisen itsellisyyttä viestittävät kehystetyt modernin taiteen julisteet (Picasso, Miró, Rothko). Todella rohkeat yksilöt representoivat seinillään 'haluminänsä' täysivaltaista oloa huomiota herättävillä 'oikeilla' taideteoksilla – mitä arrogantimpaa sitä parempi. Mutta loput 97 prosenttia peittävät häpeälliset seinänsä (kuin takapuolensa) mitäänsanomattomilla tauluntekeleillä ja säyseillä seinävaatteilla. Tähän tarpeeseen (tarveaukkoon) iskee taideke, taideteoksen näköinen sisustuselementti, joka näyttää siltä mitä se ei ole. Siitä sanotaan mieluusti vieraille, että eihän se kai hääviä taidetta ole mutta minä tykkää(n) siitä – se tuo mieleen yhtä sun toista, ja varsinkin sitä toista.

Luulisi, että näillä olisi pärjätty, mutta ei ole. Nyt ovat tulleet ns. sisustustaulut, jotka ovat esineinä vähemmän mielenkiintoisia kuin paljas seinä; ne eivät pelkästään peitä seinää vaan suistavat sen manifestaattisesta seinänä olemisen riemustaan minkä tahansa alkeellisen majan tai luolan suojakuoreksi. Mitä nämä sisustustaulut sitten viestittävät mitäänsanomattomuudellaan nykypäivän kerrostalon luola-asumuksessa, että täällä asuu täydellisesti halunsa ja intohimonsa menettänyt vaatimattomuus, että täällä ”ei subjektin tarvitse nuhjuisuuttaan hävetä”. Onko todellakin syntynyt uusi ”turha sukupolvi”, jolle lapsuudesta saakka jatkunut taidekkeiden ja muiden sisustuksellisten turhakkeiden kokemisen jälkeen ei enää mikään ole tarpeeksi tylsää.

Salakavalasti sisustustaulut pitäytyivät ensin kopioimaan maisemia, taideteoksia ja tunnettuja kaupunkinäkymiä – sittemmin niihin sai painattaa vaikkapa oman valokuvansa. Mutta nopeasti niihin ilmestyivät täysin kohteettomat esineet ja kaikenkarvaiset luonnonelementit vailla minkäänlaisia kontrasteja ja jännitteitä. Mutta valmistajien mukaan sisustustauluillakin on filosofiansa: ”Muotokieli on Pohjolan luonnosta.” ”Tuotteet ovat sisustustaidetta, mutta niillä on silti funktio.” ”Kauneuden lisäksi ne parantavat kodin ja yrityksen akustista olemusta.” ”Kun sisustat, sisusta tyylillä!”

”Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys”, sanoi Jean Genet aikoinaan. Kuinka kauas me olemme tulleetkaan (kaikesta), ja millaiseen harmaalla livottuun lopullisen ”tyylin” maailmaan, jossa paskanruskeakin loistaa heleänä. ”Säästä ja tee se itse!” Vaivattomasti löytyykin sivusto, jossa annetaan ohjeet sisustustaulun valmistamiseen. Siinä ei kauan nokka keiku. Hankitaan halutun 'taulun' kokoinen styroksilevy ja vähän isompi pala jotakin 'nättiä' kangasta. Taitelleen kangas 'nätisti' styroksilevyn taakse ja pannaan nitojalla tai nastoilla kiinni. Lyödään naula seinään ja tökätään ”se” siihen.

”Valo lankesi pehmeästi ja tasaisesti, aivan kuin
se olisi tunkeutunut sisään ohuen verhon läpi.
Seisoin yhteen suuntaan kerrallaan ja viipaloin
olemattomuuksia toisella silmälläni ja toisella
vapaalla kädelläni tarkasti mitat määrittäen.”

Seppo j Tanninen (2005): Korpus, N.A.B.