EPÄONNEKAS STENDHAL

Pääkadut olivat valaistuja mutta syrjäkujat olivat pimeitä loukkoja. Hakeuduin kohti kaikkein pimeimpää epäonnistujien kujaa. Rooma 1983, kuva SJT.

En retudi panda nasti abela macha. 

Kun kiinni on suu, ei siihen kärpänen tuu.

Prosper Mérimée (1848)

Raffaello (1483–1520) kertoi kirjeessään Baldassare Castiglionelle, kuinka kauneus oli nykyään käynyt naisväen keskuudessa niin harvinaiseksi, että mestari joutui naisfiguureja maalatessaan turvautumaan ”mielikuvituksensa idearikkauteen”. Olivatko naiset todellakin silmin nähden rumentuneet, kuten Raffaello väitti. Tähän samaan päätelmään päätyi myös Stendhalin suuresti ihailema Johann Joachim Winckelmann (1717–1768), jonka mukaan jo antiikin veistoksista saattoi päätellä miten sopusuhtaisia tuon ajan kaunottaret olivat olleet. Toisaalta hyvin muodostuneilla pojilla, vihjaa Winckelmann, oli paremmat luontaiset edellytykset ymmärtää taiteen ”suloutta” kuin hyvin muodostuneilla tytöillä, jotka kumminkin olivat sopusuhtaisuudestaan huolimatta naisellisuudessaan ”löysälihaisia”.

”Sulous” oli Winckelmannin aikoina taideteoksen tärkein taiteellinen ominaisuus, sittemmin taideteoksista on ”sulous” kadonnut – nykyään kyseistä sanaa ei voi käyttää minkään yhteydessä. Raffaello tuli myöhemmin tunnetuksi oudosta valoilmiöstä, joka seurasi hänen kintereillään kuin kuuliainen koira. Juuri tällä kohtaa muistikirjastani on kadonnut useita sivuja.

Illan varjot pitenivät nopeasti ja valoisat läikät hupenivat näköpiiristä. Yritin kävellä nopeammin ehtiäkseni turvaan jonnekin rauhalliselle kadulle. Elettiin myöhäisillan meluisaa ja riehakasta aikaa. Tuuli keinutti katulamppuja ja ravisti lehtiä kadunvarren puista. Tuon tuostakin vastaani käveli kauniita pitkäsäärisiä naisia, jotka olivat kaukana Raffaellon kuvaamista lyhytsäärisistä ja leveälanteisista pomonoista. Jotakin oli sen jälleen tapahtunut. Naisethan saattoivat muuttua yhdessä yössä, kuten niin monet historioitsijat todistivat. Pääkadut olivat valaistuja mutta syrjäkujat olivat pimeitä loukkoja. Hakeuduin kohti kaikkein pimeimpää epäonnistujien kujaa.

Hämärässä trattoriassa oli hiljaista, vain järeäniskainen isäntä tuijotti pienestä televisiosta pyöräilykilpailua. Minä tuijotin tiskin takana olevaa nurkkaa; siellä ei ollut mitään nähtävää. Stendhal oli sanonut, että nähtävyyksien katseleminen oli pettymysten maksimointia. Stendhalin itsensä tiedettiin sortuneen ylenpalttiseen nähtävyyksien katselemiseen. Stendhal ei ollut hänen nimensä – hän oli ajautunut epävarmuuteen nimensä suhteen. Kaikkiaan hän käytti elämänsä aikana 170 pseudonyymia, joten häneltä oli turha kysyä, kuka hän oli.

Stendhal oli hiljainen mies, hän eli enemmän mielikuvitusmaailmassaan kuin todellisuudessa. Stendhal oli epäonnistunut elämänsä aikana ainakin kolmesti: sotilaana, virkamiehenä ja rakastajana. Jotkut sanoivat hänen epäonnistuneen myös kirjallisessa kutsumuksessaan. Väite on yliolkainen, vaikkakin vain muutama harva luki Stendhalin kirjoja hänen elinaikanaan. Pitkässä marssissa juuri epäonnistumiset osoittautuivat Stendhalin voimaksi. Sitä paitsi onnistumiset ovat vain silmänlumetta epäonnistumisien suuressa spektaakkelissa. Romaaninsa Parman kartusiaaniluostari (1839) hän omisti noille harvoille onnekkaille: Per pochi fortunati.

Punaista ja mustaa (1830) romaanin suomennoksen alussa on muutama sivu lukijalle, jossa nimettömänä pysyttelevä kirjoittaja mainitsee, että Stendhalilla ei ollut lainkaan mielikuvitusta, mutta eihän Kafkallakaan ollut. Mikään ei ole niin yliarvostettua kuin mielikuvitus, jos ryhtyy luovaan työhön kannattaa unohtaa mielikuvitus.

Hän pystyi kyllä arvostelemaan toisten näytelmiä, mutta ei keksinyt juonta omaansa. Rakkausrintamalla hänellä oli myös huonot edellytykset, sillä hän oli lyhyt, lihava ja ruma. Hänellä oli suuri pää, paksu nenä ja lyhyet jalat.

Yleinen mielipide ei ollut Stendhalin puolella. Yleinen mielipide pysyy voimissaan vain sekaantumalla juuri siihen, minkä kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, nimittäin yksityisyyteen. Välttääkseen yksityiseen elämäänsä kajoamisen Stendhal keksi Punaisen ja mustan näyttämöksi imaginaarisen kaupungin Verriéres.

Pieninkin ulkoapäin tullut apu olisi riittänyt häntä rohkaisemaan, sillä voitettava vaikeus ei ollut kovin suuri, mutta hän oli yksin, niin kuin valtamerellä ajelehtiva alus.

Punaisen ja mustan alussa Stendhal määrittelee taiteilijaan kohdistuvan arvostuksen Grenoblen vankilassa vallankumoukselliselta maanmieheltään Antoine Barnavelta lainaamin sanoin: ”Kunnioitusta hölmöiltä, ihastusta lapsilta, kateutta rikkailta ja halveksuntaa viisailta.” Muutakin tähdellistä lainattavaa Stendhal löytää lähes jokaisen luvun alkuun. Romaanin loppupuolella Stendhal lainaa hyvästä syystä Schilleriä:

Hajanaiset lausumat, satunnaiset kohtaamiset muuttuvat mitä ilmeisimmiksi todisteiksi kuvittelukykyisen miehen mielessä, jos hänen sydämessään on hiukankin tulta.

Eräänä unettomana yönä kirjan päähenkilön Julien Sorelin mieleen putkahtaa sutkaus Jean de Rotroun näytelmästä Venceslas (1648). Sorel muistaa, ettei muistanut sitä aiemmin illalla käydyn keskustelun tuoksinassa, kuten niin usein käy, vaan vasta myöhemmin nukkumaan mennessä ja keikkuessaan jo unen rajamailla.

LADISLAS: – Sieluni on valmis.

KUNINGAS: – Niin on myös mestauspölkky, päänne sille viekää.

Stendhal kuoli hotellihuoneessa Pariisissa – tuossa yksinäisten kuolemien kaupungissa. Stendhalin hautasaatossa vaelsi Montmartren hautausmaalle vain kolme ihmistä: yksi oli arkussa makaava kirjailija ja toinen Prosper Mérimée, mutta kolmannesta ei ole tietoa – ehkä hän oli niitä onnekkaita. Georges Bizet sävelsi Mériméen vähäisen romaanin Carmen oopperaksi vasta viisi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, joten hänkin lukeutui epäonnistujien suurenmoiseen joukkoon.

Oli maaliskuu, kuukausista hulluin – mese pazzo. Kaukana aurinkoisessa Lombardian maakunnassa kevätmyrskyt lennättelivät jo kattoja ja repivät puista suuria oksia katujen tukkeeksi – ja heti tuulten tauottua räjähtivät jasmiinit täyteen kukkaan. Stendhal oli itse laatinut hautakiveensä tekstin:

Tässä lepää

Arrigo Beyle Milanolainen

– eli, kirjoitti, rakasti

Stendhal: Punaista ja mustaa, suom. Joel Lehtonen, Karisto 1929.

Prosper Mérimée; Carmen, suom. Reino Hakamies, kuv. Antero Aho, Otava 1959.

Antero Ahon kuvitusta Prosper Mériméen pienoisromaaniin ”Carmen”, 1959.