Herään aikaisin aamusta,
sataa kevyttä räntää. Aamutoimien jälkeen pakkaan koriin
teetermoksen ja eväät. Siirrän hiihtovälineet autoon ja lähden
ajamaan. Ennen kuin pääsen suoralle tielle on kierrettävä viisi
liikenneympyrää – olen ryhtynyt epäilemään ettei sellainen
kiertäminen tee ihmisen tajunalle hyvää. Lähestyn jo Alavutta
ennen kuin saan itseni kiinni jonkinlaisesta ajatuksesta – se
liittyy lapsuuden kokemuksiin tienvarsien taloista. Ne riivasivat
minua. Ihmettelin keitä noiden mustien ikkunoiden takana asui, miksi
he olivat siellä – eikö olisi ollut parempi olla jossakin
muualla.
Äitini kanssa kävin
kyläilemässä monissa mustanpuhuvissa taloissa – ei kyläilemisen
ilosta vaan velvollisuudesta, kuten äitini antoi ymmärtää. Minä
olin seuralainen, minun mielipidettä ei kysytty – minä olisin
äitini mukana kävellyt vaikka jyrkänteeltä alas. Yhä tänä
päivänä nämä Pahajoen talot ovat minulle arvoitus. Lipakolla
ohitan syntymätaloni, pihassa on hopeankiiltävä auto. Siellä on
joku, istuu luultavasti ikkunan ääressä kuin isoäitini aikoinaan
ja katsoo mietteissään harmaata maisemaa – Karjalassa olisi
parempi. Tien toisella puolella on harmaa mökki. Siitä mökistä
tuli tyttö hoitamaan minua – pitämään silmällä etten putoa
kaivoon. Sen tytön yhä muistan, ripottelin hiekkaa hänen paljaille
polvilleen ja kiljuin hurmiossa kun hän pompotteli vähäistä
olemustani sylissään.
Valitsen vanhan
ja mutkaisen valtatien 66. Seuraavasta mutkasta avautuu näkymä
vanhalle kansakoululle. Koulussa istuin Saijan vieressä, hän oli
hento ja lähes läpikuultavan hauras ilmestys. Katselin ikkunasta
ulos, en pystynyt keskittymään mihinkään. Lääkäri määräsi
Saijalle voita heikkouteen, kaksi isoa lusikallista joka päivä.
Vitamiineista ei kukaan puhunut mitään. Pidin silmällä, että
Saija otti voiannoksensa, samalla pidin silmällä Saijan polvia –
ne olivat täydellisen symmetriset. Sellaisen kokemuksen olisi
pitänyt kannustaa ihmistä, nostattaa siivilleen – vaan minä
aloin taantua. Riuduin jo ihan silmissä.
Minulla ei
ollut mitään sanottavaa, joten ainekirjoitus tuotti suuria
ongelmia. Hädin tuskin sain aikaiseksi kolme riviä – kirjoitin
yleensä kohtaamistani todellisista asioista. Niitä oli siihen
aikaan hyvin vähän, tienoon laitamille saakka todellisuutta ei
riittänyt lainkaan. Eräänä päivänä isoisäni toi minulle
kirjoituskoneen, luultavasti hän oli voittanut sen korttipelissä.
Aloin kirjoittaa joka päivä piittaamatta todellisuudesta tuon
taivaallista. Seuraavan aineeni Kun isä lehmän osti opettaja
luki ääneen koko luokalle.
Vanhat
ainevihkot ovat hävinneet, mutta tarinan muistan. Eräänä iltana
isä tuli töistä kotiin. Hän laski evässalkkunsa uunin viereen ja
viittilöi innostuneena ulos. Tulkaapa katsomaan, mitä minä olen
hankkinut, isä sanoi. Menimme ulos. Pihassa seisoi aitan seinään
kytkettynä leukojaan louskuttava otus. Mikä tuo on, kysyi sisareni
pitkäveteisen uteliaasti. Se on lehmä, sanoi isä. Enää me emme
juo pelkkää vettä, vaan tästä laitteesta tulee... Mehua,
veikkasi sisareni, joka piti sunnuntaisin tienvarressa mehukioskia.
Ei vaan maitoa, sanoi isä. Mitä se on, kysyimme yhteen ääneen.
Lehmä röyhtäisi äänekkäästi, nosti häntäänsä ja läväytti
höyryävän kasan pihanurmelle. Karjalassa näitä lehmiä jo oli,
selosti isä tohkeissaan. Ne pantiin kesäksi metsään, siellä ne
söivät sieniä, saniaisia, suoheinää ja mitä nyt metsässä
syödään. Taas näitä karjalajuttuja, sanoi sisareni. Ja minä kun
en syö mitään mitä en ole ennenkin syönyt. Mistä sitä maitoa
tulee, hännästä pumpaten vai, kysyi äiti. Eihän sitä sieltä
tule, sanoi isä ja lähti hakemaan keittiöstä ämpäriä.
Samana keväänä
voitin myös raittiuskilpakirjoitukset. Tosin Sepolla oli tässä
kilpailussa kotietu, totesi opettaja ja viittasi isoisääni
Aleksanderiin, joka ”maailmallisena miehenä” saattoi
käyskennellä iltaisin pihatanhuvilla totilasi kädessään. Hän ei
akkojen puheista piitannut. En muista enää mistä aiheesta
kirjoitin, mutta tuskin sentään isoisästäni, joka ainakin meidän
lasten mielestä oli erityisen mukava mies.
Käännyn
Pahajoen kylään johtavalle rantatielle. Vanhan limonaditehtaan
remontti ei ole edistynyt sitten viime kesän, katon suojaksi
levitetyt muovit repsottavat ja yläkerran ovi on pudonnut maahan.
Lunta on vielä metsässäkin ja pelloilla hieman enemmän, mutta
hiihtokeliksi saakka siitä ei ole. Tastulan pelloille on kasattu jo
pääsiäiskokko. Räntäsade loppuu ja maailma paljastaa itsensä
sellaisena kuin se on.
Iltapäivällä
ajan Rantatöysään, joka ei ole rannassa eikä Töysässä. Haen
puusepänverstaalta nipun kehyslistoja. Radiossa joku ehdottaa
kansanedustajien määrän puolittamista ja edustuskausien
pidentämistä kahdeksaksi vuodeksi. Järkevä mies, vaan politiikka
ei ole järjen asia. Sitten Hvorostovski laulaa venäläisen
kansanlaulun, jossa usva laskeutuu tienoon ylle. Laulajan läpitunkeva
ääni panee auton tutisemaan. Mikään ei voisi sopia paremmin
tänäisen päivän tunnelmaan. Aleksanderhan oli myös laulumiehiä,
palaa muistikuva mieleen. ”Uivat venhot virran uomaa”, saattoi
hän keinutuolissa istuen tunnelmoida. Toisinaan Arvo-setä säesti
kanteleella, ja totilasit höyrysivät pöydällä.
Hetken
mielijohteesta päätän ajaa Kuortaneen kautta. Taas koen tuon
vanhan vaivan, minulla ei ole mitään sanottavaa eikä ajateltavaa,
vähäiset tosiasiat ja menneisyyden haamut on äkkiä ajateltu.
Maisemakaan ei tarjoa mitään virikkeitä, suota ja metsää, ja
vaihteeksi taas suota.
Spleen
Se oli kovaa kiintymystä
näkyvät ominaisuutensa
kadottaneeseen
objektiin.
Sillä ei ollut
osallisuutta
sen enempää pyöreään
kuin
kulmaiseenkaan muotoon.
Jos se oli jotakin
nimenomaista,
se oli kaukana
formaalisten
välineiden
ulottumattomissa.
Kevät tuli aikaisin,
vaan
maa oli jäässä vielä
ensionakin.
Siemenperunat
täytyi kairata maahan.
Iltaisin seisoimme
talon takana hatut
päissä.
Kaukana oli hybris
ja huikentelevaisuus.
Elimme niin tavallista
elämää että huimasi.
SJT 1984
Aleksander Viipurissa
1930-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti