JOUTILAISUUDESTA

Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihinsa. Alhaalla laaksossa maailmoi Kultavuoren asuntoalue. Kuva SJT.

Of Man’s first disobedience, and the fruit

of that forbidden tree, whose mortal taste

brought death into the World,

and all our woe with loss of Eden.

– John Milton, Paradise Lost (1667)

Usein kuulee ihmisten ylistävän joutilaisuuden auvoisuutta. Kunhan pääsen lomalle, en tee yhtään mitään. Usein kuvitellaan myös, että parasta ei-minkään tekemistä on aurinkoisella hiekkarannalla makoilu. Vieressä seisoo väljähtynyt kaljapullo ja mahan päällä levitoi lukematon salapoliisiromaani. Vaan toisin on todellisuudessa, kuten Brian O’Connor kirjoittaa esseessään Joutilaisuus (2022). Kaiken aikaa olemme ryhtymässä ties mihin tekemiseen, sillä joutilaisuus on tylsää ja sopimatontakin. Elämä ei olekaan olemista, vaan tekemistä.

Joutilaisuuden viehätys johtuu äärimmäisestä itsekkyydestä. Marxin (kuten Kantin, Hegelin ja monen muunkin joutilaisuuden demonisoijan) mukaan joutilaisuus ei ole vaihtoehto missään olosuhteissa, ainoa tie edistykseen ja onneen on työ – vaikkapa sitten pakkotyö. Työ kykenee tarjoamaan ihmiskunnalle tien vapauteen ja onnellisuuteen, kaiken sen mitä ylipäätään millään elämänalueilla voisi tavoitella. Työ tarjoaa iloa ja huvia, se on vihonviimeinen vakava asia – se on ainoa asia. Työ on parempaa kuin taivaanmanna – se on jopa parempaa kuin paratiisillinen seksi.

Joten poikkeamme ensin paratiisissa. Erikoista on, että raamattu ei kerro juuri mitään syntiinlankeemusta edeltäneestä viattomuuden ja yltäkylläisyyden ajasta. Vaan mitäpä kertomista siinä olisi ollutkaan – pitkäpiimäistä loikoilua ties minkä puun varjossa. John Milton (Paradise Lost, 1667) on hieman verhoa raottanut villeistä paratiisillisista leikeistä ja hillittömistä eroottisista kirmailuista. Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta erektio päällä kaiken aikaa, kuten kirkkoisä Augustinus on vakuuttanut. Ja Lilith ja Eeva hyörivät halukkaina ympärillä yllään ei rihmankiertämää. Aikaa ei ollut tai jos olikin, niin kukapa sen kulumista olisi huomannut. Ja ruokaa tippui suoraan puista.

Mutta näinhän ei voinut jatkua, se oli selvää. Paratiisissa oli myös käärme. Jotkut arvelevat, että se olisi ollut moneen kyvykäs vanha rouva Lilith. Jotkut taas ovat tietävinään, että se oli paikallisen osaston sosialidemokraatti, joka vaati porukkaa liittymään puolueeseen ja panemaan housut jalkaan! Palkkioksi demari tarjosi hedelmää tiedon ja tietämättömyyden puusta, josta nimenomaan ei pitänyt syödä. Siitä oli sovittu itse Jumalan kanssa. Samassa silmänräpäyksessä Eeva ja Aadam huomasivat olevansa alasti. Oitis Eeva tokaisi, että ”Aatamilla on rumat vehkeet”. Martoa myöten punastunut Aadam haroi vaahterasta lehtiä peittääkseen rumuutensa.

Siltä tieltä ei ollut enää paluuta. Siitä lähtien kysymykset moraalisista arvoista ovat olleet pohdinnan ytimessä. Jo hetken pohdiskelu tekee selväksi, että menestyäksemme järjestäytyneessä maailmassa meidän ihmisten on muuntauduttava kaikkea muuta kuin luonnollisiksi olioksi. Ihanteellinen yhteiskunnallinen olio ei ole jouten, hän ei istu jalat ristissä haaveilemassa, vaan hän touhuaa aamusta iltaan toimen touhuissa. Jopa filosofit ovat kautta aikain laatineet argumentteja joutilaisuuden kiroista. Vaikka, kuten O’Connor huomauttaa, ”jokainen meistä tuntee joutenolon houkutukset ja joskus lankeaa niihin”.

Itsetietoinen joutilaisuus on elämäntapa, jota tavoitellaan ja jalostetaan luomaan mielikuva mukavasta elämästä, joka on massojen käsittämättömän uurastuksen tuolla puolen. (…) Näistä piirteistä on helppo päätellä, että joutilaisuus vastustaa suurta osaa siitä, mitä pidetään oikeana ja normaalina: joutilaisuudella ei ole mitään tekemistä tuottavuuden, työn, aseman tai kunnian kanssa.

– O’Connnor (s. 15)

Ylistäessään työn luomaa yhteisöllistä hyödyllisyyttä – kovan ponnistelun ja uupumuksen nautinnollisuutta – Marx kieltää ankarasti toimeliaisuudesta ”laiskuuteen” vetäytymisen. Modernin ajan ihminen ei enää osaa edes kuvitella paratiisillista joutilaisuutta, kirjoittaa O’Brien. ”Marxin täytyy toisaalta teoriansa tähden kieltää ja mustamaalata nämä nautinnot yhdistämällä ne kapitalismin vääristämään maailmaan. Uudenlaisessa maailmassa odottavat kokemukset, jotka eivät kärsi tällaisesta vääristymästä. Joutilaisuus on Marxin uudenlaisen maailman vihollinen.”

Niinpä Työ julistettiin pyhäksi, se ei ollut vain elämisen vaan myös teorian kannalta tarpeellista ja hyödyllistä. Työtä oli ryhdytty kutsumaan ansiotyöksi – ihmisten (nyk. kansalaisten) toimeentulo oli kytketty työn suorittamiseen. Joten jako-osaakin oli tarpeen ihmetellä, että keiden taskuissa ne voittomarginaalit pyörivät. Siitä syntyi alituisia kismoja. Koko elämismaailma oli (ja on) alistettu työntekemisen uhrimenoille ja palvonnalle. Mitähän vanha rönöparta Marx sanoisi nykymenosta, kun juuri mikään työnteko ei enää ole pyhää, nippa nappa edes tarpeellista. Suurin osa työstä tuottaa turhaa tavaraa, pilaa ilmaston ja saastuttaa vedet.

Hannah Arendt huomauttaa (Vita activa s. 315), että ”oleminen” on ainoa suure jonka ihminen voi tiedostaa vain itseään tutkistelemalla. Tästä syystä niin monet filosofit (Marx, Nietzsche, Bergson jne.) erehtyivät samaistamaan ”elämän ja olemisen”. Tällainen ”olemalla oleminen” näytti olevan toiminnallisempaa ja tuottavampaa kuin tietoisuus, joka yhä tuntui olevan liian lähellä halveksittua kontemplatiivista mietiskelyä. Siitä oli enää vain kukonaskel riivattuun oivallukseen, että elämä oli (ja on) työntekoa valmistamisena – tavaroiden ja erityisesti turhien tavaroiden tuottamista.

Myönnämme kyllä, että kaikki eivät ole luontaisesti persoja työn perään. Mutta jotakin tekemistä ihmisille täytyy keksiä, siinä Marx on oikeassa, että joutilaasta ihmisestä koituu riesaa niin yhteisölle kuin koko luomakunnallekin. Mutta onneksi on olemassa taide ja taidemaailma, johon lahjakkaat ja höyrypäiset työnvieroksujat voidaan sijoittaa (karkottaa) kuin autiolle saarelle. Siellä he voivat elää merkityksellistä ja virikekylläistä taide-elämää. Usein sanotaan, että taiteen tekeminenkin on työtä. Mutta eihän sitä kukaan tosissaan usko.

Taiteilijoille luontainen maailmallisuus ei tietenkään häviä minnekään, jos »ei-subjektiivinen» taide korvaa asioiden kuvaamisen. Mikäli taiteilija käsittää »ei-objektiivisuuden» subjektiivisuudeksi eli tuntee kutsumusta »ilmaista itseään», omia subjektiivisia tuntemuksiaan, hän ei ole taiteilija vaan huijari. Taiteilija, oli hän sitten taidemaalari, kuvanveistäjä, runoilija tai säveltäjä, tuottaa maailmallisia esineitä eikä hänen luomistyöllään ole mitään tekemistä erittäin arveluttavan, tai ainakin täysin epätaiteellisen, itseilmaisun kanssa. Ekspressionistinen taide on käsitteellinen mahdottomuus toisin kuin abstrakti taide.

– Arendt (Vita activa s. 326)

Vain harvoilla päänsisäinen suhina on niin voimakasta, että se kestää pitkäaikaistakin joutilaisuutta suistumatta katastrofiin – tylsyyteen tai hulluuteen. Vain harvat kykenevät nykyään Nietzschen tavoin lähtemään vain omien ajatustensa kanssa iltakävelylle. Monille meistä on alituiseen järjestettävä ajankulua. Isoäitini tapasi usuttaa sadepäivinä meidät lapset tylsän lautapelin äärellä ja sanoa, että siinähän teidän peijoonien aika kuluu rattoisasti. Ikään kuin aika ei olisi kulunut kuluttamattakin.

Muinoin asiat olivat toisin, kun työntekemistä jopa hävettiin, huokaa Nietzsche. Työnteko oli välttämätöntä vain todellisessa hädässä – hengen pitimiksi. Kuten Tuomas Akvinolainen kirjoittaa. Pontta ajatuksiinsa hän haki Aristoteleelta (ei Raamatusta), kun hän vakuuttaa, että ”vain tarve pysyä hengissä pakottaa ruumiilliseen työhön”. ”Tästä hän päättelee, että kaikkien ei suinkaan ole tarpeellista ansaita leipäänsä otsa hiessä, vaan työ on viimeinen ja epätoivoinen keino ongelman ratkaisemiseksi ja velvollisuuden täyttämiseksi”.

Mutta animal laboransin voittokulun myötä työnteosta tuli elämänprosessin kaikkinielevä ulottuvuus. Kaikki ihmisen korkeimmat kyvyt alistettiin eloonjäämisen materiaaliselle kamppailulle. Luova taiteellinen työkin ohjautui samoista vieteistä, ”jotka panivat silkkiäistoukat kehräämään silkkiä”. Kontemplaatio ei ollut ainoa toiminto, joka katosi ihmisen elämismaailmasta. Jopa ajattelu muuttui aivojen toiminnoksi, jolla oli merkitystä vain laskennallisissa tehtävissä. Tosin tietokoneet tekevät nykyään senkin paremmin.

Maailmassa kaikki on jotakin varten, mikään ei ole ilman syytä. Myös ihminen on jotakin muuta kuin itseään varten, siis johonkin muuhun käyttöön, jonkin muun olemisen vuoksi. Näin ihminen saadaan määritellyksi osaksi eläinkuntaa, konekuntaa ja mitä tahansa kuntaa. Myös ihminen tulee ymmärretyksi siten, että hänen toimintansa ei sisällä mitään sellaista, joka ei selity riittävällä perustalla, kuten Juha Varto kirjoittaa kirjassaan Uutta tietoa (2001). ”Tämä on tarkoittanut, että ihmisen tarkastelusta on pyritty poistamaan ne piirteet, jotka ovat aina aiheuttaneet ongelmia niin tieteelle kuin politiikallekin, siis arvaamattomat yksilölliset piirteet.”

Kirjoittaja viittaa Weiliin, jonka mukaan olemme jättäneet vaivalloisen ajattelun, koska helpompaa on liittyä yhteiseen uskomukseen ja mielipiteenmuodostukseen. ”Tuohon Leviathaniin, joka on niellyt yksilöltä sen rauhan ja yksinäisyyden, jossa hän voisi ajatella, ja on antanut tilalle yhteisen puitteen, jossa voi muodostaa kysymyksiä ja antaa vastauksia.”

Tieteen ulkopuolella muhii ajatus, että niin ihminen kuin luontokin on jotakin muuta kuin mitä tieteen yksipuolinen kuva antaa ymmärtää, kirjoittaa Varto. ”Tämä ulkopuolinen asetus edellyttää, että on oltava myös jokin muu, aidosti erilainen todellisuus, joka ei ole yksiulotteinen eikä edellytä yksilön tuhoamista.”

Käytännöllisen puuhailun puuttuminen saattaa tuoda uudenlaisen tavan nähdä ympäröivä maailma. Turhaan eivät kreikkalaiset valinneet käytännöllisen vastakohdaksi sanaa ”katsella” (theorein), sillä muutos, joka käytännölliseen nähden tapahtuu, on touhuamisen muuttuminen tarkasteluksi, aktiivisuuden muuttuminen passiivisuudeksi, jossa me emme enää tee, vaan annamme todellisuuden olla sellaisenaan. Ideaalimuodossaan teoreettinen tarkastelu tarkoittaa olevan jättämistä silleen ja asettumista tarkastelukulmaan

– Varto

Vain muutaman sivun katkelma on säilynyt nykypäivään Senecan joutilaisuutta pohtivasta kirjoitelmasta vai pitäisikö sanoa esseestä. Jo 2000 vuotta sitten joutilaat ihmiset aiheuttivat päänvaivaa, vaikka kirjoittaja toteaakin, että he hyvinkin saattoivat olla ihmiskunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkialla hääräävät ”hikipingot”. Viisaan ei kannata edes hakeutua sellaiseen valtioon, jossa vallitsee jatkuva taistelu ja hajaannus, jossa oikeudenmukaisuus ja hyvyys eivät ole minkään arvoisia, ”ja jossa vihollisia kohdellaan säälimättömän julmasti, omia kansalaisia kuin vihollisia”.

Kunnon kansalaisena Senaca ei näe joutilastakaan täysin laiskaksi, sillä joutilaskin mietiskelee. Vita contemplativaa arvostettiin selvästi enemmän kuin muita olemisen muotoja, ”mietiskelevä” elämä oli yksikertaisesti parempaa kuin toiminnallinen elämä. Joutilaat olivat löytäneet rauhaan vetäytymisessä keinon, jossa he olivat suuremmaksi hyödyksi ihmiskunnalle kuin kaikki nuo kiireisinä ahertavat. ”Miksi sanon kaiken tämän? Jotta näkisimme, että mietiskely on kaikille mieleen. Toiset suorastaan tavoittelevat sitä – meille se on poukama johon pysähtyä, ei satama.”

Mutta selittämättä jää syy siihen, miksi vita activan järjestyksen muuttuessa homo faberin tappio päättyi animal laboransin voittoon, miksi ihmisen aktiviteeteista juuri työnteko kohotettiin korkeimmalle tasolle.

– Arendt

Brian O’Connor: Joutilaisuus, Essee filosofiasta, suom. Tommi Kakko, niin&näin 2022.

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Hannah Arendt: Vita activa, Ihmisen olemisen ehdot, käännöstyön ohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino 2002.

Seneca: Joutilaisuudesta, teoksessa Elämän lyhyydestä, suom. Jarkko Torkki, Otava 2018.

John Milton: Paradise Lost, 1667.

Juha Varto: Uutta tietoa, Värityskirja tieteen filosofiaan, TUP 2001.

Juha Varto: Fenomenologinen tieteen kritiikki, TUP 1995.

Paradise Lost, SJT 2012.