Vasemmalta SJT: Humilis (2012) / Evening Hum (2012).
Lapuan Taidemuseo 8.6.–7.9.2024
– Teoksia Lapuan Taidemuseon, Pirkanpohjan taidekeskuksen, Nelimarkka-museon / Etelä-Pohjanmaan taidemuseon ja Seinäjoen kaupungin kokoelmista.
”Abstrakti taide on tulossa.” – ”Abstrakti taide kestää aikaa.”
Otsikot ovat jo jonkin aikaa lupailleet ei-esittävän kuvataiteen komeaa paluuta. Toisaalta abstraktin taiteen määrittely on yhä vaikeaa ellei peräti mahdotonta. ”Abstrakti taide ei kuvaa mitään silmälle näkyvää kohdetta”, todetaan Kiasman sivuilla. Silmälle näkyvät luonnolliset kohteet ovat ehkä helposti kuviteltavissa, mutta mitä ovat sitten nämä silmälle näkymättömät elementit, ja miten niitä voidaan kuvata jos niitä ei voi edes nähdä. Goethe näki sielunsa silmin visuaalisen taiteen pyrkivän kohti abstraktia värien kompositiota eli lopullista näkemisen taidetta. Ehkä siinä on johtotähteä tarpeeksi.
Abstrakti taide abstraktiksi nimettynä on vasta reilut sata vuotta vanhaa, tosin varsinkin maalaustaiteessa on aina ollut ei-esittävät osionsa – alueet jotka sisältävät vain väriä ja pensselin jälkeä. Taiteen näkemistä (ymmärtämistä) häiritsi visuaalisen taidemaailman helppoheikki, valokuvaus – varsin uusi tulokas sekin. Kuvallisen kuvan (aiheen) tunnistamisesta tuli valokuvan myötä päätarkoitus, jopa niin pitkälle että tuota kuvallista esittämistä teoksessa pidettiin itse ”taiteena”. Kaikki muu oli ylimäärää. Kunnes modernin teoreetikot – eritoten Clive Bell 1920-luvulla – löivät pöytään klausuulin, että esittävä taideteos on taidetta juuri samoilla ehdoilla kuin ei-esittäväkin. Modernin kumouksen myötä ylimäärää (bonusta) olikin teoksen esittävä aines.
Esteettisen (taide)elämyksen maalauksen äärellä tuottavat samat tutut parametrit kuin maisemankin äärellä: tilallisuus, värillisyys ja valollisuus. Jo Tuomas Akvinolainen paalutti samankaltaiset taiteen kauneuden maksiimit: eheys, mitta (sopusuhtaisuus) ja kirkkaus. Joten jotakin yhteismitallista ja intersubjektiivista taiteen kokemuksessa täytyy olla. Taideteoksia arvottava jury voi hyvin nopeastikin päästä yhteisymmärrykseen teoksen laadusta ja taiteellisesta tasosta. Mikä ei olisi lainkaan mahdollista jos esteettinen taidekokemus olisi vain yksilön satunnainen omakohtainen aistimus.
Ihmistä piinaa joksikin näkemisen tarve, siitä on toki reaalimaailmassa tiettyä hyötyä. Siten ei-esittävästä teoksestakin on tunnistettava jokin tuttu aihio, muutoin se tuntuu jäävän suljetuksi ja jopa uhkaavaksi arvoitukseksi. Usein teoksen nimi viittaa johonkin josta katsojaparka voi hakea tunnistukseen apua, toisinaan taas nimikin on harhautusta. Kaikkein hankalimpia ovat nimettömiksi nimetyt teokset. Miksi ihmeessä, eikö tekijällä ollut sen vertaa mielikuvista tai vaivannäköä, että olisi vaivautunut antamaan taideteokselle kunnon nimen. Pakko myöntää, että olen urani varrella sortunut näihin kaikkiin vaihtoehtoihin. Tutkimuksen mukaan yleisin taideteoksen nimi (myös sävellyksissä) on ”Heijastuksia” – ”Reflections”.
Itse en esittävyydestä enkä teoksen itsensä ulkopuolelle viittaamisesta piittaa. Usein väitän olevani tyystin vapaa joksikin näkemisen pakkomielteestä. Siten voin nähdä ihan mitä vaan. 1970-luvulla maalatusta pelkistetyn geometrisesta mustavalkoisesta maalaussarjasta olin erityisen ylpeä. Olin varma, että ne eivät taatusti esittäisi kenellekään yhtään mitään. Kunnes sitten näyttelyssä eräs pikkutyttö kertoi taiteilijasedälle karmean tosiasian: ”Ne ovat salmiakkeja.” Sen jälkeen olen itsekin nähnyt noissa maalauksissa salmiakkeja. Kerran tunnistettu kuvitusmalli ei enää koskaan päästä irti, se sulkee näkemisen vapauden tyystin.
Vielä sotkuisemmaksi asian tekevät abstrahoidut teokset, joiden lähtökohdat ovat reaalitodellisuudessa, mutta jotka jostain pirullisesta syystä on pelkistetty (abstrahoitu) lähes tunnistamattomaan tilaan. Onko tarkoituksena huijata katsojaa, suorastaan vetää nenästä. Monet luulevatkin, että tämä on kaikkien abstraktien teosten tie, sanoipa tekijä mitä hyvänsä. Taannoin työhuoneellani vieraili teoksistani kiinnostunut taiteen aktiiviharrastaja. Katsoimme vintiltä kellariin kymmeniä maalauksia. Hämmentynyt vieras kysyi, että miten minä voin muistaa mitä mitkäkin maalaukset esittävät. Että onko minulla jokin luettelo, josta käyn vilkaisemassa mitä mikin teos esittäisi jos se jotakin esittäisi.
Usein kuulee myös väitettävän, että abstrakti taide on eräänlainen ”kieli”, jonka opettelemalla abstraktien teosten tulkitseminen on kuin leikkiä vaan. Mutta ei ole sellaista erityistä visuaalista kieltä, vaikka esimerkiksi maalausten sommitteluun ja värien käyttöön sisältyykin määrättyjä käytäntöjä ja lainalaisuuksia. Jokainen teos puhuu ikään kuin ”omaa kieltään”, joka kyllä avautuu ennakkoluulottomalle silmälle. Onhan se avautunut tekijälleenkin. Taidetta oppii näkemään vain katsomalla. Ja Lapuan Taidemuseossa on siihen nyt hyvä mahdollisuus.
Näyttelyn taiteilijat: Anna-Liisa Aho (s. 1937), Ellen Alakanto (1918-1971), Arto Dahlbo (s. 1946). Jorma Hautala (s. 1941), Erkki Hienonen (1933-2020), Eero Hiironen (1938-2018), Maija Hopeavuori (s. 1982), J. P. Köykkä (s. 1987), Liisa Malkamo (s. 1941), Aira Niemi-Pynttäri (1924-2011), Lars-Gunnar Nordström (1924-2014), Oiva Polari (1912-1996), Ger Sweeney (s. 1959), Veikko Takala (1923-2008), Seppo J. Tanninen (s. 1948), Matti Vainikainen (1925-2011) ja Sam Vanni (1908-1992).
Lisää:
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/05/tangram-versus-tanngram.html
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2021/06/enso-circle-of-life.html
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/04/kun-abstrakti-taide-saapui-pahajoelle.html
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html
Oikealla SJT: Lucid Moon (1999) / Torrid Evening (1999).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti