MYYTTI MODERNISTA TAITEESTA

´


Hsiaon loistava maalaus ei-mistään, Ch'an 32, 1978.

”There is no such thing as a good painting about nothing.”
Mark Rothko

”There is no such thing as a good painting about something.”
Ad Reinhardt

Umberto Eco kirjoittaa kirjassa Kauneuden historia (WSOY 2008), että ”kaunista on sellainen, minkä omistaminen ilahduttaisi, mutta joka pysyy kauniina, vaikka se kuuluisi jolle kulle toiselle”. Kauneuden historia kytkeytyy tiiviisti taiteeseen, jopa niin tiiviisti, että voisi väittää kauneuden toteutuvan nimenomaan taiteen kautta. Mutta onko kaunis aina ollut kaunista eli onko rumakin ollut joskus kaunista? Eco mainitsee pyhän Bernhardin (1090-1153), jonka mielestä romaanisten kapiteelien hirviöhahmot eivät olleet hyviä eivätkä hyödyllisiä, mutta niiden katseleminen tuotti esteettistä nautintoa niin seurakuntalaisille kuin munkille itselleenkin. Hm.

Taiteen kauneus on aina ollut myös kauppatavaraa, jolla on ollut omat kauppamiehensä, ja heidän apureinaan taiteen teoreetikot ja kriitikot. Modernin taiteen kohdalla vaikeinta oli osoittaa pöyristyneelle yleisölle, että miten tämä 'vinksahtunut' taide on taidetta ja vieläpä sitä samaa hyvää (ja kaunista) taidetta kuin vanha esittävä taidekin. Kuinka se oli mahdollista? Asiaan perehtymätönkin huomaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eurooppalaisessa kuvataiteessa tapahtui totaalinen muutos, niin sisällyksen kuin ulkoisten ominaisuuksienkin osalta. Kuvataide siirtyi sivustakatsojan roolista ja jäljittelevästä esittävyydestä keskelle elävää elämää esittämään taidetta itseään – ja veti mukaansa osin myös muut taiteen lajit.

Barnett Newman katsoo artikkelissaan The Problem of Subject Matter (1945) länsimaisen maalaustaiteen jakautumisen alkaneen impressionismista, jolloin maalarit luopuivat henkilökohtaisen sanomisen korostamisesta ja suuntautuivat väriin ja maalausteknisiin ongelmiin. Tuo etsintä johti 1900-luvun alkupuolella maalaustaiteen täydellisen muodonmuutokseen. Taidemaailma oli hämmennyksissään ja ostava yleisö suorastaan kauhun lamauttama. Mutta sitten tulivat hätiin modernin taiteen ystävät Clive Bell ja Herbert Read, jotka Newmanin mukaan olivat modernin taiteen teoreetikoista kaikkein pahimmat. He rakensivat hurskastelevan eurooppalaisen maalaustaiteen suuren tradition, joka heidän mukaansa oli jatkunut yhtenäisenä kehityshistoriana aina renessanssista suoraan nykypäivään. Ja jatkaisi kehitystään luultavasti ikuisesti, tai ainakin siihen päivään saakka, kun lopullinen taideteos olisi valmis.

Herbert Readin modernin taiteen raamattu A Concise History of Modern Painting ilmestyi 1959, ja heti seuraavana vuonna se ilmestyi myös suomeksi. Sain sen joululahjaksi ja olihan se mieluisampi lahja kuin villasukat tai karvahattu. Readia luki mielikseen, teksti kulki sujuvasti ja toi kaivattua 'ymmärryksen' valoa noihin kummallisiin taideteoksiin. Muutaman vuoden kuluttua Readin rento olemus ilmestyi myös televisioon taidehistoriaa käsittelevässä ohjelmassa. Mieleeni painui iäksi kuva Readista silittämässä jossain hämärässä museossa marmoriveistoksen polvea ja puhumassa lennokkaasti taiteen kätketyimmistä arvoituksista. Päätin, että 'isona' minustakin tulisi samanlainen velho, taputtelisin patsaiden pakaroita tai seisoisin silmät palaen maalausten vieressä ja laskettelisin suustani ylevää tajunnanvirtaa.

Newmanin mukaan koko eurooppalaisen taiteen myytti kehitystarinoineen oli taitavien teoreetikkojen lanseeraama silmänkääntötemppu. Temppua elävöitettiin vetämällä viivoja – komposition tärkeitä linjoja – vanhojen ja modernien teosten päälle. Ja kas vain, niin uutta kuin vanhaakin taidetta onnistuttiin analysoimaan samankaltaisilla viivarakenteilla. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että jossain siellä taideteosten uumenissa jylläsivät taiteen ikuiset lainalaisuudet – näyttivätpä itse teokset sitten miltä hyvänsä. Tuon taiteen kovan ytimen tavoittamiseksi tarvittiin paljon sekavaa taidepuhetta ennen kuin 'suuri yleisökin' tajusi, että moderni taide ei olekaan niin modernia, vaan sitä samaa vanhaa hyvää taidetta uudessa kuosissa. Tarvitaan vain ponnistelua ja 'taiteen kielen' harrastusta, niin kyllä se siitä avautuu.

Nykyään me emme usko enää mihinkään erityiseen 'taiteen kieleen', emmekä ponnistelun kautta kertyvään autuuteen, ja taidepuhekin on taantunut yleistä pörinää myötäileväksi höpinäksi. Olisiko meidän sittenkin pitänyt kuunnella Newmania? Mitä hän olisi meille tarjonnut vastapainoksi länsimaisen taiteen suurelle saagalle, josta yhä vain kirjoitetaan uusia kirjoja ja tehdään uusia televisio-ohjelmia. Amerikkalaiset maalarit alkoivat olla moderneja vasta 1940-luvulla. Ensi töikseen he onnistuivat yhdistämään abstraktin ilmaisun ekspressionismiin ja saivat näin aikaiseksi omaperäisen ismin, jolla kuitenkin oli vielä vankat siteet eurooppalaiseen traditioon. Ensimmäinen puhtaasti amerikkalainen ismi oli minimalismi, jota Newmanin, Rothkon ja Reinhardtin kaltaiset maalarit olivat olleet alkuun sysäämässä.

Minimalismi oli jotakin aivan uutta, sillä ei ollut historiaa lainkaan, ellei nyt sitten jokin satunnainen (ja ironinen) kytkentä venäläiseen avantgardismiin. Minimalististen taideteosten tulkintaan ei voinut enää hakea tukea eurooppalaisen taiteen perinteestä, jonka koossa pitävät voimat (dynaamisen balanssin, kultaisen leikkauksen ym.) se oli tarkoituksellisesti hylännyt. Mutta yhä vain katsottiin näitä vaikeasti määriteltäviä taideteoksia ikään kuin ne samat voimaviivat olisivat edelleenkin olleet siellä jossakin, latenttina uinumassa ja uutta ylösnousemuksen päivää odottamassa.

Nämä rakkaat viivat, joita yhä pidetään lurjuksen viimeisenä valttikorttina, kun epäillään ettei joku modernisti osannut piirtää lainkaan. Newman viittaa Cézanneen, joka ei ollut nähnyt luonnossa yhtään ainoaa viivaa (no, ei kai niissä Provencen maisemissa), vaan erilaisia säännönmukaisia kappaleita, joista luonnon suuri palapeli koostui. Newman myönsi (ehkä vastahakoisesti) viivan olemassaolon, mutta kirjoittaa mahtipontisesti että ne eivät merkitse mitään, ainoa mikä merkitsee (taiteilijalle jotakin) on viivojen välissä. ”The artist's function is to use, not to draw, what is between the lines.” Mutta jos kenen niin Newmanin maalauksissa on viivoja, tosin usein melko resuisessa kunnossa. Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi päätellä.

Newman allekirjoitti (lukiko hän sen?) Rothkon 1943 kirjoittaman manifestin, josta muistetaan vain tuo lentävä lause: ”Ei ole olemassa hyvää maalausta ei-mistään.” Reinhardt vastasi siihen räväkästi. Mutta juuri nämä maalarit eripuraisuudestaan huolimatta tarjosivat mahdollisuuden suoraan taiteen kokemiseen, ilman historiallista painolastia ja ilman ennakkomielipiteitä. Kaikki maalauksessa oleva näkyi heti ja oli koettavissa välittömästi, nopeammin kuin katsoja ehti muodostaa ensimmäistäkään mielipidettä. Vuosikymmenet Tate Galleryn kävijöitä on elähdyttänyt (usein järkytyksen partaalle saakka) sali, jossa on Rothkon ja Newmanin maalaukset. Niiden pohjalta olisi voinut luoda vaikka uuden uskonnon, mitä tulee väreihin, ei kai muuten.

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen Newmanin maalaukset ovat jollakin lailla outoja, ikään kuin niissä olisi jotakin vikaa tilan järjestyksen (mitan) hallinnassa. Newman on kyllä siirtynyt näkymän laidalta jonnekin, mutta mihin? Aivan kuin siirtyminen olisi jäänyt puolitiehen tai johonkin kummalliseen asentoon. Onneksi metsässä puut eivät kasva tuollaisessa suhteessa tilaan kuin Newmanin maalausten vertikaalit viivat suhteessaan kuva-alaan. Ongelman ratkaisemiseksi ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua symmetriaan, kuten Reinhardt, Stella ja monet muut minimalistiset maalarit sitten tekivätkin.

”Kuka tahansa kykenee tekemään maalauksen, jotkut suttaamalla ja jotkut taidokkaasti – mutta taideteoksen luominen onkin sitten aivan eri juttu”, kirjoittaa Newman. Ensin maalarin on maalattava jotakin, sitten on maalattava Fuji (tai Jouppilanvuori) ja sen jälkeen on aika keskittyä aiheista tärkeimpään, ei-minkään maalaamiseen.

”I'm the subject, I'm also the verb as I paint, but I'm also the object – I am the complete sentence.”
Barnett Newman

Barnett Newman (1990): Selected Writings and Interviews, University of California Press.

MIKSI KULTTUURI AHDISTAA

´

Täysin ansioin, mutta runollisesti, asuu ihminen täällä maan päällä.
Hölderlin


Tiiviissä tutkielmassaan Ahdistava kulttuuri (1930) Sigmund Freud on ottanut selvittääkseen, mikä meitä kulttuurissa ahdistaa. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ahdistus oli hyvissä voimissaan. Tunnetuimpana riehui saksalainen veret seisauttava angst, johon verrattuna englantilainen spleen oli kepeää iltapäivänärkästystä, jota sävyttivät Wilden kaltaisten älykköjen ilkeät sutkaukset. Väheksyä ei voi myöskään kotosuomalaista synkkien metsien ja kolkkojen pihatantereiden crapula mundia, joka on saanut – ja saa vieläkin – paljon pahaa aikaan.

Freudin mukaan kulttuuria on ”kaikki toiminnot ja arvot, jotka auttavat ja hyödyttävät ihmistä hankkimaan elantoa maaperästä, suojautumaan luonnonvoimilta jne.” Siis kaikki taide- ja taitolajit mahtuvat tuon ”jne” alle. Tulee mieleen Stephen Jay Gould, jonka mukaan evoluution historiasta ei löydy minkäänlaista järkisyytä taiteiden olemassaololle – evoluution kannalta taide on täysin turhaa ajanhukkaa.

Freud nimeää kulttuurin ensimmäisiksi saavutuksiksi työkalujen käyttöönoton, asuntojen rakentamisen ja tulen kesyttämisen. Nimenomaan tulen kesyttämisessä piilee alkujuuri niin kulttuurin kuin siitä eriytyvän taiteenkin synnylle. Lämmön saantia ja ruoankypsennystäkin merkittävämmäksi piirteeksi kulttuurin kannalta Freud nostaa esiin heimon miespuolisten jäsenten pakonomaisen halun sohauttaa virtsasuihkullaan tulet sammuksiin. Tätä tukevat myös tunnetut tarut, joissa ”ylös tempoileva, nouseva liekki alkuaan on tajuttu falliseksi ilmiöksi”, jota vastaan miehinen kilpailuvietti nousee. Freud mainitsee kuulut jättilapset Gulliverin ja Gargantuan, jotka syyllistyivät korkeakirjallisessa kontekstissa sammuksiin kuseksimisen potentiaaliseen nautintaan.

Mutta pitkässä juoksussa voittaja oli se, joka kykeni hillitsemään haluansa sisäisen palon ja taltutti luonnonvoimat ottamalla elävän tulen haltuunsa ja viemällä sitä eteenpäin. ”Suurenmoinen kulttuuriteko olisi siten palkintoa vietinehkäisystä.” Kun taas nainen vain jarrutti kulttuurin kulkua jäämällä kotinuotion ääreen pitämään yllä vangittua hiillosta, hänellähän ei anatomiansa osaltakaan ”ollut kiusausta tavoitella tuota vietin tyydytysmuotoa”. Näin Freud.

En muista, että ainakaan Pahajoella olisi miehillä ollut tällaista hillitöntä tarvetta nuotioiden sammuttamiseen, mutta ehkä se oli niin yleistä ja läpinäkyvää, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jos tuo alkukantainen tarve on taiteellisesti tyydyttävämpää tai ainakin alkuperäisempää kuin esimerkiksi ooppera, ja kun täältä ikuisen illan kaupungistakin lähdetään bussilasteittain satojen kilometrien päähän tuota mainiota alitajunnan surinoiden taidemuotoa katsomaan, niin eikö joku kerta kannattaisi vaihtelun vuoksi täräyttää bussilla Nurmoon (kaupungin alueellahan avotulen teko on kielletty – ja nyt tiedämme siihen syynkin) ja ryhtyä siellä oikein porukalla tulien sammutuksiin. Nykyään (Freud ei tätä tiedäkään, vaikka epäileekin ihmisen kehittyneen eräänlaiseksi proteesijumaluudeksi, ”joka kaikkine keinoineen ja apuvälineineen on vaikuttava olento, mutta silti vajavainen”) se onnistuu myös naisilta ns. "festivaalilisäkkeen" avulla.

Tulen sytyttämisellä on ollut myös rituaalinen merkitys maan haltuunottona, paikan pyhittämisessä ja asuttavaksi muuttamisessa. Tulipaikan vierelle on noussut ensimmäinen asumus ja siihen on raivattu ensimmäinen pelto. Paikalleen asettuminen (asuminen) ja tulen ylläpito on ollut nimenomaan kulttuurin varjelua, kun taas levottomat tulenkantajat ovat levittäneet kulttuurin ilosanomaa nuotiossa kypsennetyn lihaherkun siivittämänä paikasta toiseen. Totisesti se on ollut uutinen.

Tästä avautuu houkuttelevia perspektiivejä (järkeviin ja järjettömiin) mielipiteisiin, joita toistellessa posket nauttisivat ja huulet heiluisivat kuin itsekseen leppeässä suvituulessa. Mutta ehkäpä kulttuurikriitikon kannattaisi sanoutua irti näistä ajatuksenjuoksuista, ennen kuin on takertunut pääsemättömästi mielipiteiden ja meemien verkkoihin. Jätämme viivat vetämättä ja palaamme asiaan.

Freud tarkastelee kulttuurin kehitystä yksilön kehityksen kautta, äitinsä tissiin halunsa suunnanneesta "mielihyväminästä" vaivalloisen kasvun kautta kohti maailmaan suuntautuvaa "kulttuuriminää". Ensin Minä on pelkkää halua, "haluminää", mutta vähitellen kulttuurin ja taiteiden tietä kulkiessaan Minä vapautuu itseensä kohdistuvista haluista. Eikö tämä ole silkkaa buddhalaisuutta? Ja eikö tämä ole kammottavan paljastavaa, ei vain ihmisyksilön henkisen kehityksen tai kehittämättömyyden kannalta, vaan koko inhimillisen kulttuurin ja ennen kaikkea taiteen, joka näin on revitty kappaleiksi itsekkäiden halujen kanveesille. Enää on vaikea väittää, etteikö taide olisi osa evoluutiota – ehkäpä se on evoluution nerokkain keksintö harhauttaa ihmispolot syvälle halujensa syövereihin. Valaistu nyt siinä sitten!

Mikä muu kulttuurissa ahdistaa kuin toivoton taistelu vapautumiseksi "mielihyväminästä", tuosta Minän jonkin sortin embryonaalisesta alkiomuodosta, joka monille jää päällimmäiseksi minäksi koko elinkaareksi. Syyttää ei voi muuta kuin "mielihyväminän" itsekästä ja nännimäistä nautinnonhalua ja viettien pedon häikäilemätöntä voimaa – terävin kynsin se tarraa epäkäslihakseen ja syö suihinsa orastavan "tahtominän" idut. Tuo vaarallinen yhdistelmä (alttius nautintoon ja tarjolla oleva substituutti, korvike) panee tekemään kaikenlaista. Ei tarvitse kuin ikkunasta ulos katsoa: ohi menee nuorisoa kaljapullot käsissään, naapuri puhaltaa talonsa nurkalla tupakastaan kaihoisia mielihyvän savuhattaroita, toinen naapuri on kiivennyt korkealla puuhun jne. Juuri tämän pedoista petomaisimman kesyttämisestä on kysymys Akong Tulku Rinpochen kirjassa Kuinka tiikeri kesytetään (Taming the Tiger).

Tämän suuren ahdistuksen syyn rinnalla kaikki muut Freudin esittämät kärsimyksen syyt vaikuttuvat lähes tekosyiltä. Kuten luonnon ylivoimaisuus, kehomme raihnaisuus, normien vajavaisuus, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. No, näitähän riittää. Näin vähällä Freud ei meitä toki päästä, vaan punoo pitävän vyyhdin viettien aiheuttamista traumoista ja syyllisyydentunnosta, joka on maailmasta pakenemisen ja ahdistuksen ylläpidon supermoottori. Perheyhteisö suorastaan vaatii "haluminän" läsnäoloa, kun taas kulttuuriyhteisössä (johon kehitys on meitä viemässä) toimiminen vaatii "tahtominän" hallintaa ja itsekkäiden halujen alistamista. Toisaalta viettien ankara tukahduttaminen aiheuttaa traumoja, jotka johtavat suuriin ongelmiin ja jopa väkivallan tekoihin. ”Kulttuuria ohjaa yksilöiden sisäinen eroottinen yllykevoima, joka vaatii ihmisiä liittymään läheisesti yhteen sitoutuneeksi suuryhteisöksi.”

Freud myöntää, että kärsimys on väistämättä osa minän kokemaa maailmaa, ikään kuin rangaistus minäksi eriytymisestä. Mitä se Buddha sanoikaan! Tähän yhteyteen Freud lainaa ”taivaisille voimille nyrkkiään puivaa” Goethea. Niin lainaamme mekin, ja siihen vastineeksi vielä Akong Tulku Rinpochea.

Te luotte meidät maailmaan,
syyn suotte poloisille täällä
ja tuskan tulla tuntemaan,
kun syymme kostautuu maan päällä.
Goethe, Wilhelm Meister (suom. Eino Leino)

Olkoot kaikki olennot onnellisia ja olkoot heillä onnen syyt,
olkoot he vapaita kärsimyksestä ja kärsimyksen syistä,
ja toimikoot he aina viisaasti ja oikeudenmukaisesti,
ilman halua omistaa läheisensä ja ilman vihaa muita kohtaan.
Akong Tulku Rinpoche, Taming the Tiger (suom. Pirkko Siltaloppi)

Sigmund Freud (1982): Ahdistava kulttuurimme, Gummerus

EI NIIN HYVÄTAPAISET FILOSOFIT

Viikset jotka suhisivat aikanaan koko ajattelevan maailman yllä.

Jos ajattelee suuresti, täytyy myös erehtyä suuresti.

Martin Heidegger

Suuret sielut kykenevät suuriin hyveisiin, mutta myös suuriin paheisiin.

Descartes

Kun joskus koulutien alaluokilla törmäsin filosofiaan jäi siitä kuva, että maailmassa on kiistämättömiä totuuksista ja viisaita miehiä, jotka ovat niitä ajatelleet. Opettaja ei tätä harhakuvaa kiistänyt; luultavasti hän oli samaa mieltä, että filosofia on ikiaikaisesti pysyvien totuuksien esittämistä ja ylläpitoa. Edelleenkin toivon, että niin olisi ollut – sen verran minua hututtaa tuo jo poikasena kokemani petos, että asiat eivät olekaan niin kuin ne ovat.

Tähän vanhaan kaunaan osuu mukavasti kirja Huonosti käyttäytyvät filosofit, jossa alan miehet Rodgers ja Thompson käyvät tunnettujen filosofien Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russel, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Faucault kimppuun. Lukija odottaa tämän nimiseltä kirjalta paljon, eikä suotta. Kirja poimii nokkelasti mielenkiintoisia elämäkertatietoja ja yhdistää ne ajankuvaan ja kulloisenkin filosofin toimintaan ja valintoihin omana aikanaan. Filosofitkin erehtyvät – ja joskus tuntuu että he eivät mitään muuta teekään.

Tämä kirja ei vain kerro, vaan se haastaa ja väittää. Kirjan kirjoittajilla on paljon sanottavaa näistä ajattelijaihmisistä, jotka ovat paljon vaikuttaneet siihen mitä me pidämme omana mielipideilmastonamme. Mielipiteet ovat ihmissuhteiden liimaa, käteviä ja mukavia, mutta niillä ei tee mitään suoraan koettavassa aikaan ja tilaan ammottavassa maailmassa. Sekin valkenee kirjaa lukiessa.

Schopenhauer oli yrmeä äijä jo nuoruudessaan, niin yrmeä että hänen äitiään liehitellyt Goethe sai masennuskohtauksen nähtyään tämän synkän nuoren miehen. Schopenhauer rakasti taiteita ja erityisesti musiikkia, josta hän sanoi, että musiikki ei ole kuten muut taiteet kopioita ideoista, vaan itse idea.

Nietzschestä muistetaan aina tokaisu, kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi. Mutta ikimuistoisessa valokuvassa ruoskaa heilutteleekin Nietzschen pakaroiden yllä määrätietoinen Lou Salomé, ehkä ensimmäistä kertaa (feministisessä kontekstissa) tuolla asenteella. Samaista piiskaa otti monessakin mielessä suorastaan käsittämättömän uhrinäytöksen kautta Foucault, mutta juuri vähempää ei voinut odottaakaan filosofilta joka ensitöikseen kirjoitti hulluuden historian.

Jätämme kirjan, vaikka ymmärtämisen puute salpaa hengityksen. Hauskaa olisi tietää, mitä Wittgenstein sanoi häntäheikki Russellista ajattelijana, mikä oli Heideggerin "suuri munaus", millaista oli meno nuoren Sartren kämpillä ja kuka filosofeista olikaan Hitlerin koulutoveri Linzin reaalikoulussa.

Mutta aivan lopuksi kirja haastaa myös lukijansa: ”Riippumatta siitä kuinka tietoisia olemme omista rajoitteistamme ja hulluuksistamme, näiden filosofien erehtyväisyyden arvostaminen voi rohkaista meitä ajattelemaan itsemme tuolle puolen.”

Kaikista nurkista ja loukoista kuuluu varovaista salakavalaa hiljaista mutinaa ja keskinäistä kuiskuttelua. Minusta tuntuu kuin siellä valehdeltaisiin.

Friedrich Nietzsche

Nigel Rodgers & Mel Thompson (2006): Huonosti käyttäytyvät filosofit. Gummerus.

ÄLÄ SÄIKÄHDÄ TAIDEREKKAA

´


Taiderekka vaanii Seinäjoen taidehallin nurkalla.

Eräänä lokakuun sateisena päivänä Taiderekka ilmestyi Seinäjoen taidehallin pihaan. Rekka on valmiina lähtemään kiertueelle kaupungin kouluihin. Rekan näyttelyineen ja ohjelmineen on toteuttanut Seinäjoen kaupungin opetus- ja kulttuuritoimi. Hanketta on tukenut Seinäjoen kaupunki ja Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Taiderekassa on esillä seitsemän taiteilijan teoksia: Seppo Kari, Heikki Mäki-Tuuri, Anne Rossi, Tuuli Tuikka, Seppo J Tanninen, Riitta Ylinen ja Liisa Äärynen. Tapahtuma liittyy peruskoulujen lukuvuoden 2010-2011 teemaan Taidetaival, jonka puitteissa on mahdollisuus tutustua oikeaan kuvataiteeseen.

Onhan se huikeaa kun Taiderekka kääntyy koulun pihaan ja avaa ovensa värikkäälle näyttelylle umpipimeässä syyssäässä. Kaiken lisäksi näyttelyssä on mahdollisuus tutustua taideteoksiin jännittävän interaktiivisen performanssin myötä. Taiderekka on jo 5.11. Alaviitalan koululla ja seuraavana päivänä ties missä – aikataulu löytyy kaupungin sivuilta.

SISUSTUSTAULU SÖI SEINÄN

´


Jos jotain tällaista ilmestyy seinällesi, ryhdy kapinaan!

Eräässä kolumnissani lanseerasin käsitteen taideke, jolla yritin kuvata taiteilijoiden näköisten taiteilijoiden perinteisillä taiteentekemisen tekniikoilla tekemiä taideteoksen näköisiä eineitä. Taideke on erehdyttävästi taideteoksen oloinen ja näköinen teos, mutta siinä eivät kuitenkaan toteudu taiteelta vaadittavat ominaisuudet. Mitä ikinä ne sitten ovatkin. Länsimaisen taiteen (kauneuselämyksen) vaatimukset esitti jo Augustinus joskus 400-luvulla, mutta tyydymme tässä Akvinon Tuomaksen 1200-luvulla asettamaan 'kauneuskokemuksen' kolmijakoiseen maksiimiin: harmonia (consonantia), eheys (integritas) ja kokonaissäteily eli kirkkaus (claritas). Jos nuo parametrit leikkaavat yhdessä ja samassa paikassa, niin silloin ollaan taideteoksen äärellä. Tuomaan kaunis on myös hyvää; se ei voi olla huonoa, sitä paitsi huono ja ruma ovat vain keskeneräistä hyvää ja kaunista.

Luulisi, että tuollaiseen päämäärään pyrkisi jokainen taiteenystävä taideteosta hankkiessaan. Mutta ei. Suurin osa taidehankinnoista tähtää tieten tahtoen huonoon taiteeseen tai sitten näihin taidekkeisiin, jotka ovat niin autuaan hyvää tekevästi taiteesta vapaita objekteja.

Kirjoitin eräässä runossani, että ”suuri taide on velkaa suurelle seinälle”. Freudin mukaan asumus on kehittynyt korvaamaan ihmisen ensimmäistä olinpaikkaa äidin kohtua, ”sitä, joka aikanaan takasi hänelle turvan ja hyvänolon tunteen ja jota hän luultavasti on jäänyt alati ikävöimään”. Yksilön kehittyessä primitiivisestä 'mielihyväminästä' kohti yhteisöllistä 'kulttuuriminää' ovat myös inhimillisen asumuksen seinät laajentuneet ja suorakulmaistuneet, tietoisuus (ja ehkä myös tiedostamaton) vaatii korkeutta ja leveyttä, mutta ennen kaikkea se vaatii nurkkien ulospäin suuntautuvaa aggressiivista terävyyttä.

Tässä mielessä ei olekaan ihme, että seinien alastonta ja julkeaa vaatimusta on kiire peitellä. Tähän tehtävään löytyy täsmävälineet: seinävaateet, taulut ja kehystetyt taulut. Perheasumuksesta omaan 'kämppäänsä' muuttaneen olemisen itsellisyyttä viestittävät kehystetyt modernin taiteen julisteet (Picasso, Miró, Rothko). Todella rohkeat yksilöt representoivat seinillään 'haluminänsä' täysivaltaista oloa huomiota herättävillä 'oikeilla' taideteoksilla – mitä arrogantimpaa sitä parempi. Mutta loput 97 prosenttia peittävät häpeälliset seinänsä (kuin takapuolensa) mitäänsanomattomilla tauluntekeleillä ja säyseillä seinävaatteilla. Tähän tarpeeseen (tarveaukkoon) iskee taideke, taideteoksen näköinen sisustuselementti, joka näyttää siltä mitä se ei ole. Siitä sanotaan mieluusti vieraille, että eihän se kai hääviä taidetta ole mutta minä tykkää(n) siitä – se tuo mieleen yhtä sun toista, ja varsinkin sitä toista.

Luulisi, että näillä olisi pärjätty, mutta ei ole. Nyt ovat tulleet ns. sisustustaulut, jotka ovat esineinä vähemmän mielenkiintoisia kuin paljas seinä; ne eivät pelkästään peitä seinää vaan suistavat sen manifestaattisesta seinänä olemisen riemustaan minkä tahansa alkeellisen majan tai luolan suojakuoreksi. Mitä nämä sisustustaulut sitten viestittävät mitäänsanomattomuudellaan nykypäivän kerrostalon luola-asumuksessa, että täällä asuu täydellisesti halunsa ja intohimonsa menettänyt vaatimattomuus, että täällä ”ei subjektin tarvitse nuhjuisuuttaan hävetä”. Onko todellakin syntynyt uusi ”turha sukupolvi”, jolle lapsuudesta saakka jatkunut taidekkeiden ja muiden sisustuksellisten turhakkeiden kokemisen jälkeen ei enää mikään ole tarpeeksi tylsää.

Salakavalasti sisustustaulut pitäytyivät ensin kopioimaan maisemia, taideteoksia ja tunnettuja kaupunkinäkymiä – sittemmin niihin sai painattaa vaikkapa oman valokuvansa. Mutta nopeasti niihin ilmestyivät täysin kohteettomat esineet ja kaikenkarvaiset luonnonelementit vailla minkäänlaisia kontrasteja ja jännitteitä. Mutta valmistajien mukaan sisustustauluillakin on filosofiansa: ”Muotokieli on Pohjolan luonnosta.” ”Tuotteet ovat sisustustaidetta, mutta niillä on silti funktio.” ”Kauneuden lisäksi ne parantavat kodin ja yrityksen akustista olemusta.” ”Kun sisustat, sisusta tyylillä!”

”Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys”, sanoi Jean Genet aikoinaan. Kuinka kauas me olemme tulleetkaan (kaikesta), ja millaiseen harmaalla livottuun lopullisen ”tyylin” maailmaan, jossa paskanruskeakin loistaa heleänä. ”Säästä ja tee se itse!” Vaivattomasti löytyykin sivusto, jossa annetaan ohjeet sisustustaulun valmistamiseen. Siinä ei kauan nokka keiku. Hankitaan halutun 'taulun' kokoinen styroksilevy ja vähän isompi pala jotakin 'nättiä' kangasta. Taitelleen kangas 'nätisti' styroksilevyn taakse ja pannaan nitojalla tai nastoilla kiinni. Lyödään naula seinään ja tökätään ”se” siihen.

”Valo lankesi pehmeästi ja tasaisesti, aivan kuin
se olisi tunkeutunut sisään ohuen verhon läpi.
Seisoin yhteen suuntaan kerrallaan ja viipaloin
olemattomuuksia toisella silmälläni ja toisella
vapaalla kädelläni tarkasti mitat määrittäen.”

Seppo j Tanninen (2005): Korpus, N.A.B.

PUUTARHASSA KASVAA PÖKKÖSIENI

´



Näyttely- ja kirjantekokiireiden keskellä sienestyskausi pääsi livahtamaan ohi. Sitten tulivat sateet ja sitten pakkaset, joten sienisaalis jäi vaatimattomaksi. Harmittaa. Vaihtelua ruokapöytään toivat jo elokuun alussa puutarhaan ilmestyneet leipävadin kokoiset herkkusienet – yhdestä sienestä sai pannun täyteen. Sen sijaan vanha kanttarellipaikka osoittautui pettymykseksi, vain muutama kuiva sienennysä koko syksynä. Pakastettavaa tuli lähinnä vain haperoista ja kehnäsienistä.

Juuri kuulin uutisista, että tatteja on tänä vuonna saatu ennätysmäärin. Mutta en minä vaan ole löytänyt kuin muutaman herkkutatin, jotka tulivat samantien syödyiksi. Visuaalisesti sienikausi on ollut upeaa katsottavaa, varsinkin kärpässieniyhdyskunnat kasvoivat parhaimmillaan metropolisiin mittasuhteisiin. Yhtä sellaista piti käydä vielä jälkikäteen kuvaamassa, mutta joku oli potkinut sienikaupungin maan tasalle.

Vanhaa sienestäjää ilahduttavat kaikki hassunnimiset harvinaisuudet, kuten tympöset, lapakat, pököt, orvakat, käämikät, nupikat, kuupikat, loisikkaat, hiipot, lätikät, haprakkaat ja risakkaat. Siinä meni jo suomen kielen oikolukuohjelma Voikko aivan ulalle. Naapurin kanssa kinatessa löytyy sienien nimistöstä muutakin käyttökelpoista herjausarsenaalia kuin tuo kaikille tuttu limanuljaska (Gomphidius glutinosus): – Senkin hurmehiippo (Mycena haematopus). – Onko sitä hytyvinokasta (Hohenbuehelia) näkynyt? – Se lähti sen kalvastympösen (Hebeloma crustuliniforme) kanssa baariin.

Mustaseljapensaan juurelle kasvoi syyskuussa terhakas rypäs puistopökkösieniä (Mutinus ravenelii). Luulin ensin tuota valkoisesta munasta nousevaa ufon näköistä hirviötä kovinkin harvinaiseksi, mutta alkujaan Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva sieni on levinnyt rivakasti ja sitä on tavattu jopa Oulussa. Koiranpökkösieni (Mutinus caninus) olisi ollut harvinaisuus, sitä on tavattu Suomessa vain Houtskärissä. Tanskassa sieni on niin yleinen, että se erehdyttävästi korvaa polkujen varsilla aidot koiranpökäleet.

Myöhäissyksyn muoto- ja värimaailmaa ilahduttavat myös maljakkaat (Aleuria), nuo vilpittömin mielin luontoon lähteneen ihmisen todellisuususkoa horjuttavat omituiset oliot. Maljakkaat viihtyvät koko Pohjolassa Jäämeren rantoja myöten paljaalla maalla, sorateillä, sepelillä tai vaikka asfaltilla. Oranssimaljakas (Aleuria aurantia) hehkuu niin uskomatonta värin heleyttä, että täytyy silmiään hieraista, ikään kuin ne siitä kummemmiksi tulisivat. Turhaan ei tämä värisävy ole saanut väritölkin kylkeen epiteettiä Tono Amarillo de Cadmio Naranja.

Ilma on syksyisen korkea ja kirkas, ei muuta kuin kamera olalle ja ulos luontoon. Ennen lumen tuloa ehtii vielä tutustua metsän outoon mutta kiehtovaan maailmaan.

KUUMIEN LÄHTEIDEN PYYKKÄRIT

´



Viime viikolla posti toi Islannista kirjan Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk). Hieno ja näyttävä teos kuumien lähteiden laakson pyykkäreille omistetusta näyttelystä ja performanssikulkueesta pitkin Laugavegur-katua (Hot Springs Road) Laugardalurin laaksoon. Tapahtuman ideoijana on toiminut Start Art Gallery, joka sekin sijaitsee samaisella pyykkärien kadulla. Katu on nykyään yksi Reykjavikin pääkaduista, mutta aikanaan se rakennettiin helpottamaan pyykkärinaisten pyykinkuljetusta kaupungista Laugardalurin kuumien lähteiden laaksoon, jossa pyykinpesu jatkui yhtämittaisesti 1700-luvun lopulta aina 1970-luvulle saakka. Pyykkiä kuljetettiin ensin kantamalla, sitten erilaisilla työntökärryillä ja lopulta hevospeleillä. Kunnes lähteistä vedettiin putket kaupungin taloihin ja kaikki saivat kuuman lähteen omalle pihalleen.

Ensin pyykkiä pestiin taivaan alla, mutta jo 1800-luvulla paikalle rakennettiin pesijöille suojarakennuksia, joihin mahtui parhaimmillaan satakunta pyykkäriä (ja lauma lapsia) samaan aikaan. Välillä rakennukset paloivat ja pyykkiä pestiin jälleen 30 vuotta taivaan alla, ja sitten taas rakennettiin uudet tilat. Pyykkiä pestiin käsin 1950-luvulle saakka, sen jälkeen tuli käyttöön erilaisia pesukoneita ja lopulta pesula.

Kirjan kuvia katsellessa tulee mieleen lapsuus ja Pahajoen kylän pyykinpesijät, tosin Pahajoen pyykkilassille ei mahtunut kuin muutama akka (ja pari kakaraa) kerrallaan. Mutta paikka oli hieno, korkeat koivut reunustivat sillanpieliä ja luonnonkiviset portaat laskeutuivat jokeen saakka. Monet joutavat päivät vietin siellä talkkunaa syöden ja rantavedessä makaavia suuria haukia katsellen.

Laugardalurin lähteiden tulikuumassa rikkipitoisessa vedessä pestiin maailman puhtainta ja vaarallisinta pyykkiä, sillä palovammat olivat yleisiä. Kohtuullisen puhdasta pyykkiä tuli varmaan Pahajoellakin, vaikka pyykki jouduttiin keittämään suurissa rautapadoissa niin kesällä kuin talvellakin, sillä Mäntyahon lähteistä jokeen virtaavat vedet pitivät jokiveden jääkylmänä kesän helteilläkin. Mutta saippua oli Sunlightia niin Pahajoella kuin Laugardalurissakin.

Laugavegurinn -näyttelyyn osallistui 39 islantilaistaiteilijaa ja pyykkärinaisten marssiin 23.5.2009 läpi Reykjavikin näyttäisi kuvista päätellen osallistuneen suurin osa kaupungin asukkaista. Samalla kun muistettiin vanhaa perinnettä pestiin myös mielet ja sielut puhtaiksi taannoisten taloussotkujen jälkeensä jättämästä taakasta. Jälleen kerran täytyy nostaa baskeria islantilaisille ystäville ja kollegoille. Kaihoten katson kuvista tuota juhlaa, jossa luovuuden ilo kumpuaa tuon erikoisen maan aivan erityisistä ihmisistä. Oma vikani, etten ollut paikalla, kutsu kyllä tuli.

Kirjan artikkelit ovat kirjoittaneet Vigdís Finnbogadóttir (The Hot Springs Road), Margrét Guðmundsdóttir (The Old Washing Springs), Aðalheiður Lilja Guðmundsdóttir (Creative Cleansing) ja Sigriður Þorgeirsdóttir (Walking Along Laugavegur, Time and Again).

Kirjaan voi käydä tutustumassa mm. Seinäjoen taidehallissa ja sitä voi tietenkin tilata Start Art Gallerysta (Laugavegur 12 b, 101 Reykjavik).

Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk), Start Art, Reykjavik 2010.