MIKSI KULTTUURI AHDISTAA

´

Täysin ansioin, mutta runollisesti, asuu ihminen täällä maan päällä.
Hölderlin


Tiiviissä tutkielmassaan Ahdistava kulttuuri (1930) Sigmund Freud on ottanut selvittääkseen, mikä meitä kulttuurissa ahdistaa. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ahdistus oli hyvissä voimissaan. Tunnetuimpana riehui saksalainen veret seisauttava angst, johon verrattuna englantilainen spleen oli kepeää iltapäivänärkästystä, jota sävyttivät Wilden kaltaisten älykköjen ilkeät sutkaukset. Väheksyä ei voi myöskään kotosuomalaista synkkien metsien ja kolkkojen pihatantereiden crapula mundia, joka on saanut – ja saa vieläkin – paljon pahaa aikaan.

Freudin mukaan kulttuuria on ”kaikki toiminnot ja arvot, jotka auttavat ja hyödyttävät ihmistä hankkimaan elantoa maaperästä, suojautumaan luonnonvoimilta jne.” Siis kaikki taide- ja taitolajit mahtuvat tuon ”jne” alle. Tulee mieleen Stephen Jay Gould, jonka mukaan evoluution historiasta ei löydy minkäänlaista järkisyytä taiteiden olemassaololle – evoluution kannalta taide on täysin turhaa ajanhukkaa.

Freud nimeää kulttuurin ensimmäisiksi saavutuksiksi työkalujen käyttöönoton, asuntojen rakentamisen ja tulen kesyttämisen. Nimenomaan tulen kesyttämisessä piilee alkujuuri niin kulttuurin kuin siitä eriytyvän taiteenkin synnylle. Lämmön saantia ja ruoankypsennystäkin merkittävämmäksi piirteeksi kulttuurin kannalta Freud nostaa esiin heimon miespuolisten jäsenten pakonomaisen halun sohauttaa virtsasuihkullaan tulet sammuksiin. Tätä tukevat myös tunnetut tarut, joissa ”ylös tempoileva, nouseva liekki alkuaan on tajuttu falliseksi ilmiöksi”, jota vastaan miehinen kilpailuvietti nousee. Freud mainitsee kuulut jättilapset Gulliverin ja Gargantuan, jotka syyllistyivät korkeakirjallisessa kontekstissa sammuksiin kuseksimisen potentiaaliseen nautintaan.

Mutta pitkässä juoksussa voittaja oli se, joka kykeni hillitsemään haluansa sisäisen palon ja taltutti luonnonvoimat ottamalla elävän tulen haltuunsa ja viemällä sitä eteenpäin. ”Suurenmoinen kulttuuriteko olisi siten palkintoa vietinehkäisystä.” Kun taas nainen vain jarrutti kulttuurin kulkua jäämällä kotinuotion ääreen pitämään yllä vangittua hiillosta, hänellähän ei anatomiansa osaltakaan ”ollut kiusausta tavoitella tuota vietin tyydytysmuotoa”. Näin Freud.

En muista, että ainakaan Pahajoella olisi miehillä ollut tällaista hillitöntä tarvetta nuotioiden sammuttamiseen, mutta ehkä se oli niin yleistä ja läpinäkyvää, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jos tuo alkukantainen tarve on taiteellisesti tyydyttävämpää tai ainakin alkuperäisempää kuin esimerkiksi ooppera, ja kun täältä ikuisen illan kaupungistakin lähdetään bussilasteittain satojen kilometrien päähän tuota mainiota alitajunnan surinoiden taidemuotoa katsomaan, niin eikö joku kerta kannattaisi vaihtelun vuoksi täräyttää bussilla Nurmoon (kaupungin alueellahan avotulen teko on kielletty – ja nyt tiedämme siihen syynkin) ja ryhtyä siellä oikein porukalla tulien sammutuksiin. Nykyään (Freud ei tätä tiedäkään, vaikka epäileekin ihmisen kehittyneen eräänlaiseksi proteesijumaluudeksi, ”joka kaikkine keinoineen ja apuvälineineen on vaikuttava olento, mutta silti vajavainen”) se onnistuu myös naisilta ns. "festivaalilisäkkeen" avulla.

Tulen sytyttämisellä on ollut myös rituaalinen merkitys maan haltuunottona, paikan pyhittämisessä ja asuttavaksi muuttamisessa. Tulipaikan vierelle on noussut ensimmäinen asumus ja siihen on raivattu ensimmäinen pelto. Paikalleen asettuminen (asuminen) ja tulen ylläpito on ollut nimenomaan kulttuurin varjelua, kun taas levottomat tulenkantajat ovat levittäneet kulttuurin ilosanomaa nuotiossa kypsennetyn lihaherkun siivittämänä paikasta toiseen. Totisesti se on ollut uutinen.

Tästä avautuu houkuttelevia perspektiivejä (järkeviin ja järjettömiin) mielipiteisiin, joita toistellessa posket nauttisivat ja huulet heiluisivat kuin itsekseen leppeässä suvituulessa. Mutta ehkäpä kulttuurikriitikon kannattaisi sanoutua irti näistä ajatuksenjuoksuista, ennen kuin on takertunut pääsemättömästi mielipiteiden ja meemien verkkoihin. Jätämme viivat vetämättä ja palaamme asiaan.

Freud tarkastelee kulttuurin kehitystä yksilön kehityksen kautta, äitinsä tissiin halunsa suunnanneesta "mielihyväminästä" vaivalloisen kasvun kautta kohti maailmaan suuntautuvaa "kulttuuriminää". Ensin Minä on pelkkää halua, "haluminää", mutta vähitellen kulttuurin ja taiteiden tietä kulkiessaan Minä vapautuu itseensä kohdistuvista haluista. Eikö tämä ole silkkaa buddhalaisuutta? Ja eikö tämä ole kammottavan paljastavaa, ei vain ihmisyksilön henkisen kehityksen tai kehittämättömyyden kannalta, vaan koko inhimillisen kulttuurin ja ennen kaikkea taiteen, joka näin on revitty kappaleiksi itsekkäiden halujen kanveesille. Enää on vaikea väittää, etteikö taide olisi osa evoluutiota – ehkäpä se on evoluution nerokkain keksintö harhauttaa ihmispolot syvälle halujensa syövereihin. Valaistu nyt siinä sitten!

Mikä muu kulttuurissa ahdistaa kuin toivoton taistelu vapautumiseksi "mielihyväminästä", tuosta Minän jonkin sortin embryonaalisesta alkiomuodosta, joka monille jää päällimmäiseksi minäksi koko elinkaareksi. Syyttää ei voi muuta kuin "mielihyväminän" itsekästä ja nännimäistä nautinnonhalua ja viettien pedon häikäilemätöntä voimaa – terävin kynsin se tarraa epäkäslihakseen ja syö suihinsa orastavan "tahtominän" idut. Tuo vaarallinen yhdistelmä (alttius nautintoon ja tarjolla oleva substituutti, korvike) panee tekemään kaikenlaista. Ei tarvitse kuin ikkunasta ulos katsoa: ohi menee nuorisoa kaljapullot käsissään, naapuri puhaltaa talonsa nurkalla tupakastaan kaihoisia mielihyvän savuhattaroita, toinen naapuri on kiivennyt korkealla puuhun jne. Juuri tämän pedoista petomaisimman kesyttämisestä on kysymys Akong Tulku Rinpochen kirjassa Kuinka tiikeri kesytetään (Taming the Tiger).

Tämän suuren ahdistuksen syyn rinnalla kaikki muut Freudin esittämät kärsimyksen syyt vaikuttuvat lähes tekosyiltä. Kuten luonnon ylivoimaisuus, kehomme raihnaisuus, normien vajavaisuus, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. No, näitähän riittää. Näin vähällä Freud ei meitä toki päästä, vaan punoo pitävän vyyhdin viettien aiheuttamista traumoista ja syyllisyydentunnosta, joka on maailmasta pakenemisen ja ahdistuksen ylläpidon supermoottori. Perheyhteisö suorastaan vaatii "haluminän" läsnäoloa, kun taas kulttuuriyhteisössä (johon kehitys on meitä viemässä) toimiminen vaatii "tahtominän" hallintaa ja itsekkäiden halujen alistamista. Toisaalta viettien ankara tukahduttaminen aiheuttaa traumoja, jotka johtavat suuriin ongelmiin ja jopa väkivallan tekoihin. ”Kulttuuria ohjaa yksilöiden sisäinen eroottinen yllykevoima, joka vaatii ihmisiä liittymään läheisesti yhteen sitoutuneeksi suuryhteisöksi.”

Freud myöntää, että kärsimys on väistämättä osa minän kokemaa maailmaa, ikään kuin rangaistus minäksi eriytymisestä. Mitä se Buddha sanoikaan! Tähän yhteyteen Freud lainaa ”taivaisille voimille nyrkkiään puivaa” Goethea. Niin lainaamme mekin, ja siihen vastineeksi vielä Akong Tulku Rinpochea.

Te luotte meidät maailmaan,
syyn suotte poloisille täällä
ja tuskan tulla tuntemaan,
kun syymme kostautuu maan päällä.
Goethe, Wilhelm Meister (suom. Eino Leino)

Olkoot kaikki olennot onnellisia ja olkoot heillä onnen syyt,
olkoot he vapaita kärsimyksestä ja kärsimyksen syistä,
ja toimikoot he aina viisaasti ja oikeudenmukaisesti,
ilman halua omistaa läheisensä ja ilman vihaa muita kohtaan.
Akong Tulku Rinpoche, Taming the Tiger (suom. Pirkko Siltaloppi)

Sigmund Freud (1982): Ahdistava kulttuurimme, Gummerus